ARGENTIINAN TASANGOT.
Kun jälleennäkemisen ensi riemusta oli toinnuttu tajusivat Paganel, Austin, Wilson, Mulrady, kaikki, jotka olivat jääneet jälkijoukkoon, majuri MacNabbsia ehkä lukuunottamatta, että he olivat nääntymäisillään janoon. Onneksi Guamin ei ollut kaukana. Niinpä lähdettiin jatkamaan matkaa, ja kello seitsemän aikaan aamulla saapui retkikunta ramadan lähelle. Nähdessään sen edustalle kertyneet susien raadot heidän oli helppo ymmärtää hyökkäyksen rajuus ja puolustuksen uljuus.
Kun matkamiehet olivat kyllikseen virkistäytyneet, he ryhtyivät ramadan aitauksessa syömään suurenmoista aamiaista. Nandu-viipaleet myönnettiin mainioiksi ja kuoressaan paistettu vyötiäinen harvinaiseksi herkuksi.
— Olisi kiittämättömyyttä kaitselmusta kohtaan, jos tätä söisi vain sen verran, että nälkä lähtee, Paganel sanoi. — Tätä pitää syödä vatsan täydeltä.
Ja hän söi suorastaan kuin ahmatti eikä voinut siitä pahoin, sillä hän joi runsaasti Guaminin raikasta vettä, jolla hänen mielestään oli erinomaisia ruokaa sulattavia ominaisuuksia.
Kello kymmenen aikaan aamulla Glenarvan, joka ei tahtonut toistaa Hannibalin hairahdusta Capuan luona, antoi lähtömerkin. Nahkaleilit täytettiin vedellä ja lähdettiin matkaan. Virkistyneet hevoset kulkivat halukkaasti, joten melkein koko päivä edettiin lyhyttä neliä. Maa oli kosteampaa ja vehmaampaa, mutta yhä vain autiota. Marraskuun 2. ja S. päivänä ei tapahtunut mitään erikoista, ja illalla majoittuivat pitkästä matkasta väsyneet vaeltajat pampan reunalle, Buenos Airesin maakunnan rajalle. He olivat lähteneet Talkahuanon lahdelta 14. päivänä lokakuuta; niinpä he siis olivat kahdessakymmenessä päivässä kulkeneet yli seitsemänsataa kilometriä eli lähes kaksi kolmannesta koko matkasta.
Seuraavana aamuna ylitettiin se sopimuksenvarainen raja, joka erottaa Argentiinan tasangot pampa-alueista. Siellä Thalcave toivoi tapaavansa ne heimot, joiden käsissä hän uskoi kapteeni Harry Grantin ja hänen molempien vankitoveriensa olevan.
Niistä neljästätoista maakunnasta, jotka kuuluvat Argentiinan tasavaltaan, on Buenos Aires laajin ja väkirikkain. Sen raja ulottuu intiaanien alueille etelässä 64. ja 65. asteen välillä. Maaperä on hämmästyttävän hedelmällistä. Ilmanala on erinomaisen terveellinen tällä tasangolla, joka on ruohojen ja pensasmaisten palkokasvien peitossa ja ulottuu melkein aivan vaakasuorana Tandilin ja Tapalquemin vuoriharjanteiden juurelle saakka.
Lähdettyään Guaminilta matkamiehet totesivat suureksi mielihyväkseen lämpötilan tuntuvasti parantuneen. Se ei noussut keskimäärin yli seitsemäntoista asteen Celsiusta, sillä Patagoniasta päin puhalsi voimakkaita ja kylmiä tuulia, jotka pitävät siellä ilmaa alituisessa liikkeessä. Niinpä eläimillä ja ihmisillä ei ollut mitään valittamista, heidän kärsittyään niin paljon kuivuudesta ja kuumuudesta. Kuljettiin eteenpäin innokkaasti ja toiveikkaina. Mutta Thalcaven sanoista huolimatta näytti maa olevan aivan asumaton tai tarkemmin sanoen asukkaista tyhjentynyt.
