PAMPA.
Argentiinan pampa-alue ulottuu 34.-40. asteelle eteläistä leveyttä. Sana pampa on araucanialaista alkuperää ja merkitsee ruohotasankoa, joten se sopii juuri tälle seudulle. Sen länsiosan mimosapuut, sen itäosan rehevät laitumet antavat sille erikoisen leimansa. Tämän kasvullisuuden juuret ovat maakerrostumassa, joka peittää punertavaa tai keltaista savihietapohjaa. Geologi löytäisi runsaita aarteita penkoessaan näitä tertiäärikauden kerrostumia. Siellä piilee loppumaton määrä vedenpaisumusta aikaisempia luita, joiden intiaanit arvelevat kuuluneen hävinneiden vyötiäisten suurille heimoille, ja näiden jätteiden alle on haudattu tämän alueen esihistoria.
Etelä-Amerikan pampa on maantieteellinen erikoisuus, kuten Pohjois-Amerikan preeriat tai Siperian arot. Sen ilmasto on mantereisempana sekä kuumempi että kylmempi kuin Buenos Airesin maakunnan. Sillä, Paganelin selityksen mukaan, valtameri varastoi kesän lämpöä ja luovuttaa sitä talven mittaan vähitellen takaisin. Siitä johtuu, että saarilla on tasaisempi lämpö kuin mantereiden sisäosilla.[16] Niinpä ei myöskään läntisen ruohoaavikon ilmasto ole niin tasainen kuin rannikkoseuduilla Atlantin valtameren läheisyyden vuoksi. Siinä tapahtuu äkkimuutoksia, jotka panevat lämpömittarin elohopean lakkaamatta siirtymään asteesta toiseen. Syksyllä, toisin sanoen huhti- ja toukokuussa, on usein rankkasateita. Mutta tähän vuodenaikaan ilma oli hyvin kuivaa ja lämpöasteet kovin korkealla.
Lähdettiin matkaan päivän koittaessa, kun oli otettu selville suunta. Puiden ja pensaiden sitoma maaperä oli kiinteä, ei ollut irtonaisia hiekka-aaltoja maassa eikä tuulen pyörittelemiä pölypilviä ilmassa. Hevoset kulkivat ripeää vauhtia, keskellä paja-bravaa, näiden aavikkojen yleisintä ruohoa, joka antaa intiaaneille suojaa myrskyjen aikana. Siellä täällä, mutta vähitellen yhä harvemmin tavattiin kosteita noroja; niissä kasvoi pajuja ja erästä Gygnerium argenteum-nimistä kasvia, joka viihtyy suolattoman veden läheisyydessä. Silloin saivat hevoset nauttia raikkaasta vedestä, käyttäen hyväkseen etua, kun tuli tilaisuus, ja sammuttaen janonsa vastaisen varalta. Thalcave samosi edellä pensaiden läpi. Hän pelotteli sillä tavoin pakosalle cholinat, mitä vaarallisimmat kyykäärmeet, joiden purema tappaa härän alle tunnissa. Ketterä Thauka hyppeli risukoiden yli ja auttoi isäntäänsä raivaamaan tietä perässä tuleville hevosille.
Matka näillä tasaisilla ja mutkattomilla tasangoilla sujui niin ollen helposti ja ripeästi. Ruohokenttien luonnossa ei ollut mitään vaihtelua; ei kalliota, ei kivennyppylää sadankaan kilometrin piirissä. Ei missään muualla tavattu niin suurta ja niin itsepäisesti jatkuvaa yksitoikkoisuutta. Maiseman vaihteluista, luonnon yllätyksistä ei varjoakaan. Täytyi olla Paganel, tiedemiesintoilija, joka näkee näkemisen arvoista sielläkin, missä ei ole mitään nähtävää, voidakseen kiinnostua yksityiskohdista. Mikä siis kiinnitti hänen huomiotaan. Hän ei olisi voinut sanoa sitä. Korkeintaan joku pensas tai joku ruohonkorsi. Se riitti panemaan liikkeelle hänen ehtymättömän sanatulvansa ja aiheeksi ryhtyä opettamaan Robertia, joka aikansa kuluksi kuunteli häntä.
