TULVA.
Independancen linnasta Atlannin valtamerelle on noin kahdensadanviidenkymmenen kilometrin matka. Ellei sattuisi odottamattomia viivytyksiä, mikä ei ollutkaan luultavaa, piti Glenarvanin neljän päivän päästä kohdata Duncan. Mutta hän ei voinut mukautua ajatukseen palata laivalle ilman kapteeni Grantia epäonnistuttuaan täysin surkeasti etsiskelyissään eikä niin ollen seuraavana päivänä tullut ajatelleeksikaan antaa lähtökäskyä. Niinpä jäi majurin asiaksi satuloida hevoset, hankkia muonaa ja määrätä kulkusuunta. Hänen johdollaan lähtikin retkikunta kello kahdeksan seuraavana aamuna laskeutumaan pitkin Tandil-vuoriston ruohoisia rinteitä.
Glenarvan nelisti eteenpäin sanaakaan sanomatta, Robert rinnallaan; hänen uljas ja toimelias luonteensa ei voinut tyynesti alistua tähän vastoinkäymiseen; hänen sydämensä jyskytti aivan haljetakseen ja hänen päätään särki. Vaikeuksien kannustamana käänteli Paganel pullosta löytyneiden paperien sanoja kaikin mahdollisin tavoin löytääkseen niistä jotakin uutta. Thalcave pysyi vaiti ja antoi Thaukan pitää huolta eteenpäin kulkemisesta. Aina luottavainen majuri oli tyyni ja varma kuin konsaan mies, joka ei anna vastoinkäymisten masentaa itseään. Tom Austin ja hänen molemmat matruusinsa olivat isäntänsä tavoin niin alakuloisia, että kun jänis loikkasi heidän eteensä kapealla polulla, katsahtivat taikauskoiset skotlantilaiset toisiaan.
— Huono enne, Wilson sanoi.
— Niin, Ylämailla, Mulrady vastasi.
— Mikä on huonoa siellä, ei ole parempaa täällä, Wilson huomautti miettiväisenä.
Puolenpäivän aikaan matkamiehet olivat jo jättäneet taakseen Tandil-vuoriston ja vaelsivat jälleen niitä kumpuilevia tasankoja, jotka ulottuvat mereen saakka. Joka askelella kostuttivat kirkkaat, korkeaan ruohikkoon katoavat joet tätä vehmasta seutua. Maa alkoi jälleen olla laakean tasaista, kuin valtameri aaltojen tyynnyttyä. Argentiinan pampan viimeiset vuoret oli sivuutettu, ja yksitoikkoinen, pitkä, vihreä matto levisi hevosten jalkojen eteen.
Tähän saakka oli sää ollut kaunis, mutta nyt alkoi taivas näyttää huolestuttavalta. Edellisten päivien helteen kehittämien ja tiheiksi pilviksi keräämien vesihöyryjen paljous uhkasi puhjeta rankkasateiksi. Atlantin läheisyys ja siellä puhaltava länsituuli teki ilmaston tällä seudulla erikoisen kosteaksi, mikä näkyi maaperän hedelmällisyytenä, rehevien laitumien runsaana ruohonkasvuna ja vihannan tummuutena. Mutta laajat pilvet eivät sataneet vielä tänä päivänä, ja kun hevoset olivat vaivattomasti kulkeneet seitsemättäkymmentä kilometriä, ne pysähtyivät illalla syvien canadien, luonnon muovaamien kaivantojen äyräälle, jotka olivat täynnä vettä. Mitään suojaa ei ollut, vaan poncho sai olla sekä telttana että peitteenä, ja kaikki nukkuivat taivaan alla, jonka uhkaukset kuitenkin onneksi jäivät toteuttamatta.
