PUNAISET SUDET.
Tuli yö. Oli uudenkuun aika, jolloin tämä yön lyhty on näkymätön maan asukkaille. Ainoastaan tähden tuike valaisi tasankoa. Horisontissa sammuivat eläinradan tähtisikermät yhä tummempaan sumuun. Guaminin vesi virtasi äänettömästi kuin pitkä öljyjuova sileällä marmorilla. Linnut, nelijalkaiset ja matelijat lepäsivät päivän vaivojen jälkeen, ja erämaan hiljaisuus levisi aavikon suunnattoman alueen ylle.
Glenarvan, Robert ja Thalcave olivat noudattaneet yhteistä lakia. Maaten paksuilla ruohopatjoillaan he nukkuivat sikeää unta. Väsymyksen näännyttäminä olivat hevosetkin heittäytyneet maahan; vain Thauka, todellinen rotuhevonen, nukkui seisaallaan yhä neljän jalkansa varassa, ylväänä levossa kuin toimessakin ja valmiina rientämään esiin isäntänsä pienimmästäkin viittauksesta. Täydellinen hiljaisuus vallitsi aitauksen sisällä, ja nuotion hiilet loivat, vähitellen sammuessaan, viimeistä hohdettaan äänettömään pimeyteen.
Mutta noin kello kymmenen aikana, jokseenkin lyhyen unen jälkeen, intiaani heräsi. Hän terästi katsettaan, höristi korviaan kulmakarvat rypyssä ilmeisesti yrittäen tavoittaa jotakin äärimmäisen hiljaista ääntä. Pian näkyi epämääräistä levottomuutta hänen tavallisesti niin värähtämättömillä kasvoillaan. Oliko hän vainunnut kiertelevien intiaanien lähestyvän tai jaguaarien, vesitiikerien tai muiden pelottavien petojen, jotka eivät ole harvinaisia jokien lähistöllä? Tämä jälkimmäinen olettamus tuntui hänestä epäilemättä todennäköisemmältä, sillä hän loi nopean silmäyksen aitaukseen kerättyihin polttoaineisiin ja tuntui huolestuvan yhä enemmän. Tuo kuivien korsien läjä palaisi tosiaan pian loppuun eikä voisi kauan pidättää rohkeita petoja.
Näin ollen ei Thalcavella ollut muuta mahdollisuutta kuin odottaa, mitä tuleman piti, ja hän odotti puolikyyryssä, pää käsien varassa, kyynärpäät polvia vasten, silmä tarkkana, sellaisen ihmisen asennossa, jonka äkillinen vaaran tunne on herättänyt uudestaan.
Kului tunti. Jokainen muu kuin Thalcave olisi ulkoisen hiljaisuuden tyynnyttämänä jälleen ruvennut nukkumaan. Mutta missä muukalainen ei olisi epäillyt mitään, siinä vainusivat intiaanin kiihtyneet aistit ja peritty vaisto jo lähellä vaanivan vaaran.
Hänen tähystäessään ja kuunnellessaan Thauka korskahti kireästi ja levitti sieraimiaan aitauksen aukkoa kohti. Thalcave hypähti pystyyn.
— Thauka on tuntenut vihollisen lähestyvän, hän päätteli. Hän lähti tarkastelemaan ympäristöä. Siellä oli vielä hiljaista, mutta ei rauhallista. Thalcave näki varjojen liikkuvan pensaikossa. Tuolla täällä välähteli kiiluvia pisteitä, jotka liikahtelivat joka suuntaan, vuoroin sammuivat ja syttyivät. Niitä olisi voinut verrata vedenkalvon päällä tanssiviin hyttysiin. Muukalainen olisi epäilemättä pitänyt niitä kiiltomatoina, jotka yöllä välkähtelevät monin paikoin ruohoaavikolla, mutta Thalcave ei erehtynyt; hän ymmärsi heti, millaisten vihollisten kanssa oli jouduttu tekemisiin, viritti pyssynsä hanan ja asettui vartioimaan aitauksen ensimmäisten paalujen tuntumaan.
Kauan hänen ei tarvinnutkaan odottaa. Outo ääni, kuin haukahdus ja ulvahdus, kuului tasangolta. Siihen vastasi pyssynlaukaus, jota seurasi sataääninen, karmea ulina. Glenarvan ja Robert heräsivät äkkiä ja hypähtivät pystyyn.
