INDEPENDANCEN LINNA.
Tandil-vuoristo on noin kolmesataa metriä merenpintaa korkeammalla; se on alkuperäinen vuori, toisin sanoen vanhempi kuin mikään elimellinen ja vaihtoperäinen tuote siinä mielessä, että sen rakenne ja kokoomus ovat vähitellen muuttuneet maan sisäisen kuumuuden vaikutuksesta. Se on puoliympyrän muotoinen sarja ruohon peittämiä gneissikukkuloita. Tandilin piiri, joka on siitä saanut nimensä, käsittää Buenos Airesin maakunnan koko eteläosan ja rajoittuu rinteeseen, josta vedet virtaavat pohjoista kohti.
Tässä piirissä on noin neljätuhatta asukasta, ja sen pääpaikkana on Tandilin kylä vuoren pohjoisten huippujen juurella Independancen linnan suojassa; sillä on jokseenkin suotuisa sijaintipaikka Chapaleofun suurehkon joen varrella. Erikoinen ominaisuus, jonka Paganel varmaankin tiesi, oli se, että tässä kylässä asuu pääasiallisesti ranskalaisia baskeja ja italialaisia siirtolaisia. Juuri Ranska perustikin ensimmäiset muukalaissiirtolat tähän osaan La Platan alankoa. Vuonna 1828 rakennettiin ranskalaisen Parchappen toimesta Independancen linna suojelemaan maata intiaanien alituisia hyökkäyksiä vastaan. Häntä avusti tässä yrityksessä ensiluokkainen tiedemies, Alcide d'Orbigny, joka on parhaiten tuntenut, tutkinut ja kuvannut kaikki Etelä-Amerikan eteläiset alueet.
Tandilin kylä on verrattain tärkeä paikka. Galereilla, suurilla, härkien vetämillä ja tasangon teille hyvin soveltuvilla rattailla, sieltä pääsee kahdessatoista päivässä Buenos Airesiin, ja siitä johtuu varsin vilkas kauppa; kylä lähettää kaupunkiin estanciojensa karjaa, saladerojensa suolalihaa ja intiaaniteollisuuden erikoisia tuotteita, kuten pumpulikankaita, villakudoksia, nahanpunojien kysyttyjä teoksia ja muuta sellaista. Paitsi muutamia varsin mukavia taloja on Tandilissa myös kouluja ja kirkkoja tämän ja tulevan elämän opetusta varten.
Kerrottuaan kaiken tämän Paganel lisäsi, että Tandilin kylästä epäilemättä saataisiin kaivatut tiedot; sitä paitsi linnassa on aina osasto kansallista sotaväkeä. Glenarvan vei siis hevoset jokseenkin asialliselta näyttävän fondan talliin; sen jälkeen Paganel, majuri, Robert ja hän lähtivät Thalcaven saattamina Independancen linnaa kohti. Muutamassa minuutissa noustuaan erään vuoren harjalle he saapuivat ulkoportille, jota argentiinalainen vahtisotilas jokseenkin huolimattomasti vartioi. He pääsivät sisään vaivattomasti, mikä osoitti joko suurta huolettomuutta tai varmaa turvallisuutta.
Muutamia sotilaita oli parhaillaan harjoituksissa linnan ulkopihalla; mutta vanhin näistä sotilaista oli kahdenkymmenen, nuorin tuskin seitsenvuotias. Totta puhuen oli siinä tusina lapsia ja nuoria poikia, jotka suorittivat tehtävänsä aika hyvin. Heidän univormunaan oli nahkavyöllä vyötärölle sidottu juovikas paita; housuista, sukista tai skotlantilaisesta housuhameesta ei ollut puhettakaan, varsinkin kun lämmin ilmanala salli näin kevyen asun. Paganel sai heti hyvän käsityksen hallituksesta, joka ei tuhlannut varojaan turhuuteen. Jokaisella näistä nuorista pojista oli nallipyssy ja sapeli, jälkimmäinen liian pitkä ja pyssy liian raskas poikasille. Kaikilla oli päivettyneet kasvot ja sukulaisuudesta kertovat piirteet. Opettava korpraali, joka heitä komensi, oli myös toisten näköinen. Heidän täytyi olla ja he olivatkin kaksitoista veljestä, jotka tekivät temppuja kolmannentoista johdolla.
Se ei kummastuttanut Paganelia; hän tunsi argentiinalaisen tilastonsa ja tiesi, että täällä lasten keskimäärä perhettä kohti on yli yhdeksän; mutta enemmän häntä hämmästytti nähdä näiden pikkusotilaiden harjoittelevan ranskalaiseen malliin ja suorittavan lataustemput täysin täsmällisesti kahdellatoista otteella. Lausuttiinpa korpraalin komentosanatkin usein maantieteilijän äidinkielellä.