Matkamiesten itäänpäin suuntautuva reitti sivuutti tai leikkasi usein pieniä laguuneja, joissa oli milloin suolatonta, milloin suolansekaista vettä. Niiden rannoilla ja pensaiden suojassa hyppeli keveitä hippiäisiä ja iloiset leivot livertelivät yhdessä tangarien kera, jotka kilpailivat väriloistossa välkkyvien kolibrien kanssa. Nämä sirot linnut lepattivat hilpeästi, kiinnittämättä huomiota sotaisiin kottaraisiin, jotka komeilivat rannoilla punaisine olkalappuineen ja rintoineen. Okaisissa pensaissa keinui annubien irrallinen pesä kuin kreolittaren riippumatto, ja järvien rannoilla marssi uhkeita flamingoja säännöllisin välein, levitellen tulenvärisiä siipiään tuuleen. Täällä nähtiin niiden kolmenkymmenen sentin korkuisia, katkaistun kartion muotoisia pesiä tuhansittain ryhmissä, ikään kuin pienenä kaupunkina. Flamingot eivät sanottavasti välittäneet matkamiesten lähestymisestä. Sitä vastoin tiedemies Paganel ei jättänyt niitä rauhaan.
— Jo kauan, hän sanoi majurille, — olen kovasti halunnut nähdä flamingon lentävän.
— Vai niin, majuri sanoi.
— Ja kun nyt sattuu tilaisuus, käytän sitä hyväkseni.
— Tehkää niin, Paganel.
— Tulkaa mukaani, majuri. Tule sinäkin, Robert. Minä tarvitsen todistajia.
Ja Paganel jätti kumppaninsa jatkamaan eteenpäin ja lähti Robert
Grantin ja majurin seuraamana lintujoukkoa kohti.
Tultuaan sopivan matkan päähän hän ampui laukauksen tyhjää ruutia, sillä hän ei olisi tarpeettomasti vuodattanut edes linnun verta, ja kaikki linnut lähtivät kuin yhteisestä sopimuksesta lentoon Paganelin tarkkaillessa niitä tiiviisti silmälasiensa läpi.
— No, hän sanoi majurille lintuparven kadottua, — näittekö niiden lentävän?
— Näin toki, MacNabbs vastasi, — täytyihän se nähdä, ellei ole sokea.
— Muistuttivatko ne teidän mielestänne lentäessään sulitettuja nuolia?
— Ei vähääkään.
— Ei ensinkään, Robert vahvisti.
— Siitä olinkin varma, tiedemies selitti tyytyväisen näköisenä. — Mutta se ei ole estänyt vaatimattomista ihmisistä vaateliainta, kuuluisaa kansalaistani Chateaubriandia tekemästä tätä väärää vertausta flamingoista ja nuolista! Ah, Robert, vertaus, pane se mieleesi, on vaarallisin kielikuva, mitä tunnen. Kavahda sitä koko elämäsi aikana äläkä käytä sitä kuin äärimmäisessä hädässä.
— Te olette siis tyytyväinen kokeeseenne? majuri kysyi.
— Ihastunut.
— Ja minä myös; mutta kannustakaamme hevosiamme, sillä teidän kuuluisa Chateaubriandinne on saanut meidät jäämään pari kilometriä muista jälkeen.
Saavuttaessaan kumppaninsa Paganel tapasi Glenarvanin innokkaassa keskustelussa intiaanin kanssa, jota hän ei näyttänyt ymmärtävän. Thalcave oli usein pysähtynyt tähyämään taivaanrantaa, ja joka kerta hän oli näyttänyt hyvin hämmästyneeltä. Glenarvan, jolla ei ollut apunaan tavallista tulkkiaan, oli turhaan koettanut kysellä asiaa intiaanilta. Niinpä hän heti tiedemiehen huomattuaan huusi tälle jo kaukaa:
— Tulkaa tänne, hyvä Paganel, Thalcave ja minä emme ymmärrä toisiamme!