Seuraavana päivänä näkyi maanalaisten virtojen runsaus yhä selvemmin sitä mukaa kuin lakeus muuttui alavammaksi ja kosteus kihosi esiin maan joka huokosesta. Pian tien itäänpäin sulkivat suuret lammikot, joista muutamat jo olivat syviä, toiset taas vasta puhkeamassa esiin. Niin kauan kuin ei ollut puhe muusta kuin "laguuneista", selväreunaisista ja vesikasvittomista vedenkertymistä, hevoset selviytyivät niistä hienosti; mutta hankalampia olivat hetteiköt, pentanot, joita peitti pitkä ruoho ja joiden vaaroja ei voinut ennalta aavistaa.
Nämä rapakot olivat vieneet tuhoon useamman kuin yhden elävän olennon, ja Robert, joka oli ratsastanut jonkin matkaa edelle, palasi nelistäen ja huusi:
— Herra Paganel! Herra Paganel! Sarvimetsä!
— Mitä? tiedemies vastasi. — Oletko löytänyt sarvimetsän?
— Olen, olen, ainakin metsikön.
— Sinä kuvittelet, poika, Paganel vastasi kohauttaen olkapäitään.
— Minä en kuvittele, Robert intti, — ja te saatte nähdä itse. Tämä on merkillinen maa. Täällä kylvetään sarvia, jotka kasvavat kuin ruispelto. Tahtoisinpa nähdä sen viljaa.
— Hän on tosissaan, majuri lausui.
— Niin olenkin, herra majuri, saatte kohta nähdä.
Robert ei ollut erehtynyt, ja pian oltiin suunnattoman lakeuden edessä, johon oli suorastaan istutettu sarvia ja joka ulottui niin kauas kuin silmä kantoi. Se oli todellakin metsä, matala ja tiheä, mutta kummallinen.
— No? Robert kysyi.
— Se on perin merkillistä, Paganel vastasi ja kääntyi kysyvästi intiaanin puoleen.
— Sarvet pistävät ylös maasta, Thalcave sanoi, — mutta härät ovat sen alla.
— Mitä! Paganel huudahti, — onko koko lauma uponnut tuohon mutaan?
— On, patagonialainen sanoi.
Suunnattoman suuri karjalauma oli todellakin kohdannut kuolemansa tämän kamaran alla, joka oli vajonnut sen juostessa yli; satamäärin härkiä oli kuollut vieri viereen, hyllyvän rimmen tukehduttamina. Tällaista sattuu joskus Argentiinan alangoilla eikä ilmiö voinut olla tuntematon intiaanille, joka siitä sopivasti huomauttikin.
Niinpä kierrettiin tämä komea uhrialttari, joka olisi voinut tyydyttää antiikin jumalien ahneimmatkin vaatimukset, ja tunnin kuluttua oli sarvikenttä jäänyt jo yli kolmen kilometrin päähän.
Thalcave pani jonkin verran levottomana merkille nämä oudot ilmiöt, jotka eivät tuntuneet hänestä tavallisilta. Hän pysähtyi usein kohottautuen jalustinten varaan. Kookkaana miehenä hän ylettyi katsomaan kauas; mutta kun hän ei huomannut mitään, mikä olisi selittänyt tätä tilannetta, hän jatkoi taas pian keskeyttämäänsä matkaa. Pari kilometriä kuljettuaan hän pysähtyi jälleen, poikkesi sivuun reitiltä ja teki monen kilometrin kierroksen, milloin pohjoiseen, milloin etelään, eikä palattuaan joukon kärkeen sanonut, mitä hän pelkäsi tai toivoi. Tämä toistui monta kertaa, kiihotti Paganelin uteliaisuutta ja herätti levottomuutta Glenarvanissa, joka pyysi tiedemiestä kysymään intiaanilta syytä siihen, kuten Paganel kohta tekikin.
Thalcave vastasi hänelle ihmettelevänsä, miksi koko tasanko oli niin vetinen. Mikäli hän muisti ja niin kauan kuin hän oli toiminut oppaana, hän ei milloinkaan ollut nähnyt maaperän olevan näin kostea; sadeaikanakin tapasi Argentiinan alangoilla aina kuivia kohtia.
