VASARAHAI.
Heinäkuun 26. päivänä 1864 viiletti komea huvipursi navakassa koillistuulessa täyttä höyryä Pohjois-Kanaalin laineilla, Skotlannin ja Irlannin välisessä salmessa. Englannin lippu liehui kokkamaston kahvelissa; suurmaston päässä oli sininen merkkiviiri, johon oli kultaneuloksin ommeltu kirjaimet E.G. ja niiden yläpuolelle herttuakruunu. Huvialuksen nimi oli Duncan: sen omistaja oli lordi Glenarvan, yksi niistä kuudestatoista Skotlannin pääristä, jotka istuvat Ylähuoneessa, ja koko Isossa-Britanniassa kuuluisan Thamesin kuninkaallisen purjehduskerhon arvokkaimpana pidetty jäsen.
Lordi Edward Glenarvan oli laivassa nuoren vaimonsa, lady Helenan, ja erään serkkunsa, majuri MacNabbsin seurassa.
Vastikään valmistunut Duncan oli ollut tekemässä koematkaansa muutamia meripeninkulmia Clyden lahden suulta ja nyt palaamassa Glasgowiin; Arranin saari kohosi jo näköpiiriin, kun tähystäjämatruusi ilmoitti valtavan suuren kalan seuraavan laivan vanavedessä. Kapteeni John Mangles lähetti heti lordi Edwardille tiedon tästä tapauksesta. Lordi nousi peräkannelle majuri MacNabbsin kanssa ja kysyi, mitä kapteeni ajatteli tästä otuksesta.
— Toden sanoakseni, teidän jalosukuisuutenne, vastasi John Mangles, — luulen että se on isohko hai.
— Hai näillä rantavesillä! Glenarvan huudahti.
— Epäilemättä, kapteeni vastasi; — erästä hailajia tavataan kaikissa merissä ja kaikilla leveysasteilla. Se on vasarahai, ja pahastipa erehtyisin, ellei tuo ole yksi niitä veijareita! Jos teidän jalosukuisuutenne suostuu ja lady Glenarvania ehkä huvittaa katsella mitä merkillisintä kalastusta, niin saamme pian nähdä, mikä se on.
— Mitä te siihen sanotte, MacNabbs? lordi Glenarvan lausui majurille; — yrittäisimmekö?
— Miksei, jos teitä huvittaa, majuri vastasi tyynesti.
— Muuten, John Mangles jatkoi, — näitä kauheita petoja ei saa kyllin paljon hävitetyksi. Käyttäkäämme tilaisuutta hyväksemme, teidän jalosukuisuutenne, se olisi samalla jännittävä näytelmä ja hyvä työ.
— Tehkää niin, John, lordi Glenarvan sanoi.
Sitten hän lähetti sanan lady Helenalle, joka saapui peräkannelle tosiaankin sangen halukkaana katselemaan tätä jännittävää kalastusta.
Meri oli suurenmoisen kaunis; sen pinnalla saattoi helposti seurata hämmästyttävän joustavana sukeltelevan ja heittelehtivän hain nopeita liikkeitä. John Mangles antoi määräyksiään. Matruusit heittivät aluksen oikeanpuolisen laidan varppeiden yli lujan köyden, jonka päässä oli pyörykoukku, johon syötiksi oli pantu valtava silavankimpale. Vaikka hai vielä oli viidenkymmenen metrin päässä, se vainusi ahneena tarjotun täyn. Se lähestyi nopeasti huvipurtta. Sen kärjestä harmaat, juuresta mustat evät löivät laineita ankarasti, samalla kun sen pyrstö piti sitä tarkoin suorassa suunnassa. Sen lähetessä näkyivät suuret, ulkonevat, himoa kiiluvat silmät ja sen kääntyessä välähti ammottavassa kidassa nelinkertainen rivi hampaita. Sen pää oli suuri ja muistutti varren päässä olevaa kaksipuolista vasaraa. John Mangles ei ollut erehtynyt; se oli haisuvun ahnain kala, englantilaisten vasarahai, provencelaisten juutalaiskala.
Duncanin matkustajat ja laivamiehet tarkkailivat jännittyneinä hain liikkeitä. Pian kala oli koukun ulottuvilla; se kääntyi selälleen voidakseen paremmin hotkaista sen, ja valtava kimpale katosi sen avaraan kitaan. Samalla se itse kahlehti itsensä voimakkaasti nytkäisemällä köyttä, ja matruusit alkoivat hilata sitä ylös isonraa'an päähän sovitetun taljan avulla. Hai teki ankaraa vastarintaa tuntiessaan itseään kiskottavan pois luontaisesta elinpiiristään. Mutta sen voima taltutettiin. Juoksusolmulla varustettu köysi saatiin solutetuksi pyrstön ympärille tekemään sen liikkeet tehottomiksi. Muutamaa hetkeä myöhemmin se oli nostettu laitavarppeiden yli ja vedetty laivan kannelle. Muuan matruuseista lähestyi sitä varovasti ja katkaisi voimakkaalla kirveeniskulla pedon pelottavan pyrstön.