— Mikä nyt on? Robert kysyi.
— Intiaanejako? Glenarvan tiedusteli.
— Ei, Thalcave vastasi, — aguaroja.
Robert katsahti Glenarvaniin.
— Aguaroja? hän kysyi.
— Niin, Glenarvan vastasi, — pampan punaisia susia.
Kumpikin tarttui aseisiin ja riensi intiaanin luo. Tämä viittasi tasangolle, josta nyt kuului kauheaa ulvontaa.
Robert astahti vaistomaisesti askelen taaksepäin.
— Pelkäätkö sinä susia, poikani? Glenarvan rauhoitti.
— En, mylord, Robert vastasi lujalla äänellä. — Teidän rinnallanne en minä yleensäkään pelkää mitään.
— Sen parempi. Aguarat ovat jokseenkin vaarattomia eläimiä, ja ellei niitä olisi niin paljon, en edes välittäisi niistä.
— Olkoon vaikka vielä enemmän! Robert vastasi. — Meillähän on aseet, antaa niiden tulla vain!
— Niinpä saavat hyvän vastaanoton!
Näin puhumalla Glenarvan tahtoi rauhoittaa poikaa, mutta itse hän ajatteli salaa kauhistuen tätä yön turvissa hyökkäävää petolaumaa. Petoja oli ehkä satoja, eikä kolme miestä, olkoot kuinka hyvin aseistettuja tahansa, voisi pitkään menestyksellä pitää puoliaan ylivoimaa vastaan.
Kun patagonialainen mainitsi sanan "aguara", Glenarvan tunsi heti pampan intiaanien punaisille susille antaman nimen. Tällä pedolla, jolle eläintieteilijät ovat antaneet nimen Canis jubatus, on ison koiran ruumis ja ketun pää, väriltään se on kanelinpunainen, ja pitkin koko selkää ulottuu musta harja. Se on hyvin ketterä ja voimakas, oleilee enimmäkseen vesien lähellä ja sieppaa uiden saaliinsa vedestä; öisin se hiipii esiin pimennoistaan, missä piileksii päivät nukkumassa; sitä pelätään varsinkin estancioilla, missä karjaa kasvatetaan, sillä nälän ahdistamana se hyökkää isojenkin eläinten kimppuun ja saa niiden keskuudessa aikaan suurta tuhoa. Yksinäistä aguaraa ei tarvitse pelätä, mutta toisin on kun ne liikkuvat nälkäisenä laumana, ja parempi olisi joutua tekemisiin jonkun kuguaarin tai jaguaarin kanssa, joita voi ahdistaa suoraan edestäpäin.
Pampalta kuuluvasta ulvonnasta ja tasangolla liikkuvien varjojen paljoudesta Glenarvan ymmärsi, että Guaminin rannalle oli kerääntynyt valtava lauma punaisia susia, jotka olivat vainunneet siellä varman saaliin, hevos- tai ihmislihaa, eikä yksikään niistä palaisi pesäänsä ottamatta osuuttansa saaliista. Tilanne oli siis perin huolestuttava.
Vähitellen susien piiri kävi yhä pienemmäksi. Heränneet hevoset olivat pelosta hurjistuneita. Vain Thauka polki maata ja riuhtoili riimuaan päästäkseen laukkaamaan pois aitauksesta. Sen isäntä sai sen rauhoittumaan vasta pitkillä vihellyksillä.
Glenarvan ja Robert olivat asettuneet puolustamaan ramadan sisäänkäyntiä. Pyssyt viritettyinä he aikoivat juuri ampua ensimmäistä susiriviä, kun Thalcave tempasi heiltä jo poskelle kohotetut pyssyt.
— Mitä Thalcave tarkoittaa? Robert kysyi.
— Hän kieltää meitä ampumasta, Glenarvan vastasi.
— Minkä vuoksi?
— Ehkei hän pidä hetkeä sopivana.
Mutta se ei ollut syynä intiaanin menettelyyn, vaan hänellä oli toinen vakavampi peruste, ja Glenarvan ymmärsi sen, kun Thalcave ruutisarveaan nostaen ja kääntäen näytti, että se oli melkein tyhjä.
— Mitä nyt? Robert kysyi.