— Sepä on omituista, hän sanoi.
Mutta Glenarvan ei ollut tullut Independancen linnaan katsomaan poikasten aseharjoitusta, vielä vähemmän keskustelemaan heidän kansallisuudestaan tai alkuperästään. Niinpä hän ei antanut Paganelille aikaa sen enempää kummastella, vaan pyysi häntä kysymään varusväen päällikköä. Paganel teki niin, ja yksi argentiinalaisista sotilaista lähti pientä, kasarmina käytettyä rakennusta kohti.
Hetken kuluttua saapui komentaja itse, viisikymmenvuotias, voimakas, sotilaallisen ryhdikäs, karkeaviiksinen mies, jolla oli ulkonevat poskipäät, harmahtavat hiukset ja käskevä katse, ainakin mikäli hänen lyhytvartisesta piipustaan tupruavan savun seasta saattoi huomata. Hänellä oli Paganelin mielestä hyvin samanlainen kävelytapa kuin vanhoilla aliupseereilla hänen kotimaassaan.
Thalcave kääntyi komentajan puoleen ja esitteli hänelle lordi Glenarvanin ja hänen seuralaisensa. Puhuessaan komentaja tarkasteli herkeämättä Paganelia kiusallisen itsepintaisesti. Tiedemies ei käsittänyt, mitä tämä sillä tarkoitti, ja aikoi juuri kysyä sitä, kun toinen arastelematta tarttui hänen käteensä ja lausui ilahtuneena maantieteilijän kielellä:
— Ranskalainen?
— Niin, ranskalainen! Paganel vastasi.
— Hauska tavata! Tervetuloa, tervetuloa! Minä olen myös ranskalainen, komentaja lausui pudistaen tiedemiehen kättä todellakin huolestuttavan voimakkaasti.
— Onko hän teidän ystäviänne? majuri kysyi Paganelilta.
— Tietenkin! tämä vastasi ylväästi. — Onhan minulla ystäviä kaikissa viidessä maanosassa.
Ja vapautettuaan vaivoin kätensä sitä puristavista elävistä pihdeistä hän aloitti kaikkien sääntöjen mukaisen keskustelun vahvan komentajan kanssa. Glenarvan olisi mielellään ottanut välillä esiin oman asiansa, mutta sotilas kertoi elämäntarinansa eikä olisi suvainnut keskeytystä. Saatiin tietää, että tämä kunnon mies oli lähtenyt Ranskasta kauan sitten. Äidinkieltään hän ei enää puhunut sujuvasti: tosin hän ei ollut unohtanut sanoja, mutta ei osannut sulavasti yhdistellä niitä. Hän puhui melkein kuin Ranskan siirtomaiden neekeri. Mutta näinkin saivat hänen vieraansa pian tietää, että Independancen linnan komentaja oli ranskalainen kersantti, entinen Parchappen alainen.
Hän ei ollut enää jättänyt linnaa sitten sen rakentamisen vuonna 1828, ja nyt hän oli sen päällikkö Argentiinan hallituksen suostumuksella. Hän oli viisikymmenvuotias ja kansallisuudeltaan baski; hänen nimensä oli Manuel Ipharaguerre. Hän ei siis ollut espanjalainen, vaikka läheltä piti. Vuotta jälkeen maahantulonsa oli kersantti Manuel hankkinut kansalaisoikeudet, astunut Argentiinan armeijan palvelukseen ja nainut kunnon intiaaninaisen, joka nyt imetti kuuden kuukauden vanhoja kaksosia. Poikia tietenkin, sillä kersantin elämänkumppani ei olisi katsonut sopivaksi antaa hänelle tyttöjä. Manuel ei tunnustanut muuta säätyä kuin sotilaan, ja hän toivoi ajan ja Jumalan avulla voivansa tarjota tasavallalle kokonaisen komppanian nuoria sotilaita.
— Tässä! hän sanoi. — Hyvä poika. Hyvä sotamies. José. Juan. Miquele.
Pepe. Pepe seitsemän vuotta. Puree jo itse lovet patruunoihin!
Kuullessaan itseään kiitettävän Pepe löi pienet jalkansa yhteen ja teki kiväärillä kunniaa täysin moitteettomasti.
— Hän pääsee pitkälle, kersantti lisäsi. — Kerran eversti tai kenraali.
Kersantti Manuel oli niin innostunut, että hänen kanssaan ei olisi voinut väitellä sotilasammatin etevämmyydestä tai hänen sotaisten jälkeläistensä tulevaisuudesta. Hän oli onnellinen, ja kuten Goethe sanoo: — Mi huvitusta sulle toi, ei kuvitusta olla voi.