Pyynti oli päättynyt; pedon puolelta ei ollut enää mitään pelättävää; merimiesten kostonhalu oli tyydytetty, mutta ei heidän uteliaisuutensa. Yleisenä merimiestapana onkin aina huolellisesti tutkia hain vatsalaukku. Matruusit tuntevat kalan valikoimattoman ahnauden ja odottavat yllätystä, eivätkä siinä aina petykään.
Lady Glenarvan ei halunnut katsella tätä tympäisevää tarkastelua ja palasi peräsalonkiin. Hai huohotti vielä; se oli lähes neljä metriä pitkä ja painoi yli kolmesataa kiloa. Tällainen koko ei tosin ole tavaton; mutta vaikka vasarahai ei kuulukaan lajin jättiläisiin, se on kuitenkin pelätyimpiä.
Valtavan kalan vatsa avattiin kirveeniskuilla, suuria siekailematta. Koukku oli tunkeutunut aina vatsaan saakka, joka oli aivan tyhjä; eläin oli ilmeisesti paastonnut pitkän aikaa, ja pettyneet merimiehet rupesivat jo heittämään sen raatoa mereen, kun kapteenin huomiota kiinnitti muuan suurehko esine sisälmysten sopukassa.
— Kas, mikä tuo on? hän huudahti.
— Sekö? yksi matruuseista vastasi. — Se on kivenlohkare, jonka peto on nielaissut painolastikseen.
— Hei, toinen jatkoi, — sehän on kanuunankuula, jonka se veitikka on saanut vatsaansa, mutta ei ole vielä ehtinyt sulattaa.
— Olkaa vaiti, huomautti Tom Austin, laivan ensimmäinen perämies, — ettekö näe, että tämä ahmatti on ollut paatunut juoppo, joka ei ole juonut ainoastaan viiniä, vaan — ettei pisaraakaan menisi hukkaan — vielä pullonkin?
— Mitä! lordi Glenarvan huudahti, — onko hain vatsassa pullo?
— On kuin onkin, ensimmäinen perämies vastasi. — Mutta sen kyllä näkee, ettei se tule suoraan viinikellarista.
— No niin, Tom, lordi Edward lausui, — ottakaa se esiin varovasti; merestä löydetyt pullot sisältävät usein tärkeitä papereita.
— Niinkö arvelette? majuri MacNabbs sanoi.
— Arvelen ainakin, että niin voi olla.
— Niin, en minä vastaan väitä, majuri vastasi, — ja ehkäpä tuossakin on joku salaisuus.
— Sen saamme pian tietää, Glenarvan sanoi. — No, Tom?
— Tässä se on, vastasi ensimmäinen perämies näyttäen muodotonta esinettä, jonka hän juuri oli saanut vaivoin vedetyksi esiin hain vatsasta.
— Hyvä, Glenarvan sanoi, — peskää se ensin ja tuokaa sitten peräsalonkiin.
Tom teki työtä käskettyä, ja näin omituisissa oloissa löydetty pullo asetettiin peräsalongin pöydälle, jonka ympärille istuutuivat lordi Glenarvan, majuri MacNabbs, kapteeni John Mangles ja lady Helena, sillä nainen on, sanotaan, aina hiukan utelias.
Merellä voi kaikki tuntua erikoisen merkittävältä. Syntyi hetken hiljaisuus. Jokainen tutki katseellaan tätä merestä saatua särkyvää esinettä. Piilikö siinä todellisen onnettomuuden salaisuus vaiko joku tyhjänpäiväinen, jonkun joutilaan purjehtijan aaltojen armoille heittämä sana?
Oli miten oli, asiasta oli saatava selko, ja Glenarvan ryhtyi enempää odottamatta tutkimaan pulloa; hän noudatti siinä muuten kaikkea asianmukaista varovaisuutta, ikään kuin olisi ollut vakavan tapauksen yksityiskohtia tutkimassa oleva rikoskomisario; ja siinä Glenarvan teki oikein, sillä näennäisesti mitättöminkin merkki voi usein paljastaa tärkeitä seikkoja.