— Meidän pitää säästää ammuksiamme. Tämänpäiväinen metsästys kulutti niitä paljon, ja meillä on niukalti lyijyä ja ruutia. Meillä ei ole enää kahtakymmentä panosta.
Poika ei vastannut mitään.
— Ethän sinä pelkää, Robert?
— En, mylord.
— Hyvä, poikani.
Tällä hetkellä kajahti uusi laukaus. Thalcave oli kaatanut maahan liian uskaliaan vihollisen; sudet, jotka lähenivät taajoissa riveissä, peräytyivät ja jäivät sadan askelen päähän aitauksesta.
Intiaanin antamasta merkistä asettui Glenarvan heti hänen paikalleen; Thalcave puolestaan kokosi korsia, ruohoja ja kaikkea poltettavaa, kasasi ne ramadan suuaukon luo ja heitti niihin vielä hehkuvan hiilen. Pian kohosi liekkiseinä taivaan mustaa taustaa vasten, ja sen lomista näkyi tasanko suurten liikkuvien kajastusten valaisemana. Glenarvan saattoi nyt nähdä eläinten lukemattoman lauman, jota vastaan oli puolustauduttava. Milloinkaan ei ollut nähty niin paljon susia yhdessä sellaisen saaliinhimon hurjistuttamina. Thalcaven niitä vastaan pystyttämä tuliseinä oli yllyttänyt niiden raivoa yhä hurjemmaksi, se kun ehdottomasti pysäytti ne. Muutamat sentään uskalsivat liekkien loimuun saakka ja polttivat siinä käpälänsä.
Tuon tuostakin tarvittiin uusi laukaus pysäyttämään uliseva lauma, ja tunnin kuluttua virui jo noin viisitoista raatoa maassa.
Piiritetyt olivat tällöin verrattain turvallisemmassa asemassa; niin kauan kuin ammuksia riitti, niin kauan kuin tulta voitiin pitää yllä ramadan aukossa, ei rynnäkköä tarvinnut pelätä. Mutta mitä sitten tehtäisiin, kun nämä susilauman torjumiskeinot yhdellä kertaa loppuisivat?
Glenarvan katsoi Robertia ja tunsi sydäntään kouristavan. Hän unohti itsensä, ajatellen vain poikaparkaa, joka puolestaan osoitti ikäisekseen kovin suurta rohkeutta. Robert oli kalpea, mutta ase kädessä hän odotti lujana ärtyneiden susien rynnäkköä.
Harkittuaan kylmästi asemaa Glenarvan päätti tehdä siitä lopun.
— Tunnin päästä, hän sanoi, — ei meillä ole enää ruutia, lyijyä eikä tulta. Me emme voi odottaa sitä hetkeä päättääksemme, mitä on tehtävä.
Hän kääntyi siis Thalcaven puoleen ja palauttaen mieleensä ne muutamat sanat espanjaa, jotka hän muisti, aloitti intiaanin kanssa pyssynlaukausten usein keskeyttämän keskustelun.
Heidän oli vaikea ymmärtää toisiaan. Onneksi Glenarvan tunsi punasusien tavat. Ilman sitä hän ei olisi käsittänyt patagonialaisen sanoja ja eleitä.
Kului kuitenkin neljännestunti, ennen kuin hän saattoi selittää Robertille Thalcaven vastauksen. Glenarvan oli kysynyt intiaanin mielipidettä heidän melkein toivottomasta asemastaan.
— No, mitä hän vastasi? Robert kysyi.
— Hän sanoi, että on kestettävä päivännousuun millä hinnalla hyvänsä. Aguara liikkuu vain yöllä ja palaa aamun valjetessa pesäänsä. Se on pimeyden susi, katala peto, joka pelkää kirkasta päivää, nelijalkainen huuhkaja.
— No niin, puolustautukaamme päivänkoittoon saakka!
— Niin, poikani, ja puukko kourassa, kun emme enää voi tehdä sitä pyssyllä.
Thalcave oli jo antanut esimerkin, ja kun muuan susi läheni tulta, sävähti patagonialaisen pitkä käsivarsi puukko kourassa läpi tulen ja oli palatessaan verestä punainen.
Mutta puolustuskeinot alkoivat loppua. Noin kello kahden aikaan aamulla Thalcave heitti rovioon viimeisen sylyksen poltettavaa, eikä piiritetyillä ollut enää kuin viisi panosta.