Koko tämän päivän, joka oli 29. lokakuuta, levisi tasanko ratsastajien edessä yhä vain samanlaisena. Kello kahden tienoissa sattui hevosten kavioiden alle suuri joukko eläinten jäännöksiä. Suunnattoman härkälauman haalistuneita luita kasoittain. Nämä jätteet eivät jatkuneet mutkittelevana jonona, jollainen jää nääntyneiden ja matkan varrella vähitellen kaatuneiden eläinlaumojen jälkeen. Niinpä ei kukaan osannut selittää tätä luurankojen kasautumista verrattain pienelle alueelle, ei edes Paganel, vaikka kuinkakin yritti. Hän kysyi siis Thalcavelta, joka ei epäröinyt vastauksen antamisessa.
Paganelin huudahdus "mahdotonta"! ja patagonialaisen ilmeinen vakuuttelu herättivät heidän matkakumppaneissaan suurta uteliaisuutta.
— Mitä tämä siis on? he kysyivät.
— Taivaan tuli, maantieteilijä vastasi.
— Mitä! Salamako olisi saanut aikaan tällaisen tuhon! Tom Austin sanoi. — Iskeä maahan viisisataa päätä käsittävä lauma!
— Niin Thalcave vakuuttaa, eikä hän puhu turhia. Minä puolestani uskon sen, sillä Etelä-Amerikan pampan rajuilmat vievät voiton kaikista muista. Kunpa vain emme saisi kokea niitä!
— Nyt on aika kuuma, Wilson sanoi.
— Lämpömittari osoittanee kolmekymmentä astetta varjossa, Paganel vastasi.
— Se ei minua ihmetytä, Glenarvan sanoi. — Minä tunnen jo sähköisyyden painostavan ruumistani. Toivokaamme, että tätä hellettä ei kestä kauan.
— Oi voi, Paganel sanoi, — säänmuutoksesta ei ole toivoa, sillä taivas on aivan pilvetön.
— Sen pahempi, Glenarvan vastasi. — sillä hevosemme ovat helteestä näännyksissä. Onko sinun kovin kuuma, poikaseni? hän lisäsi, kääntyen Robertin puoleen.
— Ei, mylord, reipas pikkumies vastasi. — Eihän lämmin luita riko.
Hyväähän lämmin vain tekee.
— Varsinkin talvella, majuri huomautti mielissään, puhaltaen sikarinsa savua taivasta kohti.
Illalla pysähdyttiin erään autioksi jätetyn ranchon, savella tiivistetyistä oksista kyhätyn, olkikattoisen hökkelin luo; sen vieressä oli puoliksi lahonnut paaluaitaus, joka kuitenkin riitti suojelemaan hevosia kettujen yöllisiä hyökkäyksiä vastaan. Hevosilla ei tosin ollut mitään pelättävää näiden eläinten puolelta, mutta ne häijyläiset pureksivat poikki riimunvarret, ja hevoset lähtevät pakoon.
Muutaman askelen päähän ranchosta oli kaivettu kuoppa, jota oli käytetty keittiönä, ja jossa oli kylmennyttä tuhkaa. Kalustona oli penkki, kurja härännahkainen vuode, pata, paistinvarras ja maté-kannu. Maté on eräänlaista teetä, jota juodaan yleisesti Etelä-Amerikassa, varsinkin intiaanien keskuudessa. Se on tulella kuivattujen lehtien haudetta, ja sitä nautitaan, kuten amerikkalaisia juomia yleensä, olkipillistä imemällä. Paganelin pyynnöstä valmisti Thalcave kulhollisen tätä juomaa, joka hyvin edullisesti täydensi kuivia eväitä ja julistettiin mainioksi.
Seuraavana eli 30. päivänä lokakuuta nousi aurinko polttavassa sumussa ja iski maahan kuumimmat säteensä. Helle oli tänä päivänä tosiaan tavaton, eikä tasanko tarjonnut sitä vastaan minkäänlaista suojaa. Siitä huolimatta jatkettiin rohkeasti matkaa itäänpäin. Monta kertaa kohdattiin suuria karjalaumoja, jotka jaksamatta edes syödä tässä hehkuvassa helteessä makailivat laiskoina nurmikolla. Vartijoista tai paremmin sanoen paimenista ei ollut puhettakaan. Koirat, jotka ovat tottuneet janon ahdistaessa imemään uuhia, valvoivat yksinään suuria lehmä-, härkä- ja sonnirykelmiä. Nämä elukat ovat muutoin säyseänluontoisia eivätkä tunne sitä vaistomaista kammoa punaista kohtaan, joka on niiden eurooppalaisille serkuille ominainen.
