JUOMAVETTÄ ETSIMÄSSÄ.
Salinas-järvi päättää Ventanan ja Guaminin vuoristoon liittyvän vesistön. Ennen aikaan saapui Buenos Airesista useita retkikuntia noutamaan sieltä suolaa, sillä sen vesi sisältää huomattavan määrän natriumkloridia eli keittosuolaa. Mutta nyt oli polttavan helteen haihduttama vesi jättänyt pohjalle kaiken sisältämänsä suolan, ja järvi oli niin ollen kuin suunnattoman suuri välkkyvä kuvastin.
Kun Thalcave ilmoitti juotavaa vettä olevan saatavissa Salinas-järvellä, hän tarkoitti niitä makeavetisiä jokia, jotka monelta puolelta laskevat siihen. Mutta tällä hetkellä olivat sen lisäjoet kuivuneet samoin kuin se itsekin. Auringon hehku oli imenyt kaikki. Siitä yleinen tyrmistys, kun janoiset retkeilijät saapuivat järven kuivuneelle rannalle. Täytyi päättää jotakin. Leileihin jäänyt vähäinen vesierä oli puoliksi pilaantunutta eikä voinut sammuttaa janoa, joka alkoi tuntua yhä pahemmin. Nälkä ja väsymys väistyivät tämän ehdottoman kaipuun tieltä. Erääseen notkelmaan rakennettu, alkuasukkaiden kylmille jättämä ruka, jonkinlainen nahkateltta, antoi väsyneille matkamiehille suojaa, kun taas heidän hevosensa, maaten järven mutaisella rannalla, pureksivat vastenmielisesti rannan vesikasveja ja kuivia kaisloja.
Kun kaikki olivat sijoittuneet rukaan, Paganel kysyi Thalcavelta, mitä hänen mielestään nyt oli tehtävä. Maantieteilijän ja intiaanin välillä syntyi tästä vilkas keskustelu, josta Glenarvan ymmärsi muutamia sanoja. Thalcave puhui tyynesti. Paganel viittilöi molempien puolesta. Tätä keskustelua kesti muutamia minuutteja, minkä jälkeen patagonialainen pani käsivartensa ristiin rinnalleen.
— Mitä hän sanoi? Glenarvan kysyi. — Minä luulen käsittäneeni, että hän neuvoi meitä hajaantumaan.
— Niin, kahteen joukkoon, Paganel vastasi. — Ne meistä, joiden väsymyksen ja janon näännyttämät hevoset töin tuskin jaksavat enää siirrellä jalkojaan, jatkavat parhaansa mukaan matkaa pitkin 37. leveysastetta. Ne taas, joiden hevoset ovat paremmassa kunnossa, lähtevät edeltä tutkimaan Guamin-joen rantaa; se laskee San-Lucas-järveen viidenkymmenen kilometrin päässä täältä. Jos siellä tavataan riittävästi vettä; he odottavat tovereitaan Guaminin rannalla. Jos taas vettä ei ole, he palaavat näitä vastaan säästääkseen heiltä hyödyttömän matkan.
— Entä sitten? Tom Austin kysyi.
— Sitten täytyy yrittää satakaksikymmentä kilometriä etelämmäksi, Sierra Ventanan ensimmäisille haarautumille saakka, missä on useita jokia.
— Se on hyvä neuvo, Glenarvan vastasi, — ja me noudatamme sitä viipymättä. Minun hevoseni ei ole vielä paljon kärsinyt veden puutteesta, ja minä tarjoudun saattamaan Thalcavea.
— Voi, mylord, ottakaa minut mukaan! Robert pyysi ikään kuin olisi ollut puhe huvimatkalle pääsemisestä.
— Mutta jaksatko sinä seurata meitä, poika?
— Kyllä. Minulla on hyvä hevonen, joka vain pyrkii kulkemaan edellä.
Sallittehan, mylord … minä pyydän.
— Tule siis, poikani, Glenarvan sanoi hyvillään siitä, ettei tarvinnut erota Robertista. — Kun meitä on kolme, hän lisäsi, — olisimme jokseenkin saamattomia, ellemme löydä jotakin raikkaan juomaveden saantipaikkaa.