Paganel keskusteli muutaman minuutin intiaanin kanssa ja kääntyi sitten
Glenarvanin puoleen sanoen:
— Thalcave ihmettelee erästä tosiaankin outoa seikkaa.
— Mitä sitten?
— Sitä, ettei näy intiaaneja tai jälkeäkään heistä näillä tasangoilla, joilla heitä tavallisesti samoilee tuhkatiheään joko ajamassa estancioilta varastamaansa karjaa tai menossa Andeille myymään zorillomattojaan ja punottuja nahkaruoskiaan.
— Ja mitä Thalcave arvelee tämän ilmiön syyksi?
— Hän ei käsitä sitä; hän vain ihmettelee, siinä kaikki.
— Mutta mitä intiaaneja hän odotti kohtaavansa tässä osassa pampaa?
— Juuri niitä, joilla on ollut muukalaisia vankeina, Calfucuran,
Catrielin ja Janchetrutzin heimojen jäseniä.
— Mitä väkeä ne ovat?
— Heimojen päälliköitä, jotka olivat kaikkivaltiaita vielä kolmekymmentä vuotta sitten, ennen kuin heidät työnnettiin vuorten tuolle puolen. Siitä saakka he ovat alistuneet niin paljon kuin intiaani voi alistua ja samoilevat sekä pampan että Buenos Airesin maakunnan lakeuksia. Niinpä minusta samoin kuin Thalcavesta on perin outoa, ettei heistä näy edes jälkiä maassa, jossa he yleisesti harjoittavat salteadorien, rosvojen ammattia.
— Mitä meidän näin ollen on tehtävä? Glenarvan kysyi.
— Minä kysyn, Paganel vastasi.
Ja hetken keskusteltuaan Thalcaven kanssa hän sanoi:
— Hän ehdottaa seuraavaa, mikä tuntuu minusta hyvinkin järkevältä. Meidän on jatkettava matkaamme itään Independancen linnaan saakka — se on matkamme varrella — ja ellemme siellä saa tietoja kapteeni Grantista, saamme ainakin tietää, minne Argentiinan tasangon intiaanit ovat joutuneet.
— Onko tuo Independancen linna kaukanakin? Glenarvan tiedusteli.
— Ei, se on Tandil-vuoristossa, noin sadan kilometrin päässä.
— Ja milloin olemme siellä?
— Ylihuomenna illalla.
Tämä vastoinkäyminen huolestutti Glenarvania suuresti. Että pampalla ei tavattu ainoatakaan intiaania, se oli todella odottamatonta. Tavallisesti niitä on siellä liiaksikin. Jonkin aivan erikoisen seikan oli siis täytynyt karkottaa heidät. Mutta jos Harry Grant oli jonkin heimon vankina, oli ennen kaikkea tärkeätä tietää, oliko hänet kuljetettu pohjoiseen vai etelään. Tämä epätietoisuus ei antanut Glenarvanille rauhaa. Hinnasta mistä hyvänsä piti päästä kapteenin jäljille. Niinpä oli parasta noudattaa Thalcaven neuvoa ja pyrkiä Tandilin kylään. Siellä tavattaisiin ainakin joku, jonka kanssa päästäisiin puheisiin.