— Se johtuu varmaankin siitä, että ne syövät tasavallan ruohoa![17] Paganel lausui ihastuneena ehkä hieman liian ranskalaiseen leikinlaskuunsa.
Puolenpäivän aikaan tapahtui maisemassa joitakin muutoksia, jota sen yksitoikkoisuuteen väsyneet silmät eivät voineet olla huomaamatta. Nurmikot kävivät harvinaisemmiksi. Ruohon sijasta kasvoi laihaa takkiaista ja kolmen metrin korkuisia jättiläisohdakkeita, jotka olisivat saaneet maapallon kaikki aasit onnellisiksi. Siellä täällä kasvoi vaivais-chavareja ja muita tummanvihreitä, kuiville seuduille ominaisia okaisia pensaita. Tähän saakka oli ruohokentän savessa säilynyt kosteus ylläpitänyt laitumia; ruohopeite oli vehmasta ja runsasta; mutta sitten se paikoitellen nukkavieruna, monin kohdin paljaaksi kuluneena päästi loimet näkyviin ja levitti nähtäväksi maaperän kurjuuden. Näitä lisääntyvän kuivuuden merkkejä ei voitu olla havaitsematta, ja Thalcave huomautti niistä.
— Minä en ole tästä vaihdoksesta pahoillani, Tom Austin lausui; — aina vain ruohoa ja ruohoa, se käy lopulta kyllästyttäväksi.
— Niin, mutta missä aina on ruohoa, siellä on aina vettä, majuri huomautti.
— Oh, meillä ei ole hätää, Wilson sanoi, ainahan sitä matkan varrella jokin joki tavataan.
Jos Paganel olisi kuullut tämän vastauksen, hän ei olisi ollut ilmoittamatta, että Coloradon ja Argentinan vuoriston välillä ei ole monta jokea; mutta tällä hetkellä hän selitti Glenarvanille erästä ilmiötä, joka oli kiinnittänyt tämän huomion.
Jo jonkun aikaa oli ilma ollut täynnä savun hajua. Taivaanrannalla ei kuitenkaan näkynyt tulta eikä kaukaista kuloa osoittavaa savua. Tälle ilmiölle ei siis näyttänyt saatavan luonnollista selitystä. Pian kuitenkin kävi palaneen ruohon haju niin väkeväksi, että se hämmästytti kaikkia matkamiehiä, lukuunottamatta Paganelia ja Thalcavea. Maantieteilijä, jota ei mikään tapahtuma saattanut pulaan, antoi ystävilleen seuraavan vastauksen:
— Me emme näe tulta, hän sanoi, — mutta haistamme savua. No, ei savua ilman tulta: se sananlasku on yhtä tosi Amerikassa kuin Euroopassa. Niinpä on nyt jossakin tulta. Nämä ruoholakeudet ovat tosiaankin niin laakeita, ettei mikään estä tuulen kulkua, vaan täällä saattaa usein tuntea kulon hajua sadankahdenkymmenen kilometrin päähän.
— Sadankahdenkymmenen kilometrinkö? majuri kysyi epäuskoisella äänellä.
— Ainakin, Paganel vakuutti. — Mutta minä lisään, että nämä kulot voivat levitä usein hyvin laajalle alalle.
— Kuka sitten sytyttää ruoholakeuden palamaan? Robert kysyi.
— Joskus ukkonen, kun ruoho on pitkällisestä helteestä kuivunut, joskus taas ehdoin tahdoin intiaanit.
— Mutta mitä varten?
— He väittävät — en tiedä, missä määrin heidän väitteessään on perää — että sellaisen kasken jälkeen laitumet kasvavat paremmin. Se olisi siis keino elvyttää maaperän toimintaa tuhkan avulla. Omasta puolestani luulen pikemminkin, että nämä kulot sytytetään niiden miljardien hyönteisten hävittämiseksi, jotka rasittavat heidän karjojaan.
— Mutta tämä raju keino, majuri sanoi, — maksaa varmaankin monen tasangolla harhailevan raavaankin hengen.