— Mutta entäs minä? Paganel kysyi.
— Te, rakas Paganel, majuri vastasi, — te jäätte jälkijoukkoon. Te tunnette 37. leveysasteen, Guamin-joen ja koko pampan hyvin, ja me tarvitsemme teitä. Mulrady, Wilson tai minä emme osaisi jälleen löytää Thalcavea, mutta sen sijaan me kuljemme turvallisesti kunnon Jacques Paganelin johdolla.
— Minä alistun, maantieteilijä vastasi hyvin mielissään ylipäällikkyydestään.
— Mutta ei mitään hajamielisyyksiä! majuri lisäsi. — Älkää johtako meitä sinne, missä meillä ei ole mitään tekemistä, esimerkiksi takaisin Tyynen valtameren rannalle!
— Teille se kyllä ei olisi muuta kuin oikein ja kohtuullista, sietämätön majuri, Paganel vastasi nauraen. — Mutta sanokaa minulle, rakas Glenarvan, kuinka te tulette kielen puolesta toimeen Thalcaven kanssa?
— Minä arvelen, Glenarvan vastasi, — että patagonialaisella ja minulla ei ole paljon halua lörpötellä. Mutta vakavasti puhuen luulen vähäisellä espanjallani voivani kuitenkin saada hänet ymmärtämään ajatukseni.
— Lähtekää siis, arvoisa ystäväni, Paganel lausui.
— Syökäämme ensin, Glenarvan huomautti, — ja nukkukaamme, jos voimme, lähtöhetkeen saakka.
Syötiin ilman pisaraakaan juotavaa, mikä ei tuntunut juuri virkistävältä, ja ryhdyttiin paremman puutteessa nukkumaan. Paganel näki unta rankkasateista, koskista, virroista, joista, lammikoista, puroista, jopa täysistä vesikarahveista, sanalla sanoen kaikesta, mikä vain jollakin tavoin sisälsi juotavaa vettä. Siitä tuli hänelle suorastaan painajainen.
Aamulla kello kuuden aikana satuloitiin Thalcaven, Glenarvanin ja Robert Grantin hevoset; niille annettiin viimeinen vesiannos, ja ne nielivät sen suuremmalla halulla kuin nautinnolla, sillä vesi oli jo kovin pilaantunutta. Sitten ratsumiehet nousivat satulaan.
— Näkemiin, sanoivat majuri, Austin, Wilson ja Mulrady.
— Ja ennen kaikkea, koettakaa olla palaamatta, Paganel lisäsi.
Pian olivat patagonialainen, Glenarvan ja Robert kadottaneet näkyvistään maantieteilijän älyn varaan uskotun osaston, ja heidän sydäntään ahdisti.
Suola-aavikko, jonka poikki he nyt kulkivat, on savitasankoa, jolla kasvaa kolmen metrin korkuisia vaivaispensaita, pieniä mimoosia, joilla on intiaanien kielellä nimenä curra-mammel, ja soodapitoisia, jume-nimisiä pensaita. Siellä täällä heijastivat laajat suolakentät auringonsäteitä hämmästyttävän kirkkaasti. Silmä olisi helposti erehtynyt luulemaan näitä barreroja ankaran pakkasen jäädyttämiksi alueiksi, mutta auringon hehku oli omansa haihduttamaan sellaisen harhaluulon. Yhtäkaikki antoi tämä karun ja palaneen maan ja näiden kimmeltävien päivien vastakohta aavikolle erikoisen, katsetta kiehtovan näyn.