Kello neljän aikaan illalla näkyi taivaanrannalla kumpu, joka näin tasaisella maalla kävi vuoresta. Se oli Tapalquemin harjanne, jonka juurella matkamiehet viettivät seuraavan yön. Tämän vuoren ylittäminen seuraavana päivänä oli mitä helpoin asia maailmassa. Seurattiin hiekkakumpareita loivasti kohoavalla maaperällä. Kordillieerien yli kulkeneet eivät voineet katsoa sellaista harjannetta juuri miksikään; tuskinpa hevosetkaan hiljensivät nopeaa vauhtiaan. Puolenpäivän aikaan sivuutettiin autio Tapalquemin linna, ensimmäinen rengas siinä linnoitusketjussa, joka oli rakennettu etelärajalle suojaksi rosvoilevia alkuasukkaita vastaan. Mutta intiaaneista ei nähty varjoakaan Thalcaven yhä suuremmaksi kummaksi. Kerran sentään, juuri keskipäivällä, tähysteli kolme hyvillä hevosilla ja aseilla varustettua ratsumiestä hetkisen tätä pientä joukkoa; mutta he eivät päästäneet sitä lähelleen, vaan katosivat uskomattoman nopeasti. Glenarvan oli raivoissaan.
— Gauchoja, patagonialainen sanoi antaen näille alkuasukkaille saman nimen, joka oli aiheuttanut majurin ja Paganelin riidan.
— Ah, gauchoja, MacNabbs huomautti. — No, Paganel, tänään ei puhalla pohjoistuuli. Mitä te ajattelette niistä?
— Minä ajattelen, että ne näyttävät selviltä rosvoilta, Paganel vastasi.
— Vai ainoastaan näyttävät? Paljonko tarvitaan lisää, jotta ne ovat rosvoja, kunnon tiedemies?
— Ei muuta kuin yksi askel, rakas majuri!
Paganelin tunnustusta seurasi yleinen nauru, joka ei häntä hämmentänyt, vaan hän itse teki näistä intiaaneista hyvin omituisen huomautuksen.
— Minä olen lukenut jostakin, hän sanoi, — että arabialaisten suu on julma kun taas katse on inhimillinen. Amerikkalaisen villin laita on täysin päinvastoin. Heillä on erikoisen ilkeät silmät.
Varsinainen kasvonilmeisiin perehtynyt tiedemies ei olisi voinut sattuvammin kuvata intiaanirotua.
Thalcaven ohjeiden mukaan kuljettiin tästedes yhtenäisenä ryhmänä, sillä niin autiota kuin maa olikin, piti varautua yllätyksiin; mutta tämä varokeino oli tarpeeton, ja illalla majoituttiin suureen, tyhjään tolderiaan, jonne heimopäällikkö Catiel tavallisesti kokosi joukkonsa. Maaperää tutkittuaan patagonialainen päätteli jälkien puutteesta, että tolderia oli kauan aikaa ollut autiona.
Seuraavana päivänä olivat Glenarvan ja hänen kumppaninsa jälleen tasangolla; nyt tavattiin ensimmäiset estanciat, suuret argentiinalaiset karjatilat, Tandil-vuoriston lähistöllä, mutta Thalcave ei halunnut pysähtyä, vaan jatkaa matkaa suoraan Independancen linnaan, jossa hän arveli saavansa tietoja etenkin tästä omituisesta maan autioitumisesta.
Puita, jotka Kordillieereilta saakka olivat olleet kovin harvinaisia, alkoi jälleen näkyä; ne olivat enimmäkseen istutettu vasta eurooppalaisten saavuttua Amerikkaan. Siellä oli azedaracheja, persikkapuita, poppeleita, raitoja, akaasioita, jotka kasvoivat yksinäisinä, nopeasti ja hyvin, tavallisesti ympäröiden corraleita, suuria paalutettuja karja-aitauksia. Laitumella oli itseään lihottamassa tuhansittain härkiä, lampaita, lehmiä ja hevosia, joihin kuumalla raudalla oli poltettu omistajan merkki, ja lähettyvillä oli lukuisasti valppaita, suuria koiria niitä paimentamassa. Hiukan suolapitoinen maaperä ulottuu vuorten juurelle saakka ja sopii erinomaisesti karjalle, tuottaen mainiota rehua. Niinpä juuri sinne etupäässä perustetaankin karjatiloja, joita hoitavat isännöitsijä ja työnjohtaja, apunaan neljä alkuasukasta kutakin tuhatta päätä kohti.