— Tietysti, niitä palaa montakin. Mutta mitä se merkitsee niin suuressa joukossa?
— Minä en välitä niistä, MacNabbs vastasi, — olkoon se intiaanien asia, mutta ajattelen näillä tasangoilla vaeltavia matkustajia. Voihan sattua, että heitäkin joutuu liekkien saarroksiin.
— Totta kai, Paganel huudahti ilmeisen tyytyväisenä. — Sattuuhan joskus niinkin, eikä minusta olisi hullumpaa, jos saisi olla mukana sellaisessa näytelmässä.
— Katsokaapa tuota tiedemiestämme. Hän on valmis antautumaan tieteensä vuoksi elävältä poltettavaksi! Glenarvan huomautti.
— En sentään, rakas Glenarvan, mutta jokainenhan meistä on lukenut Cooperinsa, ja Nahkasukka on meille opettanut keinon pysäyttää kulon kitkemällä maasta ruohot muutamien metrien alalta ympärillämme. Mikään ei ole sen yksinkertaisempaa. Niinpä en pelkää kulon lähenemistä, vaan toivon sitä hartaasti!
Mutta Paganelin toivon ei sallittu toteutua, ja kun hän kuitenkin paistui puoliksi, se johtui yksinomaan auringon sietämättömästä kuumuudesta. Hevoset läähättivät tässä troopillisessa helteessä. Siimestä ei voinut toivoakaan, vaikka joskus jokin pilvenhattara sattui hehkuvan auringon eteen; silloin liukui varjo pitkin tasaista maata, ja ratsumiehet koettivat hevosiaan yllyttäen pysytellä sen vilpoisessa katveessa, jota länsituulet kiidättivät heidän edessään. Mutta hevoset eivät olleet niin nopeita, vaan jäivät pian jälkeen, ja jälleen paljastunut aurinko syyti uutta hehkua pampan kalkiksi palaneelle kamaralle.
Kun Wilson oli sanonut, että heiltä ei tulisi puuttumaan vettä, hän ei ollut ottanut lukuun sitä sammumatonta janoa, joka tämän päivän kuluessa ahdisti hänen kumppaneitaan; lisätessään, että matkan varrella aina kohdattaisiin joku joki, hän oli mennyt liian pitkälle. Itse asiassa täällä ei ollut jokia, sillä maan tasaisuus ei suonut niille soveliaita uomia, mutta intiaanien kaivamat keinotekoiset lammikotkin olivat ehtyneet. Nähdessään kuivuuden oireiden lisääntyvän joka kilometriltä, Paganel huomautti asiasta Thalcavelle ja kysyi, missä tämä toivoi löytävänsä vettä.
— Salinas-järvellä, intiaani vastasi.
— Ja milloin saavumme sinne?
— Huomenillalla.
Pampalla matkatessaan on argentiinalaisilla tapana kaivaa kaivoja, ja muutaman metrin syvyydestä he tavallisesti löytävätkin vettä. Mutta kun retkeilijöillä ei ollut mukana tähän tarvittavia työkaluja, he eivät voineet turvautua tähän keinoon. Täytyi siis supistaa annoksia, ja vaikka ei suorastaan näännyttykään janoon, kukaan ei saanut täydellisesti sammuttaa sitä.
Illalla pysähdyttiin noin viidenkymmenen kilometrin taipaleen jälkeen. Jokainen toivoi kunnon unta virkistyäkseen päivän rasituksista, mutta juuri sen vei sääskien ja hyttysten lauma. Niiden ilmestyminen ennusti tuulen muutosta, ja tuuli kääntyikin todella, mutta pohjoiseksi. Nämä kiusalliset hyönteiset häviävät yleensä vain etelä- tai lounaistuulessa.
Yhtä tyyni kuin majuri oli elämän pienissä vastoinkäymisissä, yhtä kärttyisä oli Paganel, joka noitui kohtalon kiusantekoa. Hän kiroili hyttysiä ja sääskiä ja kaipasi kovasti hapensekaista vettä, joka olisi lievittänyt niiden pistosten kirvelyä. Vaikka majuri koetti häntä lohduttaa sanomalla, että kun luonnontutkijoiden tietämän mukaan on olemassa kolmesataatuhatta hyönteislajia, sopi katsoa itsensä onnelliseksi, ettei ole tekemisissä kuin kahden kanssa, hän heräsi perin huonolla tuulella.