Mutta satakaksi- tai kolmekymmentä kilometriä etelämpänä Sierra Ventanan luona, jota kohti Guaminin mahdollinen kuivuminen ehkä pakottaisi matkamiehet pyrkimään, oli maisema toisennäköinen. Tämä alue, jonka vuonna 1835 löysi kapteeni Fitz-Roy, silloisen Beagle-laivan retkikunnan johtaja, on uhkean hedelmällistä. Siellä vihannoivat parhaat laidunmaat; vuoriharjanteiden luoteinen rinne on siellä rehevän ruohon peitossa ja viettää alaspäin mitä monivivahteisimpien puulajien verhoamana; siellä menestyy algarrobo, jonka kuivatuista ja jauhetuista hedelmistä intiaanit valmistavat herkullista leipää; samoin valkoinen quebracho, jonka pitkät ja taipuisat oksat riippuvat kuin Euroopan raitapuut; punainen quebracho, jonka puu ei mätäne; naudubay, joka syttyy tuleen uskomattoman helposti ja aiheuttaa usein hirveitä kuloja; viraro, jonka sinipunertavat kukat kerrostuvat pyramidin tapaisiksi, ja vihdoin timbo, jonka suunnaton latvavarjostin kohoaa aina kahdenkymmenenkuuden metrin korkeuteen asti, niin että sen alla voivat kokonaiset karjalaumat saada suojaa auringonsäteiltä. Argentiinalaiset ovat usein koettaneet asuttaa tätä rikasta maata, onnistumatta voittamaan intiaanien vihamielisyyttä.
Tietenkin piti olettaa, että vuolaat virrat toivat vuorten huipuilta tälle vehmaudelle tarpeellista vettä, eikä pitkällisinkään pouta ole milloinkaan kyennyt kuivattamaan näitä jokia; mutta niiden rannoille oli matkaa, kuten sanottu, toistasataa kilometriä etelään. Thalcave oli siis oikeassa kääntyessään ensin Guaminia kohti, joka suunnasta poikkeamatta oli paljon lähempänä.
Hevoset nelistivät virmasti. Ne tunsivat epäilemättä vaistonsa mukaan, minne ratsastajat tahtoivat ohjata niitä. Thauka varsinkin osoitti virkeyttä, jota ei väsymys eikä jano tuntunut voivan vähentää; se liiti kuin lintu kuivuneiden canadien ja curra-mammel-pensaiden läpi, hyväenteisesti hirnahdellen. Glenarvanin ja Robertin hitaammat, mutta esikuvan innostuttamat hevoset seurasivat sitä uljaasti. Thalcave oli satulassaan tanakasti istumalla tovereilleen yhtä hyvänä esimerkkinä kuin Thauka toisille hevosille.
Patagonialainen kääntyi usein katsahtamaan Robert Grantia.
Nähdessään pojan lujana ja varmana, lanteet joustavina, hartiat luontevina, jalat vapaina, polvet kiinteinä satulassa, hän ilmaisi tyytyväisyyttään rohkaisevalla huudahduksella. Robert Grant oli tosiaan mainio ratsastaja ja ansaitsi intiaanin tunnustuksen.
— Hyvä, Robert, Glenarvan sanoi. — Thalcave näyttää olevan sinuun tyytyväinen! Hän ylistää sinua, poikaseni!
— Ja mistä sitten, mylord?
— Hyvästä ratsastustaidostasi.
— No, minä istun tukevasti, siinä kaikki, Robert vastasi, punastuen kuitenkin mielihyvästä.
— Se onkin pääasia, Robert, Glenarvan lausui, — mutta sinä olet liian vaatimaton, ja minä ennustan, että sinusta aikaa myöten tulee ensiluokkainen urheilija.
— Hyvä on, Robert sanoi nauraen, — mutta mitäs isä sanoo, kun hän tahtoo tehdä minusta merimiehen?
— Onko se mikään este! Vaikkei kaikista ratsastajista tule hyviä merimiehiä, niin kaikista merimiehistä voi tulla hyviä ratsastajia. Kun ratsastaa raakapuulla, niin oppii pysymään satulassa. Hevosen kurissapito ja siihen kuuluvat liikkeet tulevat taas kuin itsestään.
— Isä-raukka! Robert lausui. — Ah, kuinka hän teitä kiittääkään, mylord, kun olette hänet pelastanut.
— Rakastatko häntä paljon, Robert?
— Rakastan, mylord. Hän oli niin hyvä sisarelleni ja minulle. Hän ajatteli vain meitä. Matkoiltaan hän toi meille aina jonkun muiston joka maasta, missä oli käynyt, ja vielä hauskempaa oli se, että hän palattuaan oli meille niin hellä ja herttainen. Ah, te opitte myös rakastamaan häntä, kun saatte tutustua häneen! Mary on hänen näköisensä. Isällä on yhtä pehmeä ääni kuin hänellä. Eikö se ole omituista, kun hän on merimies?