Koko tämä juttu kesti runsaan neljännestunnin Thalcaven suureksi kummastukseksi. Intiaani ei voinut käsittää, että yhdestä kurkusta saattoi lähteä sellaista sanatulvaa. Kukaan ei keskeyttänyt komentajaa. Kun kumminkin jokainen kersantti, ranskalainenkin, kerran vaikenee, niin Manuelkin vaikeni vihdoin, pyydettyään vieraitaan tulemaan asuntoonsa. Nämä alistuivat esittäytymään rouva Ipharaguerrelle, joka heistä tuntui olevan "kunnon ihminen", mikäli tätä vanhan maailman sanaa voi käyttää intiaaninaisesta puhuttaessa.
Kun kersantin mieliksi oli tehty kaikki, mitä hän tahtoi, hän kysyi vierailtaan, mikä hänelle tuotti heidän käyntinsä kunnian. Silloin, jos milloinkaan, se oli aika selittää. Paganel selvitti hänelle ranskaksi koko matkan pampan halki ja lopuksi tiedusteli, minkä vuoksi intiaanit olivat jättäneet maan.
— Ah…! eikö ketään! kersantti vastasi kohauttaen olkapäitään. — Tosiaankin…! Vai ei ketään…! Meikäläisten täytyy istua kädet ristissä … ei ole mitään tekemistä!
— Mutta mikä siihen on syynä?
— Sota.
— Sotako?
— Niin. Sisällissota…
— Sisällissotako? toisti Paganel, joka huomaamattaan hoki kuin neekeri.
— Niin. Sota paraguaylaisten ja buenosairesilaisten välillä, kersantti vastasi.
— Entäs intiaanit?
— No, kaikki intiaanit pohjoisessa, kenraali Floresin selän takana.
Intiaanit rosvoja, ryöstävät.
— Entä heimopäälliköt?
— Päälliköt mukana.
— Mitä! Catrielko?
— Catriel.
— No Calfucura?
— Calfucura.
— Entä Janchetrutz?
— Janchetrutz samoin!
Tämä vastaus tulkittiin Thalcavelle, joka nyökäytti päätään hyväksyvästi. Thalcave joko ei tiennyt tai oli unohtanut, että raivosi sisällissota, joka myöhemmin johti Brasilian väliintuloon ja aiheutti suuret menetykset tasavallan molemmille puolueille. Intiaaneilla oli vain etua näistä keskinäisistä kamppailuista eivätkä he voineet jättää niin mainiota ryöstötilaisuutta käyttämättä. Kersantti ei todella erehtynytkään selittäessään pampan autiuden syyksi Argentiinan pohjoismaakunnissa raivoavan sisällissodan.
Mutta tämä tapaus kumosi Glenarvanin suunnitelmat, jotka näin ollen menivät myttyyn. Jos näet Harry Grant oli heimopäälliköiden vankina, hänet oli viety heidän mukanaan pohjoisrajoille saakka. Mistä ja miten hänet voisi löytää sieltä? Oliko lähdettävä vaaralliselle ja jokseenkin hyödyttömälle etsintäretkelle pampan pohjoisrajalle asti? Se oli kohtalokas päätös, jota oli vakavasti harkittava.
Mutta kersantille voitiin tehdä vielä yksi tärkeä kysymys, ja se juolahti majurin mieleen, kun hänen ystävänsä katselivat toisiaan äänettöminä.
— Onko kersantti kuullut puhuttavan, että pampan heimopäälliköt pitivät joitakin eurooppalaisia vankeinaan?
Manuel mietti hetken kuin tarkistaen muistiansa.
— Kyllä, hän sanoi vihdoin.
— Ah! Glenarvan huudahti uuden toivon herätessä hänen mielessään.
Paganel, MacNabbs, Robert ja hän kokoontuivat kersantin ympärille.
— Puhukaa, puhukaa! he sanoivat katsellen häntä silmät hehkuen.
— Siitä on muutamia vuosia, Manuel vastasi, — niin … niin on … eurooppalaisia vankeja … mutta en ole koskaan nähnyt…
— Muutamia vuosia, Glenarvan huomautti, — te erehdytte… Haaksirikon aikamäärä on tarkka… Britannia hukkui kesäkuussa 1862… Siitä ei siis ole täyttä kahta vuotta.
— Oh, on enemmän, mylord.
— Mahdotonta! Paganel huudahti.
— On varmaan! Se oli Pepen syntymän aikana… Niitä oli kaksi miestä.
— Ei, kolme! Glenarvan sanoi.
— Kaksi, kersantti vastasi välittömästi.
— Kaksi! Glenarvan kummasteli. — Kaksi englantilaistako?
— Ei, kersantti vastasi. — Kuka puhuu englantilaisista? Ei … yksi ranskalainen ja yksi italialainen.