Mutta häntä ei tarvinnut pyydellä jatkamaan matkaa heti päivän koittaessa, sillä vielä samana päivänä oli määrä ehtiä Salinas-järvelle. Hevoset olivat lopen uupuneita; ne olivat kuolemaisillaan janoon; ja vaikka ratsastajat olivat supistaneet omia annoksiaan ratsujen hyväksi, oli niille voitu antaa vain kovin vähän juotavaa. Kuivuus oli vielä ankarampi ja helle yhtä sietämätön pölyä tuovan pohjoistuulen, pampan samumin, puhaltaessa.
Tänä päivänä matkan yksitoikkoisuus keskeytyi hetkeksi. Mulrady, joka kulki etunenässä, pyörsi takaisin ilmoittaen joukon intiaaneja olevan lähistöllä. Tästä kohtaamisesta oltiin eri mieltä. Glenarvan ajatteli, että nämä alkuasukkaat ehkä saattaisivat antaa tietoja Britannian haaksirikkoisista. Thalcave puolestaan ei lainkaan riemastunut aavikolla kuljeskelevien intiaanien kohtaamisesta, vaan piti heitä rosvoina ja varkaina ja koetti karttaa heitä. Hänen ohjeidensa mukaan retkikunta kokoontui tiiviimmäksi joukoksi, ja aseet pantiin kuntoon. Täytyi olla valmiina kaiken varalta.
Pian tuli intiaanijoukko näkyviin. Siinä oli ainoastaan kymmenkunta alkuasukasta, mikä rauhoitti patagonialaista. Intiaanit lähestyivät noin sadan askelen päähän. Heidät saattoi helposti erottaa. He kuuluivat nähtävästi siihen pampan heimoon, jonka kenraali Rosas vuonna 1833 oli lyönyt hajalle. Korkea, kaareva ja pysty otsa, kookas vartalo ja oliivia muistuttava väri teki heistä uhkeita intiaanirodun edustajia. Heillä oli guanakki- tai lammasnahkaiset vaatteet ja aseina, lukuunottamatta kuuden ja puolen metrin pituista keihästä, puukkoja, linkoja ja suopunkeja. Heidän kätevyytensä hevosten ohjaamisessa osoitti heidän olevan taitavia ratsumiehiä.
He pysähtyivät sadan askelen päähän ja näyttivät neuvottelevan, huudellen ja huitoillen. Glenarvan ratsasti heitä kohti. Mutta hän oli edennyt tuskin kahta metriä kun joukko teki käännöksen ja katosi uskomattoman nopeasti. Matkalaisten väsyneet hevoset eivät ikinä olisi voineet saavuttaa heitä.
— Lurjukset! Paganel huudahti.
— He pakenivat liian nopeasti ollakseen kunniallista väkeä, MacNabbs sanoi.
— Mitä intiaaneja ne ovat? Paganel kysyi Thalcavelta.
— Gauchoja, patagonialainen vastasi.
— Gauchoja, Paganel toisti kääntyen tovereidensa puoleen, — gauchoja! Sitten meidän ei olisi tarvinnut olla niin varuillamme. Ei ollut mitään pelättävää!
— Miksei? majuri kysyi.
— Koska gauchot ovat rauhallista väkeä.
— Niinkö luulette, Paganel?
— Varmasti; nuo pitävät meitä varkaina ja pakenivat sen vuoksi.
— Minä luulen pikemminkin, että he eivät vain uskaltaneet hyökätä meidän kimppuumme, Glenarvan vastasi pahoillaan siitä, ettei ollut päässyt puheisiin näiden alkuasukaisten kanssa, olivatpa he muuten minkälaisia tahansa.
— Sitä mieltä olen minäkin! majuri sanoi — ja ellen erehdy, eivät gauchot suinkaan ole rauhallisia, vaan päinvastoin röyhkeitä ja hurjia rosvoja.
— Jopa nyt jotakin! Paganel huudahti.
Ja hän ryhtyi väittelemään innokkaasti tästä kansatieteellisestä aiheesta, jopa niin innokkaasti, että sai majurin kiihtymään ja lausumaan MacNabbsin sanomaksi tuiki tavattoman sanan:
— Minä luulen, että te olette väärässä, Paganel!