— On, perin omituista, Robert, Glenarvan vastasi.
— Minä näen hänet vielä, poikanen jatkoi ikään kuin itsekseen puhua. — Hyvä, kunnon isä! Hän tuuditti minua polvillaan, kun olin pieni, ja hyräili aina erästä vanhaa skotlantilaista laulua, jossa ylistetään meidän maamme järviä. Sen sävel muistuu vielä joskus mieleeni, vaikka hämärästi. Mary muistaa sen myös. Ah, mylord, kuinka me häntä rakastimme! Kuulkaa, minä luulen, että täytyy olla pieni voidakseen oikein rakastaa isäänsä!
— Ja suuri häntä kunnioittaakseen, lapseni, Glenarvan vastasi liikuttuneena nuoresta sydämestä puhjenneista sanoista.
Tämän keskustelun aikana olivat hevoset hiljentäneet vauhtiaan ja kulkivat nyt vain käyden.
— Löydämmehän me hänet, eikö niin? Robert sanoi hetken vaitiolon jälkeen.
— Löydämme varmaan, Glenarvan vakuutti. — Thalcave on johtanut meidät hänen jäljilleen, ja minä luotan häneen.
— Thalcave on kunnon intiaani, poika sanoi.
— On varmasti.
— Tiedättekö mitä, mylord?
— Sanohan ensin, niin vastaan.
— Tarkoitan sitä, että teidän kanssanne on vain hyviä ihmisiä. Lady
Helena, jota niin rakastan, majuri, joka on aina niin tyyni, kapteeni
Mangles ja herra Paganel ja Duncanin niin uljaat ja uskolliset
matruusit!
— Niin, sen tiedän, poikani, Glenarvan vastasi.
— Tiedättekö, että te itse olette paras kaikista?
— En totisesti, sitä en tiedä.
— No sitten teidän tulee se tietää, mylord, Robert vastasi tarttuen lordin käteen ja suuteli sitä.
Glenarvan pudisti hiljaa päätään, mutta keskustelu ei jatkunut, sillä
Thalcave viittasi heitä kiiruhtamaan. He olivat jääneet kauas jälkeen.
Eikä auttanut hukata aikaa, vaan piti ajatella taemmas jääneitä
kumppaneita.
Hevoset kannustettiin taas neliin, mutta pian kävi selväksi, etteivät ne Thaukaa lukuunottamatta enää kestäisi sitä kauan. Puolenpäivän aikaan niille täytyi suoda tunnin lepo. Ne eivät jaksaneet enää ja hylkivät laihaa, auringonsäteiden kuivattamaa alfafare-ruohoa.
Glenarvan kävi levottomaksi. Kuivuuden merkit eivät vähenneet, ja vedenpuutteesta saattoi tulla tuhoisia seurauksia. Thalcave ei puhunut mitään, luultavasti ajatellen, että jos Guamini oli kuivunut, silloin vasta olisi aika surra, jos ylimalkaan intiaani voi milloinkaan tuntea epätoivoa.
Lähdettiin jälleen liikkeelle ja ruoskan ja kannusten avulla saatiin hevoset kulkemaan, mutta vain käymäjalkaa, juosta ne eivät jaksaneet.
Thalcave olisi voinut hyvin mennä edelle, sillä Thauka olisi saattanut muutamassa tunnissa viedä hänet joen rannalle. Epäilemättä hän ajatteli sitä; mutta toisaalta hän ei tahtonut jättää kumppaneitaan yksin keskelle tätä erämaata, vaan pakotti Thaukan hillitsemään vauhtia.
Mutta hevonen vastusteli, vikuroi ja hirnui rajusti ennen kuin suostui kulkemaan käymäjalkaa; se totteli enemmän isäntänsä sanoja kuin voimakeinoja. Thalcave keskusteli tosiaankin hevosensa kanssa, ja vaikka Thauka ei vastannut, niin se ainakin ymmärsi. Patagonialainen selitti sille varmaankin päteviä syitä, sillä jonkun aikaa kiisteltyään Thauka taipui hänen todisteluihinsa ja totteli, vaikkakin kuolaimiaan pureskellen.