Nämä miehet viettävät raamatun suurten paimenten elämää; heidän karjansa ovat yhtä suuria, ehkäpä suurempia kuin ne, jotka täyttivät Mesopotamian laitumet; mutta täällä puuttuu paimenelta perhe, ja pampan suuret estancerot ovat kaikin puolin raakojen kalakauppiaiden eikä vähääkään raamatullisten patriarkkojen kaltaisia.
Tätä Paganel selitti laveasti kumppaneilleen ja juontui siitä erittäin mielenkiintoisella tavalla vertailemaan eri rotuja. Onnistuipa hänen herättää harrastusta itse majurissakin, joka ei sitä salannutkaan.
Paganel sai myös tilaisuuden huomauttaa omituisesta kangastusilmiöstä, joka näillä tasaisilla seuduilla on hyvin tavallinen. Kaukaa estanciat näyttivät suurilta saarilta; niitä ympäröivät poppelit ja raidat kuvastuivat kirkkaaseen veteen, joka hävisi matkustajien lähestyessä; mutta harhanäky oli niin elävä, että siihen ei voinut tottua.
Tänä päivänä, marraskuun 6:ntena, tavattiin useita estancioita ja myös pari saladeroa. Niihin tuodaan rehevillä laitumilla lihomassa ollut karja, ojentamaan kaulansa teurastajan veitselle. Saladero on, kuten sen nimikin osoittaa, paikka, jossa lihat suolataan. Nämä tympeät toimet alkavat kevään lopulla. Teurastajat lähtevät silloin etsimään eläimiä corraleista, vangitsevat ne suopungeilla, joita he käyttelevät perin taitavasti, ja kuljettavat sitten lauman saladeroon, missä sadoittain härkiä, lehmiä ja lampaita sitten tapetaan, nyljetään ja paloitellaan. Mutta usein härkä ei antaudukaan ilman vastarintaa. Nylkijästä tulee silloin toreadori, härkä taistelija, ja tätä vaarallista ammattia hän harjoittaa harvinaisen taidokkaasti ja, täytyy sanoa, julmasti. Sanalla sanoen, tämä teurastus on inhottava näytelmä. Ei mikään ole tympäisevämpää kuin saladeron ympäristö; karmean aitauksen sisältä kuuluu löyhkäävien laumojen kyllästämässä ilmassa teurastajan raakoja huutoja, koirien hurjaa haukuntaa, kuolevien eläinten jatkuvaa ulinaa, samalla kun urubut ja aurat, Argentiinan tasangon korppikotkat, joita sadan kilometrin alalta on saapunut tuhansittain, koettavat kahmaista teurastajien käsistä uhrien vielä väriseviä sisälmyksiä. Mutta tällä hetkellä olivat saladerot hiljaisia, rauhallisia ja asumattomia. Näiden jättiläisteurastusten aika ei ollut vielä tullut.
Thalcave joudutti kulkua, sillä hän tahtoi vielä samana iltana ehtiä Independancen linnaan, ja ratsastajien kannustamina, Thaukan esimerkkiä seuraten kiitivät hevoset korkean ruohikon halki. Kohdattiin useita taloja, jotka oli varustettu ampuma-aukoilla ja ympäröity syvillä puolustuskaivannoilla; päärakennuksessa oli korkea parveke, jolta talon sotilaallisesti järjestäytyneet asukkaat voivat vaihtaa laukauksia tasangon rosvojen kanssa. Glenarvan olisi kenties täällä saanut haluamiaan tietoja, mutta varminta oli mennä Tandilin kylään. Ei siis pysähdytty. Kahlattiin Los Huesos-joen ja vähän kauempana Chapaleofun yli. Pian tallasivat hevoset Tandil-vuoriston ensimmäisiä ruohoisia rinteitä, ja tuntia myöhemmin näkyi kylä kapean laakson pohjalla, jota hallitsivat Independancen linnan ampuma-aukoilla varustetut muurit.