— Mutta mistä tämä lisääntyvä kosteus johtuu? Paganel kysyi.
— En tiedä, intiaani vastasi. — Jospa tietäisinkin…!
— Eivätkö vuorilta tulevat joet koskaan tulvi sateiden jälkeen?
— Kyllä joskus.
— No, ehkä niin on nytkin?
— Ehkä! Thalcave sanoi.
Paganelin täytyi tyytyä tähän puolinaiseen vastaukseen ja ilmoittaa
Glenarvanille keskustelunsa tulos.
— Mitä Thalcave neuvoo tekemään? Glenarvan tiedusti.
— Mitä on tehtävä? Paganel kysyi patagonialaiselta.
— Ratsastettava ripeästi, intiaani vastasi.
Neuvo oli helpompi antaa kuin noudattaa, sillä hevoset väsyivät pian polkiessaan maata, joka vajosi kavioiden alla; maa aleni vähitellen, ja tätä lakeuden osaa saattoi pitää suurena altaana, johon kaikkialta virtaavat vedet pian kokoontuisivat. Oli siis tärkeätä päästä nopeasti tämän alangon poikki, jonka tulva heti muuttaisi järveksi.
Lisättiin vauhtia. Mutta ei siinä kyllin, että vettä jo purskui hevosten kavioiden alla; noin kello kahden aikaan aamulla aukenivat taivaan sulkuportit, ja trooppinen sade syöksyi ryöppynä avaraan rotkoon. Ei liene milloinkaan ollut parempaa tilaisuutta tuoda ilmi filosofista maailmankatsomusta; ei ollut mitään mahdollisuutta väistää tätä vedenpaisumusta, ja niinpä oli parasta ottaa se vastaan tyynesti. Ponchot lirisivät vettä; hatut kastelivat niitä kuin katto, jonka rännit ovat tukkeutuneet; satulojen tupsut näyttivät olevan nestesäikeistä tehtyjä, ja ratsastajat, joiden päälle hevosten kaviot joka askelella pärskyttivät kuraa, kulkivat kahden ryöpyn, taivaasta ja maasta tulevan välissä.
Läpimärkinä, kohmettuneina ja väsymyksen näännyttäminä he vihdoin illansuussa tapasivat kurjan ranchon. Ainoastaan kaikkein vaatimattomin ihminen saattoi katsoa sitä nimelliseksikään suojaksi ja vain lopen väsynyt matkamies siihen turvautua. Mutta Glenarvanilla ja hänen kumppaneillaan ei ollut valinnan varaa. He ryömivät siis tähän hyljättyyn hökkeliin, jota pampan köyhä intiaanikin olisi halveksinut. Vaivoin saatiin sytytetyksi kurja ruohotuli, josta lähti enemmän savua kuin lämpöä. Sade pieksi ankarasti ulkopuolta, ja mätä olkikatto valui vettä. Ettei tuli sammunut kahtakymmentä kertaa, se johtui vain siitä, että Mulrady ja Wilson yhtä usein estivät vettä valumasta sisään.
Niukka ja jokseenkin vaatimaton illallinen oli alakuloinen: ei ollut ruokahalua. Vain majuri söi lionnuttakin ruokaa jättämättä ainoatakaan suupalaa jäljelle; järkähtämätön MacNabbs kesti hyvin nämäkin vastukset. Mitä Paganeliin tuli, hän yritti ranskalaisena laskea leikkiä, mutta ilman menestystä.
— Minun vitsini ovat läpimärkiä, hän sanoi, — ne eivät syty.