Mutta jos Thauka ymmärsi Thalcavea, niin Thalcavekin oli ymmärtänyt Thaukaa. Älykäs eläin oli herkillä aisteillaan tuntenut jotakin kosteutta ilmassa; se hengitti sitä ahnaasti liikutellen ja maiskutellen kieltään ikään kuin olisi tuonut hyvänmakuista nestettä. Patagonialainen ei voinut siitä erehtyä: vesi ei ollut kaukana.
Hän rohkaisi siis kumppaneitaan kertoen Thaukan malttamattomuudesta, jonka molemmat toisetkin hevoset pian ymmärsivät. Ne tekivät viimeisen ponnistuksen ja lähtivät nelistämään intiaanin perässä. Kello kolmen seuduilla näkyi eräässä laaksossa valkoinen juova. Se väreili auringonpaisteessa.
— Vettä! Glenarvan sanoi.
— Vettä, niin vettä! Robert huudahti.
Heidän ei enää tarvinnut yllyttää hevosiaan. Eläinraukat tunsivat voimiensa virkistyvän ja riensivät eteenpäin hurjaa vauhtia. Muutaman minuutin kuluttua ne olivat saavuttaneet Guamin-joen ja syöksyivät, valjaiden riisumista odottamatta, rintaansa myöten sen virkistävään veteen.
Ratsastajat tekivät samoin nopeammin kuin itse olivat aikoneet, ja saivat tahtomattaan kylvyn, jota kuitenkaan eivät pahoitelleet.
— Voi, kuinka se on hyvää! Robert sanoi juoden keskellä jokea.
— Varovasti, poikani, vastasi Glenarvan, joka itse teki samoin.
Kuului vain tiheää hörppimistä.
Thalcave puolestaan joi tyynesti, hätäilemättä, pienin siemauksin, mutta "pitkin kuin suopunki" kuten hän itse sanoi. Hän ei näyttänyt lainkaan lopettavan, joten saattoi kerrassaan pelätä hänen nielevän koko joen.
— No, ystävämme eivät pety toiveissaan, Glenarvan sanoi. — Saapuessaan Guaminille he saavat tosiaan hyvää vettä ja runsaasti, jos vain Thalcave jättää sitä jäljelle.
— Mutta emmekö voisi ratsastaa heitä vastaan? Robert kysyi. —
Säästettäisiin heiltä muutaman tunnin levottomuus ja kärsimykset.
— Epäilemättä, poikani, mutta kuinka saamme kuljetetuksi tätä vettä? Leilit jäivät Wilsonin haltuun. Ei, parempi on odottaa, kuten on sovittu. Ottaen huomioon matkan vaatiman ajan ja sen, että hevoset jaksavat kulkea vain käymäjalkaa, voimme odottaa ystäviämme tänne vasta yöllä. Valmistakaamme heille siis hyvä yösija ja hyvä ateria.
Thalcave oli Glenarvanin ehdotusta odottamatta lähtenyt etsimään leiripaikkaa. Onneksi hän oli joen rannalla löytänyt ramadan, eräänlaisen kolmelta sivulta suljetun karja-aitauksen. Se oli erinomainen majapaikka, kun vain ei pelätty nukkua paljaan taivaan alla, eikä se taas lainkaan huolettanut Thalcaven tovereita. Niinpä he eivät parempaa etsineetkään, vaan heittäytyivät pitkälleen auringonpaisteeseen kuivatakseen veden kastelemat vaatteensa.
— No niin, kun meillä nyt on makuupaikka, Glenarvan sanoi, — niin ajatelkaamme ateriaa. Ystäviemme pitää olla tyytyväisiä edelle lähettämiinsä airuihin, ja pahasti erehtyisin, jos heillä tulee olemaan valittamisen syytä. Luulenpa, että tunnin metsästys ei olisi hukkaan heitettyä aikaa. Oletko valmis, Robert?
— Olen, mylord, poika vastasi nousten pyssy kädessä.