— Yksi italialainenko, jonka pojuchit tappoivat? Paganel huudahti.
— Niin, ja minä kuulin jälkeenpäin … ranskalainen pelastui.
— Pelastui! Robert huudahti henkeään pidättäen.
— Niin, pelastui intiaanien käsistä, Manuel vastasi.
Kaikki katsahtivat tiedemieheen, joka epätoivoisen näköisenä löi otsaansa.
— Ah, nyt ymmärrän! hän sanoi vihdoin. — Kaikki on selvää, kaikki selvenee!
— Mutta mistä on puhe? Glenarvan tiedusteli levottomana ja malttamattomana.
— Ystäväni, Paganel vastasi tarttuen Robertin käteen, - meidän on alistuttava suureen pettymykseen! Me olemme väärillä jäljillä! Asia ei koske lainkaan kapteenia, vaan erästä maanmiestäni, jonka toverin, Marco Vazellon, pojuchit todella tappoivat. Se ranskalainen joutui niiden julmien intiaanien mukana monta kertaa Coloradon rannoille saakka, mutta päästyään onnellisesti karkaamaan heidän käsistään hän palasi Ranskaan. Luullen olevamme Harry Grantin jäljillä olemmekin seuranneet nuoren Guinnardin jälkiä.[18]
Syvä hiljaisuus seurasi tätä selitystä. Erehdys oli ilmeinen. Kersantin antamat tiedot, vangin kansallisuus, hänen kumppaninsa murha, hänen karkaamisensa intiaanien käsistä, kaikki nämä seikat tekivät sen kouraantuntuvaksi.
Glenarvan katsoi Thalcavea hämmentyneenä. Silloin alkoi intiaani puhua:
— Ettekö koskaan ole kuullut puhuttavan kolmesta englantilaisesta vangista?
— En koskaan, Manuel vastasi. — Siitä olisi kyllä kuultu
Tandilissa … minä tietäisin sen… Ei, sellaista ei ole tapahtunut…
Tämän varman vastauksen jälkeen ei Glenarvanilla ollut mitään tekemistä Independancen linnassa. Hänen kumppaninsa ja hän lähtivät siis pois kiitettyään kersanttia ja puristettuaan hänen kättään.
Glenarvan oli masentunut tästä toiveidensa täydellisestä romahduksesta. Robert käveli hänen rinnallaan mitään puhumatta, silmät kosteina kyynelistä. Glenarvan ei löytänyt sanoja lohduttaakseen häntä. Paganel mutisi itsekseen käsillään elehtien. Majuri puristi huuliaan tiukasti yhteen. Mitä Thalcaveen tuli, hänen itserakkautensa intiaanina näytti saaneen kolauksen väärille jäljille eksymisestä. Mutta kukaan ei ajatellutkaan moittia häntä niin ymmärrettävästä erehdyksestä.
Palattiin fondaan.
Illallinen oli murheellinen. Tosin kukaan näistä uljaista ja uhrautuvista miehistä ei pahoitellut niin monia suotta nähtyjä vaivoja, turhaan kestettyjä vaaroja. Mutta kaikki katsoivat menestyksen toivon tällä hetkellä kokonaan hävinneen. Vai voisiko kapteeni Grant löytyä Tandil-vuoriston ja meren väliltä? Ei. Jos joku olisi joutunut intiaanien vangiksi Atlantin rannikolla, kersantti Manuel olisi epäilemättä saanut siitä tiedon. Senlaatuinen tapahtuma ei voi jäädä huomaamatta niiltä alkuasukkailta, jotka alituisesti käyvät kauppaa Tandilin ja Negro-virran suulla olevan Carmenin välillä. Ja Argentiinan tasangolla kulkevat tietävät kaiken, kaikki kerrotaan. Ei voinut tehdä mitään muuta kuin viipymättä lähteä Duncanin kanssa sovitulle kohtaamispaikalle Medanon niemen luo.
Tällä välin oli Paganel pyytänyt Glenarvanilta sitä asiakirjaa, joka oli vienyt heidän etsintänsä näin surkeasti harhaan. Hän luki sen uudelleen, voimatta salata suuttumustaan. Hän koetti keksiä uutta selitystä.
— Tämä asiakirjahan on kuitenkin täysin selvä, Glenarvan lausui. — Siitä selviää mitä ratkaisevimmalla tavalla kapteenin haaksirikko ja paikka, jossa hän joutui vangiksi!
Eipä selviäkään, ei! maantieteilijä väitti lyöden nyrkkinsä pöytään. —
Ei, sata kertaa ei! Kun Harry Grant ei ole pampalla, niin hän ei ole
Amerikassa. Mutta missä hän siis on, se täytyy löytyä tästä paperista,
ja se löytyy siitä, ystäväni, tai minä en enää ole Jacques Paganel!