Ennen pullon avaamista tarkastettiin sen ulkokuori. Sillä oli pitkänsuippeneva kaula, jonka vankassa päässä vielä oli ruosteen syömä rautalangan pätkä; suurta painetta kestävä paksuseinäisyys osoitti ilmeisesti champagnelaista alkuperää. Näillä pulloilla lyövät Ain ja Épernayn viinitarhurit poikki aisanpaksuisia kalikoita, pullon saamatta vähäisintäkään säröä. Tämä oli siis särkymättä saattanut kestää pitkänkin vaelluksen vaiheet.
— Se on Cliquot-pullo,[1] majuri sanoi yksikantaan.
Ja kun hänen täytyi siinä asiassa olla asiantuntija, myönnettiin hänen toteamisensa oikeaksi.
— Rakas majuri, huomautti kuitenkin lady Helena, — vähät kai on väliä, mikä pullo se on, ellemme tiedä, mistä se tulee.
— Me saamme sen tietää, Helena-kulta, lordi Edward sanoi, — ja jo nyt voi vakuuttaa, että se tulee kaukaa. Katsokaa sitä peittävää kivettynyttä ainesta, jonka merivesi on ikään kuin muuttanut malmiksi! Tämä pullo oli uiskennellut jo kauan valtameressä ennen solahtamistaan hain vatsaan.
— Minun täytyy olla samaa mieltä, majuri lausui; — tämä pullo, jota sen kivikuori on suojellut, on tosiaan voinut tehdä hyvin pitkän matkan.
— Mutta mistä se tulee? lady Glenarvan kysyi.
— Odota, rakas Helena, odota; pullojen suhteen täytyy olla malttavainen. Erehtyisin suuresti, ellei se anna vastausta kaikkiin kysymyksiimme.
Ja näin sanoen alkoi Glenarvan raaputtaa pullon suuta peittävää kovaa kerrostumaa; pian tulikin korkki näkyviin, mutta pahoin meriveden tärvelemänä.
— Ikävä seikka, Glenarvan sanoi, — sillä jos siellä on joku paperi, se on varmaan pahoin pilalla.
— Se on mahdollista, majuri myönsi.
— Minä lisäisin, Glenarvan jatkoi, — että tämän huonosti suljetun pullon olisi piankin täytynyt upota, ja on onni, että tuo hai sen nielaisi tuodakseen sen meille_ Duncanin _kannelle.
— Epäilemättä, John Mangles vastasi, — ja kuitenkin olisi ollut parempi löytää se suoraan merestä, määrätyltä pituus- ja leveysasteelta. Silloin voisi, tuulia ja merivirtoja tutkimalla, laskea sen kulkeman tien; mutta kun sen tuojana on hai, joka kulkee vasten tuulta ja virtaa, ei enää tiedä perusteita päätelmille.
— Saammehan nähdä, Glenarvan lausui.
Samassa hän poisti korkin mitä huolellisimmin, ja hyttiin levisi voimakas, suolainen tuoksu.
— No? lady Helena kysyi malttamattomana kuten naiset ainakin.
— On kuin onkin! Glenarvan sanoi. — Minä en erehtynyt. Täällä on papereita!
— Viestejä! Viestejä! lady Helena huudahti.
— Ne näyttävät vain kosteuden kuluttamilta, Glenarvan vastasi, — ja niitä on mahdoton vetää ulos, sillä ne ovat tarttuneet kiinni pullon laitoihin.
— Lyödään pullo rikki, MacNabbs sanoi.
— Minä säilyttäisin sen mieluummin ehjänä, Glenarvan huomautti.
— Niin minäkin, majuri yhtyi.
— Epäilemättä, lady Helena sanoi, — mutta sisällys on arvokkaampi kuin kuori, ja jälkimmäinen täytyy uhrata edellisen vuoksi.
— Ehkä teidän jalosukuisuutenne rikkoo vain kaulan, John Mangles esitti. — Silloin saamme paperin ulos sitä vahingoittamatta.
— Tehdään niin, tehdään niin, rakas Edward! lady Glenarvan huudahti.
Oli vaikea menetellä toisin, ja niinpä lordi Glenarvan päätti särkeä kallisarvoisen pullon kaulan. Täytyi käyttää vasaraa, sillä lasin kivettymäkerros oli tehnyt sen kovaksi kuin graniitti. Pian se hajosi siruina pöydälle, ja pullossa nähtiin useita toisiinsa takertuneita paperipaloja. Glenarvan otti ne varovasti ulos, erotti ne ja levitti eteensä, lady Helenan, majurin ja kapteenin painautuessa hänen ympärilleen.