MATKUSTAJAT MATRUUSEINA.
Will Halley ja hänen miehensä olivat yön turvin paenneet prikin ainoalla veneellä matkustajien nukkuessa. Siitä ei ollut epäilystäkään. Tämä kapteeni, jonka velvollisuutensa mukaan olisi pitänyt jäädä laivalle viimeiseksi, oli jättänyt sen ensimmäisenä.
— Ne lurjukset ovat karanneet, John Mangles sanoi. — Sen parempi, mylord. Säästyyhän meiltä yhtä monta kiusallista yhteenottoa kuin heitäkin oli.
— Niin minäkin arvelen, Glenarvan vastasi. — Ja onhan meillä joka tapauksessa kapteeni laivalla, John, ja uljaita matruuseja, joskaan ei taitavia, sinun kumppanisi. Käske ja me olemme valmiit tottelemaan.
Majuri, Paganel, Robert, Wilson, Mulrady, jopa Olbinettkin hyväksyivät ääneen Glenarvanin sanat ja asettuen kannelle riviin tarjoutuivat John Manglesin käytettäviksi.
— Mitä on tehtävä? Glenarvan kysyi.
Nuori kapteeni katseli merta, tarkasti laivan vaurioitunutta rikiä ja sanoi hetken mietittyään:
— Mylord, meillä on kaksi mahdollisuutta pelastautua, joko panna alus taas kuntoon ja lähteä merelle tai mennä rannalle lautalla, joka on helppo rakentaa.
— Jos laivan saa kuntoon, niin tehkäämme se, Glenarvan vastasi. — Se on parempi keino, eikö niin?
— Niin on, mylord, sillä mitäpä teemme maissa ilman kulkuneuvoja?
— Paras kun kartamme rannikkoa, Paganel lisäsi. — Uuteen Seelantiin ei ole luottamista.
— Sitäkin vähemmän, kun olemme joutuneet kauas väylältä, John myönsi.
— Halleyn huolimattomuus on kuljettanut meitä etelään, se on ilmeistä.
Puolenpäivän aikaan teen mittaukseni, ja jos kuten oletan olemme
Aucklandin alapuolella, niin koetan päästä Macquariella ylöspäin
pitkin rannikkoa.
— Entä prikin vauriot? lady Helena kysyi.
— Luulen etteivät ne ole suuria, rouva, John Mangles vastasi. — Minä pystytän keulaan hätämaston menetetyn tilalle, ja silloin pääsemme eteenpäin, tosin hitaasti, mutta kuitenkin sinne, mihin pyrimme. Jos onnettomuudeksi prikin runko on saanut vuodon tai ellei sitä saada vesille, täytyy tyytyä pyrkimään rannalle ja yrittää maata myöten Aucklandiin.
— Tarkastakaamme siis laivan tila, majuri sanoi. — Se on kaikkein tärkeintä.
Glenarvan, John ja Mulrady avasivat ruuman luukun ja laskeutuivat alas. Noin kaksisataa tonnia parkittua nahkaa oli siellä huonosti lastattuna. Ne voitiin vähäisin vaivoin sijoittaa toisin taljoilla, jotka kiinnitettiin harusköyteen luukun yläpuolelle. John heitätti osan lastia heti mereen prikin keventämiseksi.
Kolmen tunnin ankaran työn jälkeen voitiin tutkia prikin pohja. Kylkeen oli auennut kaksi rakoa vasemmalle puolelle hultin kohdalle. Mutta kun Macquarie makasi oikealla kyljellään, oli rikkonainen vasen puoli ilmassa. Vettä ei siis tullut niiden kautta. Sitä paitsi Wilson kiiruhti tilkitsemään raot naulaten huolellisesti päälle kuparilevyn.
Mitattaessa ei ruumassa ollut puoltakaan metriä vettä, joka voitaisiin helposti pumputa pois, ja siten vastaavasti kevennettäisiin alusta.
Runkoa tutkittaessa John havaitsi sen kärsineen karilleajossa varsin vähän. Luultavasti osa irrallista emäpuuta oli jäänyt riutan hiekkaan, mutta ilman sitäkin voitiin tulla toimeen.