Mutta kun näissä oloissa oli parasta panna maata, koetti kukin etsiä unesta hetkellistä unohdusta vaivoihinsa. Yö oli tympeä; ranchon paalut natisivat kuin murtumaisillaan; hökkeli huojui tuulenpuuskissa ja tuntui olevan lentämäisillään seuraavan viiman mukana; hevosparat huokailivat ulkopuolella avuttomina taivaan koko armottomuutta vastaan, vaikkei heidän isäntiensäkään ollut paljon parempi olla kurjassa kojussaan. Vihdoin kuitenkin uni pääsi voitolle. Robert sulki ensimmäisenä silmänsä antaen päänsä vaipua lordi Glenarvanin olkaa vasten, ja pian nukkuivat kaikki ranchossa Herran huomassa.
Ja Herra tuntuikin olevan hyvä suojelija, sillä yö kului enemmittä ikävyyksittä, kunnes yhä valvova Thauka herätti nukkujat hirnumalla ja kaapimalla kavioillaan hökkelin seinää. Ellei Thalcave huomannut antaa lähtömerkkiä, Thauka teki sen, jos tarvittiin; sitä oli ennestään kiittäminen siksi paljosta, että nytkin toteltiin ja lähdettiin.
Sade oli hellittänyt, mutta tiivis maaperä ei ollut niellyt valunutta vettä. Läpäisemättömän saven yllä paisuivat lätäköt, suot ja lammet yli äyräidensä pettävän syvinä lammikkoina. Paganel tutki karttaansa ja päätteli hyvällä syyllä, että Grande- ja Vivarota-joet, joihin näiden lakeuksien vesi tavallisesti laskee, olivat yhtyneet monen kilometrin levyiseksi uomaksi.
Nyt oli pakko edetä niin nopeasti kuin suinkin, sillä kaikkien henki oli vaarassa. Mistä saisi turvapaikan, jos tulva nousisi? Niin pitkälti kuin silmä kantoi, ei näkynyt ainoatakaan kumparetta, ja tällä aavalla alangolla valtaisi vesi pian kaiken.
Hevosia kannustettiin siis nelistämään niin nopeasti kuin ne suinkin jaksoivat. Thauka pysyi edellä ja osoitti ansaitsevansa paremmin tarumaisen hepokalan nimen kuin eräät voimakaseväiset sammakkoeläimet, sillä se hyppi täällä kuin kovalla maaperällä ainakin.
Noin kello kymmenen aikaan aamulla osoitti Thauka merkkejä hurjasta kauhusta. Se kääntyi usein ympäri etelän äärettömiä lakeuksia kohti; hirnunta muuttui valittavaksi, ja sieraimet haistelivat kiihkeästi ilmaa. Se nousi takajaloilleen niin äkkiä, että hevosen hallitsevan Thalcavenkin oli vaikea pysyä satulassa. Suusta pursuava vaahto punertui kuolainten esiin repimästä verestä, eikä eläin kuitenkaan tyyntynyt. Sen isäntä tunsi, että jos se olisi ollut vapaana, se olisi paennut pohjoista kohti, minkä kavioista ikinä olisi päässyt.
— Mikä Thaukan on? Paganel kysyi. — Ovatko Argentiinan vesillä niin ahnaat iilimadot purreet sitä?
— Ei, intiaani vastasi.
— Pelkääkö se sitten jotakin?
— Pelkää, se tuntee vaaran lähestyvän…
— Millaisen?
— En tiedä.
Joskaan silmin ei vielä voinut nähdä Thaukan aavistamaa vaaraa, niin korvin sen kuitenkin saattoi jo kuulla. Kumeaa kohinaa, kuin lähenevän nousuveden pauhua, kuului kaukaisuudesta. Tuuli puhalsi kosteina, vesipärskeistä märkinä puuskina; linnut lensivät ohi nuolennopeasti paeten jotakin outoa ilmiötä; ja hevoset, jotka kahlasivat vedessä melkein polviin saakka, tunsivat jo tulvan vuolteen. Pian kuului kauheaa mölinää, ulinaa, hirnuntaa, määkynää, kaikki etelästä käsin, ja hetken kuluttua nähtiin valtavia laumoja mitä erilaisimpia pelästyneitä eläimiä pakenevan huikeaa vauhtia, sikin sokin, kaatuen nurin ja taas nousten. Niiden nostattamassa vedenpärskeessä oli melkein mahdotonta nähdä, mitä eläimiä ne olivat. Sata suurinta valaskalaa ei olisi voinut pärskyttää meren aaltoja niin rajusti.