Glenarvan katseli ympärilleen tuskaisesti.
Hän ajatteli mukanaan olevaa lasta, tovereitaan, kaikkia, joita hän rakasti. Robert ei puhunut mitään. Ehkäpä vaara hänen luottavaisesta mielestään ei näyttänyt perin uhkaavalta. Mutta Glenarvan ajatteli sitä hänen puolestaan ja kuvitteli välttämätöntä, kauheata kohtaloa: joutua elävältä syödyksi! Hän ei voinut peittää liikutustaan, vaan otti pojan syliinsä, puristi häntä sydäntään vasten, ja painoi huulensa hänen otsalleen, kyynelten väkisinkin kihotessa hänen silmistään.
Robert katsoi häntä hymyillen.
— En minä pelkää, hän sanoi.
— Et, lapseni, et, Glenarvan vastasi, — ja siinä olet oikeassa. Kahden tunnin kuluttua nousee päivä, ja me olemme pelastetut! — Hyvä, Thalcave, hyvä, kunnon patagonialainen! hän huudahti samalla, kun intiaani pyssynperällä iskien tappoi kaksi isoa sutta, jotka yrittivät tulla palavan sulun yli.
Mutta samassa hän myös näki tulen loimun alkaessa sammua aguarien lauman ryhtyvän taajoissa riveissä hyökkäämään ramadaan.
Verisen näytelmän loppu lähestyi; polttoaineiden puutteessa heikkeni tuli yhä nopeammin, liekit pienenivät, tähän saakka valoisa ympäristö alkoi pimetä, ja pimeässä näkyivät punasusien fosforisilmät. Muutamien minuuttien kuluttua syöksyisi koko lauma aitaukseen.
Thalcave laukaisi pyssynsä viimeisen kerran, kaataen maahan vielä yhden vihollisen ja ammusten nyt loputtua risti käsivartensa. Hänen päänsä painui rinnalle. Hän näytti mietteliäältä. Miettikö hän siis jotakin hurjaa, mahdotonta, mieletöntä keinoa tämän raivoisan lauman torjumiseksi? Glenarvan ei uskaltanut kysyä.
Tällä hetkellä tapahtui susien hyökkäyksessä muutos. Ne näyttivät vetäytyvän, ja niiden tähän saakka niin hurja ulvonta loppui äkkiä. Tasangolle levisi hirveä hiljaisuus.
— Ne lähtevät pois! Robert sanoi.
— Kenties, Glenarvan vastasi tarkaten, kuuluisiko ulkopuolelta mitään.
Mutta Thalcave arvasi hänen ajatuksensa ja pudisti päätään. Hän tiesi hyvin, että pedot eivät jättäisi varmaa saalistaan, ennen kuin päivä karkottaisi ne pimeisiin loukkoihinsa.
Vihollinen oli kuitenkin ilmeisesti muuttanut hyökkäystapaansa.
Se ei yrittänyt enää tunkeutua ramadan aukosta, mutta sen uusi menetelmä tiesi vielä suurempaa vaaraa. Aguarat luopuivat yrittämästä sisään siitä paikasta, jota itsepintaisesti puolustettiin tulella ja raudalla, kiersivät ramadan ja päättivät kuin yhteisestä sopimuksesta hyökätä sinne toiselta puolelta.
Pian kuultiin niiden kynsien raapivan puolilahoa aitausta. Huojuvien paalujen välistä pisti jo esiin voimakkaita käpäliä ja verisiä kitoja. Hevoset olivat pelosta hurjina riistäytyneet irti riimuistaan ja laukkasivat nyt kauhuissaan ympäri aitausta. Glenarvan tempasi Robertin syliinsä puolustaakseen häntä viimeiseen hengenvetoon saakka. Hän olisi kenties mahdotonta pakoa yrittäen juossut poika sylissään ulos, ellei hänen katseensa olisi sattunut intiaaniin.
Thalcave, joka oli kierrellyt ramadassa kuin villi peto, oli äkkiä mennyt hevosensa luo, joka vapisi maltittomana, ja alkanut satuloida sitä huolellisesti, unohtamatta ainoatakaan hihnaa tai soikea. Hän ei näyttänyt välittävän ulvonnasta, joka oli kaksin verroin voimistunut. Glenarvan katseli synkän kauhun vallassa hänen puuhiaan.