Kun laivan sisusta oli tutkittu, Wilson sukelsi veteen todetakseen prikin aseman karilla.
Macquarie oli törmännyt hyvin jyrkälle liejuiselle hiekkasärkälle, kokka pohjoisluodetta päin. Keulavantaan aliosa ja noin kaksi kolmannesta emäpuusta olivat tunkeutuneet siihen syvälle; muu osa perävantaaseen asti kellui noin puolentoista metrin syvyisessä vedessä. Peräsin oli siis vahingoittumaton ja vapaasti liikutettavissa. Johon katsoi tarpeettomaksi irrottaa sitä, mikä oli suuri etu, sillä nyt sitä voitaisiin käyttää heti tarpeen tullessa.
Vuoroveden vaihtelu Tyynellä valtamerellä ei ole kovin suuri. Kuitenkin John Mangles luotti nousuveteen Macquarien irrottamiseksi. Priki oli törmännyt karille noin tuntia ennen nousuvettä. Siitä alkaen kun laskuvesi oli alkanut tuntua, oli laiva yhä enemmän kallistunut oikealle kyljelleen. Kello kuusi aamulla veden ollessa matalimmillaan oli kallistuma pahimmillaan, mutta sen tukeminen tuntui kuitenkin tarpeettomalta. Voitiin siis pitää laivalla raa'at ja muut pyöröpuut, joita John aikoi käyttää keulapuolen hätämastoksi.
Piti siis vain ryhtyä toimiin Macquarien saamiseksi irti karilta, pitkälliseen ja vaivalloiseen puuhaan. Ilmeisestikin oli mahdotonta ehtiä valmiiksi ennen nousuveden alkua kello neljännestä yli kaksitoista. Saataisiin vain nähdä, mitä se vaikutti prikin asentoon, sitten kun osa lastia oli heitetty mereen, ja vasta seuraavan nousuveden aikana voitaisiin yrittää.
— Työhön! John Mangles komensi.
Tilapäismatruusit tottelivat.
John kaski ensin kääriä aukilepattavat purjeet. Majuri, Robert ja Paganel kiipesivät Wilsonin johdolla isonmaston märssyyn. Märssypurje, johon tuuli pääsi puhaltamaan, olisi estänyt alusta irtoamasta ja oli sidottava kokoon, mikä tehtiinkin niin hyvin kuin osattiin. Uutteran ja ankaran työn jälkeen käsillä, jotka eivät olleet tottuneet tällaiseen, otettiin isoprammitanko alas. Ketteränä kuin kissa, uskaliaana kuin oikea laivapoika oli pikku Robert tässä vaikeassa työssä ollut suurimmaksi avuksi.
Nyt oli laskettava ankkuri tai ehkä kaksi prikin peräpuolelle, emäpuun suuntaan. He aikoivat näet siten hinata laivaa väljille vesille. Se onkin helppoa, jos on käytössä vene; silloin otetaan varppiankkuri ja lasketaan se sopivalle paikalle, joka ensin on tutkittu. Mutta venettä ei nyt ollut ja piti keksiä jotakin muuta sen tilalle.
Glenarvan oli liikkunut niin paljon vesillä, että käsitti näiden toimenpiteiden olevan tarpeellisia. Ankkuri täytyi saada lasketuksi vetämään irti alusta, joka oli kiinni matalassa vedessä.
— Mutta mitäs tehdään ilman venettä? hän kysyi Johnilta.
— Teemme lautan keulamaston jäännöksistä ja tyhjistä astioista, nuori kapteeni vastasi. — Se on kyllä vaikeata, mutta ei mahdotonta, sillä Macquarien ankkurit ovat verraten pienikokoisia. Jos ne vain eivät luisu pitkin pohjaa, toiveet ovat hyvät, kun kerran olemme saaneet ne paikoilleen.
— Hyvä, älkäämme tuhlatko aikaa, John.