— Anda! Anda![19] Thalcave huusi kaikuvalla äänellä.
— Mitä nyt? Paganel kysyi.
— Tulva! Thalcave vastasi kannustaen hevostaan ja kääntäen sen pohjoista kohti.
— Tulva! Paganel huusi, ja kaikki kääntyivät seuraamaan Thaukan jälkiä.
Olikin jo aika, sillä kahdeksan kilometrin päässä etelässä vyöryi tasangon yli korkea ja leveä hyökyaalto muuttaen kaikki mereksi. Korkea ruoho kaatui kuin viikatteen leikkaamana, virran tempaisemat mimoosat kelluivat veden pinnalla ja ajelehtivat sen mukana uivina saarina. Vesimassa purkautui paksuina, leveinä koskina vastustamattomalla voimalla. Ilmeisesti jossakin pampan suurten jokien padot olivat murtuneet ja kenties pohjoisesta Coloradon ja etelästä Negron vedet yhtyivät nyt yhteiseen uomaan.
Thalcaven ilmoittama tulva syöksyi eteenpäin nopeasti kuin kilpahevonen. Matkamiehet pakenivat sen alta kuin myrskytuulen ajama pilvi. Heidän katseensa etsivät turhaan suojapaikkaa. Taivas ja vesi yhtyivät horisontissa. Vaaran kannustamina kiitivät hevoset hurjaa neliä, ja ratsumiehet saattoivat töin tuskin pysyä satulassa. Glenarvan katsoi usein taakseen.
— Tulva saa meidät kiinni, hän ajatteli.
— Anda! Anda! Thalcave huuteli.
Ja hevosparkoja kannustettiin vielä enemmän. Kannusten repimistä kupeista vuoti lämmintä verta, joka jätti pitkiä punaisia viiruja veteen. Ne kompastelivat maaperän kuopissa, sotkeutuivat näkymättömiin ruohoihin ja kaatuilivat. Ne nostettiin pystyyn, kaatuivat taas, mutta nostettiin aina. Vesi kohosi tuntuvasti. Pitkät mainingit kertoivat lähenevästä hyökyaallosta, jonka vaahtoava harja kohisi enää tuskin kolmen kilometrin päässä. Neljännestunnin ajan kesti tätä hurjaa kamppailua ankarimman luonnonvoiman kanssa. Pakenevat eivät tienneet, kuinka kauan olivat kulkeneet, mutta vauhdista päätellen matkan täytyi olla melkoinen. Mutta sitten hevoset, jotka kahlasivat vedessä rinnuksia myöten, pääsivät vain äärimmäisen vaivalloisesti eteenpäin. Glenarvan, Paganel, Austin, kaikki luulivat olevansa hukassa ja tuomitut meren ulapalle jääneiden kauheaan kuolemaan. Hevoset alkoivat jo menettää jalansijan ja reilun metrin syvä vesi riittäisi hukuttamaan ne. On turhaa yrittääkään kuvata näiden tulvan keskelle joutuneen kahdeksan ihmisen ahdistavaa tuskaa. He tunsivat olevansa voimattomia taistelemaan ihmisvoimia väkevämmän luonnon mullistusta vastaan. Heidän pelastumisensa ei enää ollut heidän omassa vallassaan.
Viisi minuuttia myöhemmin olivat hevoset uimassa; tulva kuljetti niitä tavattomalla voimalla ja yhtä nopeasti kuin niiden nopein nelistys, joka vastasi ainakin kolmeakymmentä kilometriä tunnissa.
Pelastus näytti jo aivan mahdottomalta, kun äkkiä kuului majurin ääni.