— Väärässä? tiedemies kummasteli.
— Niin. Thalcavekin piti näitä intiaaneja varkaina, ja hänellä on siihen jokin peruste.
— Olkoon, mutta tällä kertaa on Thalcave erehtynyt, Paganel intti äreänlaisesti. — Gauchot ovat maanviljelijöitä ja paimenia eikä mitään muuta, ja minä olen itse sanonut varsin huomattavassa kirjasessa samaa pampan alkuasukkaista.
— Sitten on siihen pujahtanut tämä erehdys, herra Paganel.
— Erehdyskö, minun kirjaani, herra MacNabbs.
— Hajamielisyydestä kukaties, majuri vastasi itsepäisenä, — mutta senhän voitte oikaista seuraavassa painoksessa.
Paganel oli syvästi loukkaantunut kuullessaan maantieteentuntemustaan epäiltävän, jopa pilkattavankin ja kiivastui.
— Tietäkää, herra, että minun teokseni eivät kaipaa sellaisia oikaisuja!
— Kyllä ainakin tässä kohdassa, MacNabbs intti härkäpäisesti.
— Herra, te olette mielestäni tänään härnäilevä! Paganel lausui.
— Ja te kärttyisä! majuri tokaisi.
Kina kiihtyi, kuten näkyy, odottamattoman kiivaaksi ja lisäksi asiasta, joka tosiaan ei ollut sen arvoinen. Glenarvan katsoi sopivaksi ryhtyä välittämään.
— Herrat ovat ehdottomasti oikeassa molemmat: toinen härnää, toinen ärtyy, mutta sallikaa minun sanoa, että kummastelen teitä kumpaakin.
Ymmärtämättä, mitä kiista koski, oli patagonialainen tietenkin huomannut ystävysten nyt riitelevän.
Hän alkoi hymyillä ja sanoi rauhallisesti:
— Se johtuu pohjoistuulesta.
— Pohjoistuulesta! Paganel huudahti. — Mitä hemmettiä pohjoistuulella on tekemistä tämän asian kanssa?
— Hyvinkin paljon, Glenarvan vastasi, — sillä juuri pohjoistuuli on saanut teidät huonolle tuulelle! Minä olen kuullut sanottavan, että se Etelä-Amerikassa erikoisesti ärsyttää hermoja.
— Pyhän Patrikin nimessä, Edward, te olette oikeassa! majuri lausui ja purskahti nauramaan.
Mutta Paganel, joka oli tosiaan kimmastunut, ei hellittänyt, vaan kääntyi Glenarvanin puoleen, jonka väliintulo tuntui hänestä vähän liian leikkisältä.
— Vai niinkö, mylord, että minun hermostoni on ärtynyt?
— Niin, Paganel, se johtuu pohjoistuulesta, tästä samasta, joka aiheuttaa rikoksia näillä aavikoilla niin kuin Välimerentuuli Rooman tasangolla!
— Rikoksia! tiedemies matki. — Olenko minä rikollisen näköinen?
— No, en nyt juuri sitä voi sanoa.
— Sanokaa saman tien, että minä aion murhata teidät!
— Niinpä niin, Glenarvan vastasi, voimatta pidättää nauruansa, — sitä ei voi tietää. Mutta onneksi pohjoistuuli kestää täällä vain yhden päivän.
Tämän kuullessaan purskahtivat kaikki nauruun Glenarvanin mukana. Silloin Paganel kannusti ratsuaan ja ratsasti kaikkien ohi haihduttaakseen huonoa tuultaan. Neljännestunnin kuluttua hän ei enää ajatellut koko asiaa.
Näin sumeni tiedemiehen hyväntuulisuus hetkiseksi; mutta kuten Glenarvan oli sanonut, tämä heikkous johtui aivan ulkonaisesta syystä. Kello kahdeksan aikaan illalla ilmoitti Thalcave, joka oli ratsastanut jonkun matkaa edellä, saavuttavan kauan kaivatulle järvelle. Neljännestunnin kuluttua laskeutui seurue alas Salinas-järven rantatöyrästä. Mutta siellä odotti heitä raskas pettymys. Järvi oli kuivunut.