— Hän jättää meidät! Glenarvan huudahti nähdessään Thalcaven kokoavan ohjaksia kuten ainakin ratsastaja satulaan noustessaan.
— Hänkö? Ei koskaan! Robert vastasi.
Eikä intiaani aikonutkaan jättää ystäviään pulaan, vaan pelastaa heidät uhraamalla itsensä.
Thauka oli valmis, pureskeli kuolaimiaan ja teutaroi levottomana, ja sen silmät säkenöivät ylvästä tulta; se oli ymmärtänyt isäntänsä aikeen.
Kun intiaani tarttui hevosensa harjaan, Glenarvan puristi suonenvedontapaisesti hänen käsivarttaan.
— Lähdetkö sinä? hän kysyi viitaten tällä hetkellä tyhjälle kentälle päin.
— Niin teen, vastasi intiaani, joka ymmärsi kumppaninsa eleen.
Sitten hän lisäsi espanjaksi muutamia sanoja:
— Thauka. Hyvä hevonen. Nopea. Vie sudet perässään.
— Ah! Thalcave! Glenarvan huudahti.
— Pian, pian! intiaani vastasi, samalla kun Glenarvan sanoi Robertille liikutuksesta murtuneella äänellä:
— Robert, lapseni, kuuletko! Hän aikoo uhrautua meidän puolestamme! Hän tahtoo syöksyä pampalle ja vetää vimmastuneet sudet peräänsä, niin että ne sen sijaan kävisivät hänen kimppuunsa!
— Thalcave-ystävä! Robert vastasi heittäytyen intiaanin jalkoihin, —
Thalcave, älä jätä meitä!
— Ei! Glenarvan sanoi, — hän ei jätä meitä!
Ja kääntyen intiaanin puoleen hän lisäsi, viitaten paalujen luona värjöttäviin hevosiin:
— Lähdetään yhdessä!
— Ei! vastasi intiaani, joka oli ymmärtänyt näiden sanojen tarkoituksen. — Huonoja hevosia. Pelästyneitä. Thauka hyvä hevonen.
— Hyvä on! Glenarvan sanoi. — Thalcave ei sinua jätä, Robert. Hän osoittaa minulle, mitä minun on tehtävä! Minä lähden! Hän jää sinun luoksesi!
Sitten hän tarttui Thaukan suitsiin ja sanoi:
— Minä lähden!
— Ette, intiaani vastasi tyynesti.
— Lähdenpä, kuuletko sinä! Glenarvan huusi, tempaisten ohjakset intiaanin kädestä. — Minä lähden! Pelasta sinä poika! Minä uskon hänet sinun haltuusi, Thalcave!
Kiihdyksissään Glenarvan sekoitti englantia espanjan joukkoon. Mutta vähät kielestä! Niin hirvittävissä tilanteissa ilmaisevat eleet kaiken, ja ihmiset ymmärtävät toisiaan nopeasti. Mutta Thalcave vastusti. Keskustelu pitkittyi, ja vaara yltyi joka sekunti. Lahot paalut antoivat jo perään susien hampaille ja kynsille.
Mutta Glenarvan ei näyttänyt mukautuvan toisen tahtoon enempää kuin Thalcavekaan. Intiaani oli vetänyt Glenarvanin aitauksen veräjää kohti ja näytti hänelle susien hylkäämää aukeaa, selittäen vilkkaasti, ettei ollut aikaa hukata sekuntiakaan; että vaara olisi suurempi niille, jotka jäivät tänne ellei yritys onnistuisi; ja että hän yksin tunsi Thaukaa kylliksi käyttääkseen sen erinomaista ketteryyttä ja nopeutta kaikkien yhteiseksi pelastukseksi. Sokeudessaan vaati Glenarvan itsepäisesti saada uhrautua, kun hänet äkkiä voimakkaasti työnnettiin syrjään. Thauka nousi takajaloilleen, riuhtaisi itsensä irti ja loikkasi hiipuvan tulen ja makaavien sudenraatojen yli, samalla kun heleä pojanääni huusi:
— Jumala varjelkoon teitä, mylord!
Ja Glenarvan ja Thalcave ehtivät tuskin nähdä Robertin katoavan Thaukan harjasta kiinni pitäen pimeyteen.
— Robert! Onneton! Glenarvan huusi.