Glenarvan oli saanut tämän ajatuksen sen vuoksi, että Guaminin rannoille näytti kokoontuvan ympäröivien tasankojen kaikki riista; siellä lenteli laumoittain tinamuita, ruohoaavikolle tyypillisiä peltopyitä, mustia pyitä, erästä teruteru nimistä kurmitsalajia, keltaisia ruisrääkkiä ja heleänvihreitä kaislarääkkiä.
Nelijalkaisia eläimiä ei näkynyt, mutta Thalcave viittasi korkeaan ruohistoon ja tiheihin pensastoihin, selittäen niiden piileksivän siellä. Metsästäjäin tarvitsi astua vain muutama askel ollakseen maailman parhaalla riistamaalla.
Niinpä he lähtivät metsästämään ja aluksi pitäen turkiksia höyheniä arvokkaampina tähtäilivät ensi laukauksillaan ruohoaavikon isoja otuksia. Pian ilmestyi heidän eteensä, vieläpä sadoittain, metsäkauriita ja guanakkeja, samanlaisia kuin ne, jotka syöksyivät niin hurjasti heidän ohitseen Kordillieerien laella; mutta nämä erittäin arat eläimet pakenivat niin nopeasti, että oli mahdotonta päästä ampumamatkan päähän. Metsämiehet kääntyivät silloin hitaamman riistan puoleen, joka sitä paitsi ravintoarvoltaan ei jättänyt mitään toivomisen varaa. Toistakymmentä peltopyytä ja ruisrääkkää pudotettiin, ja Glenarvan ampui tay-tetren, keltakarvaisen, paksunahkaisen, ruoaksi sopivan napasian, joka hyvinkin oli laukauksen arvoinen.
Alle puolessa tunnissa olivat metsämiehet vaivattomasti saaneet kokoon sen riistan, mikä tarvittiin; Robert puolestaan oli kaatanut omituisen hampaattoman eläimen, armadillon, eräänlaisen puoli metriä pitkän, luupanssarin peittämän vyötiäisen. Se oli hyvin rasvainen, ja Thalcave sanoi siitä tulevan mainio ruokalaji. Robert oli kovin ylpeä menestyksestään. Thalcave näytti ystävilleen, kuinka nandu, aavikolle tyypillinen erittäin nopea kamelikurjen sukuinen lintu pyydystetään.
Intiaani ei yrittänytkään pettää niin vikkelää eläintä, vaan ajoi Thaukalla täyttä neliä suoraan sitä kohti päästäkseen heti sen kimppuun, sillä jos ensi hyökkäys ei onnistuisi, väsyttäisi nandu pian hevosen ja metsästäjän nopeasti mutkitellen. Sopivan matkan päähän päästyään hän heitti voimakkaalla kädellä bolansa niin tarkasti, että ne kietoutuivat linnun jalkoihin ja tekivät sen ponnistelut turhiksi. Muutaman sekunnin kuluttua se lojui maassa.
Thalcave otti sen haltuunsa eikä vain turhan metsästyshuvin vuoksi; nandun liha on hyvin herkullista, ja hän halusi puolestaan tarjota oman ruokalajinsa yhteiseen ateriaan.
Ramadaan tuotiin siis joukko pyitä, Thalcaven kamelikurki, Glenarvanin napasika ja Robertin vyötiäinen. Kamelikurki ja sika valmistettiin heti, siis nyljettiin ja leikattiin ohuiksi siivuiksi. Vyötiäinen taas on arvokas eläin, jossa on paistorasva itsessään, ja se pantiin omassa kuoressaan hehkuville hiilille.
Omaksi ateriakseen tyytyivät metsämiehet peltopyihin ja säästivät pääruoat tovereilleen. Palanpaineeksi juotiin raikasta vettä, joka julistettiin paremmaksi kuin kaikki maailman portviinit, jopa paremmaksi kuin kuuluisa usquebaugh, Skotlannin ylängöillä niin suosittu ohraviina.
Hevosia ei unohdettu. Niille koottiin ramadaan suuret määrät kuivaa ruohoa sekä ravinnoksi että vuoteeksi. Kun kaikki oli näin valmistettu, Glenarvan, Robert ja intiaani kääriytyivät ponchoihin ja heittäytyivät alfafarepahnoille, pampan metsästäjien tavallisille vuoteille.