— Puu, hän sanoi.
— Puuko? Glenarvan huudahti.
— Tuolla, tuolla! Thalcave vahvisti.
Ja hän viittasi sormellaan jättiläismäistä pähkinäpuuta kohti, joka hieman yli kilometrin päässä pohjoiseen kohosi yksinäisenä vedestä.
Hänen tovereitaan ei tarvinnut käskeä. Tuohon odottamatta ilmestyneeseen puuhun oli päästävä hinnalla millä hyvänsä. Hevoset eivät kai pääsisi sinne asti, mutta ihmiset saattaisivat pelastua. Virta vei heitä eteenpäin. Äkkiä Tom Austinin hevonen hirnahti käheästi ja katosi. Sen jalustimista irrottautunut isäntä alkoi uida vimmatusti.
— Tartu minun satulaani! Glenarvan huusi hänelle.
— Kiitos, teidän armonne, Tom Austin vastasi — käsivarret kestävät.
— Entä sinun hevosesi, Robert? Glenarvan kysyi kääntyen nuoren Grantin puoleen.
— Hyvin menee, mylord, se ui kuin kala!
— Huomio! majuri huusi kovalla äänellä.
Tuskin tämä sana oli kuulunut, kun suunnaton hyökyaalto jo saapui. Hirveä, toistakymmentä metriä korkea aalto syöksähti pakenevien päälle kauhistuttavalla kohinalla. Ihmiset ja eläimet peittyivät vaahtoryöppyyn. Monen miljoonan tonnin painoinen vesiryöppy kietoi heidät hurjiin aaltoihinsa. Kun sen harja oli mennyt ohi, nousivat ihmiset vedenpinnalle ja huomasivat yhdellä silmäyksellä vielä olevansa kaikki elävinä; mutta hevoset olivat ainiaaksi kadonneet lukuunottamatta Thaukaa, joka yhä kantoi isäntäänsä.
— Kestäkää! Kestäkää! huuteli Glenarvan, joka kannatti Paganelia toisella kädellään ja ui toisella.
— Kyllä tästä päästään, arvoisa tiedemies vastasi, — enkä ole suinkaan pahoillani…
Mistä hän ei ollut pahoillaan? Sitä ei koskaan saatu tietää, sillä miesparan oli pakko nielaista lauseensa loppu ja samalla aika kulaus mutaista vettä. Majuri ui tyynesti, säännöllisin vedoin, jotka olisivat olleet uimamaisterille kunniaksi. Matruusit molskivat kuin pyöriäiset omassa märässä elementissään. Robert oli tarttunut Thaukan harjaan ja antoi sen viedä itseään. Thauka halkoi vettä uhkean voimakkaasti ja ui vaistomaisesti suoraan puuta kohti, jonne virtakin vei.
Puu ei ollut enää kuin vain kolmenkymmenen metrin päässä. Hetken kuluttua oli koko joukko saavuttanut sen. Onneksi, sillä ellei tätä turvapaikkaa olisi ollut, olisi kaikki toivo pelastumisesta mennyt ja edessä ollut menehtyminen aaltoihin.
Vesi nousi alimmille oksille saakka. Oli siis helppo kiivetä puuhun nostaen sinne Robertin, ja pian hän oli voimakkailla käsillään auttanut väsyneet uijat turvaan. Mutta Thauka etääntyi nopeasti virran viemänä. Se käänsi älykästä päätään isäntäänsä kohti ja pudistaen pitkää harjaansa kutsui häntä hirnumalla.
— Annatko sen mennä? Paganel sanoi Thalcavelle.
— Minäkö! intiaani huudahti.
Ja sukeltaen ryöppyävään veteen hän kohosi jälleen pinnalle viidentoista metrin päässä. Hetken kuluttua oli hänen kätensä Thaukan kaulalla, ja hevonen ja sen isäntä häipyivät yhdessä pohjoisessa kohoavaan usvaan.