Mutta ei edes Thalcave voinut kuulla näitä sanoja, sillä samassa oli alkanut hirvittävä ulina. Punasudet syöksyivät hevosen perään ja katosivat länteen päin kuin taikatempun pyyhkäiseminä.
Thalcave ja Glenarvan ryntäsivät ramadan ulkopuolelle. Tasangolta ei enää kuulunut mitään; he saattoivat tuskin erottaa kaukana pimeässä häämöttävää aaltoilevaa jonoa.
Glenarvan kaatui maahan masentuneena, toivottomana, käsiään väännellen.
Sitten hän katsahti intiaaniin. Tämä hymyili tapansa mukaan tyynenä.
— Thauka. Hyvä hevonen! Poika rohkea! Pelastuu! Ja hän vahvisti sanansa päännyökkäyksellä.
— Mutta jos hän putoaa? Glenarvan sanoi.
— Ei putoa!
Thalcaven luottavaisuudesta huolimatta oli loppuyö lordi-paralle hirvittävän tuskallinen. Hän ei edes oikein tajunnut, että vaara oli vältetty susilauman lähdettyä tiehensä. Hän tahtoi rientää etsimään Robertia, mutta intiaani esti sen, selittäen hänelle, että poikaa ei voisi saavuttaa näillä hevosilla, että Thauka oli jättänyt viholliset taakseen, ettei ratsastajaa missään tapauksessa löydettäisi pimeässä ja että täytyi odottaa päivännousua, ennen kuin lähdettäisiin Robertin jäljille.
Kello neljä aamulla alkoi päivä sarastaa. Horisontin usva värittyi pian kalpeasta hohteesta. Tasangolle levisi kirkas aamukaste, ja pitkä ruoho huojui aamun ensi tuulenvirin puhaltaessa.
Lähdön hetki oli tullut.
— Matkaan! intiaani sanoi.
Glenarvan ei vastannut, vaan hyppäsi Robertin hevosen selkään. Pian nelistivät molemmat miehet länttä kohti, samaa suoraa linjaa, jota heidän toveriensa piti tarkasti noudattaa.
Tunnin verran he näin ratsastivat kovaa vauhtia etsien Robertia, peläten joka hetki kohtaavansa joitakin verisiä jälkiä hänestä. Glenarvan raateli hevosensa kupeita kannuksillaan. Vihdoin kuului säännöllisten väliaikojen perästä ikään kuin merkiksi ammuttuja laukauksia.
— Tuolla he ovat! Glenarvan huudahti.
Thalcave ja hän kannustivat hevosensa vielä nopeampaan vauhtiin, ja muutaman hetken päästä he kohtasivat Paganelin johtaman matkueen. Glenarvanin rinnasta kohosi riemuhuuto. Robert oli mukana, elävänä, vieläpä kovin pirteänä, ratsastaen uljaalla Thaukalla, joka hirnui ilosta nähdessään jälleen isäntänsä.
— Voi, lapseni, lapseni! Glenarvan huudahti sanomattoman hellyyden valtaamana.
Ja Robert ja hän hyppäsivät molemmat maahan rientäen toinen toisensa syliin. Sitten tuli intiaanin vuoro puristaa povelleen kapteeni Grantin uljas poika.
— Hän elää! Hän elää! Glenarvan huudahti.
— Niin elänkin, kiitos Thaukan! Robert vastasi.
Intiaani ei ollut odottanut tätä tunnustuksen sanaa kiittääkseen hevostaan, vaan puheli jo sille, silitteli, syleili sitä, ikään kuin tämän ylvään eläimen suonissa olisi virrannut ihmisverta.
Kääntyen sitten Paganelin puoleen hän viittasi Robertiin ja sanoi:
— Uljas poika!
Ja käyttäen intiaanien vertauskuvaa rohkeudesta hän lisäsi:
— Hänen kannuksensa eivät tärisseet!
Glenarvan puolestaan syleili Robertia uudelleen ja kysyi:
— Miksi sinä, poikani, et antanut Thalcaven tai minun yrittää tätä viimeistä pelastuksen mahdollisuutta?
— Mylord, poika vastasi, äänessään mitä vilpittömintä kiitollisuutta, — eikö ollut minun vuoroni uhrautua? Thalcave on jo kerran pelastanut henkeni! Ja te, tehän olette matkalla pelastamaan isäni.