Kaikki matruusit ja matkustajat kutsuttiin kannelle. Jokainen otti osaa työhön. Hakattiin poikki takila, mikä vielä piti kiinni keulamastoa. Se oli kaatuessaan taittunut rotin kohdalta, joten märssy saatiin helposti irti. John Mangles aikoi käyttää sitä alustaksi lauttaan, jota kannattaisivat tyhjät astiat, niin että sillä voisi kuljettaa ankkureita. Siihen sovitettiin kääntöairo, jolla voitaisiin ohjata. Laskuvesi veisi muuten lautan suoraan prikin taakse, ja kun ankkurit oli saatu lasketuksi, olisi helppoa palata laivalle hinaamalla kiinnitetystä kaapelista.
Tämä työ oli puoliksi valmiina, kun aurinko lähestyi keskipäivän meridiaania. John Mangles määräsi Glenarvanin valvomaan työn jatkamista ja ryhtyi ottamaan selkoa laivan maantieteellisestä asemasta; tämä mittaus olikin hyvin tärkeä. Onneksi John oli löytänyt Will Halleyn hytistä Greenwichin merialmanakan lisäksi sekstantin, tosin perin likaantuneen, mutta kuitenkin sellaisen, että sen avulla saattoi määrätä auringon korkeuden. Hän puhdisti sen kuntoon ja toi kannelle.
Liikkuvien peilien avulla palautetaan aurinko taivaanrantaan keskipäivän hetkellä, siis silloin kun se on ratansa korkeimmalla kohdalla. Näin ollen selviää, että sitä varten pitää sekstantin kiikarilla nähdä todellinen taivaanranta, se raja jonka taivas ja vesi yhtyessään luovat. Mutta maa piteni täällä laajaksi niemeksi pohjoista kohti ja asettumalla mittaajan ja todellisen taivaanrannan väliin teki havainnon mahdottomaksi.
Siellä, missä ei ole vapaata taivaanrantaa, se korvataan keinotekoisesti. Tavallisesti käytetään laakeaa astiaa, joka on täytetty elohopealla. Tämä on itsestään täysin vaakasuora peili. Johnilla ei ollut elohopeaa, mutta hän voitti tämän vaikeuden käyttämällä juoksevalla tervalla täytettyä sankoa, jonka pinta riittävän tarkasti heijasti auringon kuvan.
Hän tiesi jo pituusmitan, koska oltiin Uuden Seelannin länsirannikolla, ja se oli onni, sillä ilman kronometriä hän ei olisi voinut laskea sitä. Puuttui siis vain leveysaste, ja hän ryhtyi määrittämään sitä.
Sekstantin avulla hän sai auringon puolipäiväkorkeuden taivaanrannan yli. Se oli 68° 30'. Auringon etäisyys taivaanrannasta oli siis 21° 30', koska näiden lukujen summa on 90 astetta. Mutta tänään, 3. päivänä helmikuuta, oli auringon poikkeama 16° 30' merialmanakan mukaan, ja kun siihen lisättiin matka keskitaivaasta, 21° 30', saatiin leveysmitaksi 38°.
Macquarien asema oli siis: pituusaste 171° 13', leveysaste 38°, lukuunottamatta mittavälineistä aiheutuvia pieniä virheitä, joista ei tarvinnut välittää.
Verratessaan sitä Johnstonin karttaan, jonka Paganel oli ostanut Edenissä, John Mangles näki, että karilleajo oli tapahtunut Aotea-lahden suulla, Cap Cahuanin niemen yläpuolella, Aucklandin maakunnan rannikolla. Koska Aucklandin kaupunki on 37. leveysasteella, oli Macquarie joutunut yhtä astetta etelämmäksi. Tarvitsi siis purjehtia asteen verran pohjoisemmaksi, jotta päästäisiin Uuden Seelannin pääkaupunkiin.
— Niinpä, Glenarvan sanoi, — matkaa on enintään kaksikymmentäviisi meripeninkulmaa. Sehän ei ole mitään.
— Mikä on lyhyt matka merellä, se on pitkä ja vaivalloinen maalla, vastasi Paganel.
— Siksipä teemmekin kaikki mikä ihmisvoimille on mahdollista saadaksemme Macquarien liikkeelle, John Mangles vastasi.
Kun paikka oli määritetty, jatkettiin taas töitä. Neljännestä yli kaksitoista oli meri korkeimmillaan. John ei voinut sitä käyttää hyväkseen, kun ankkureita ei vielä ollut laskettu. Mutta hän katseli Macquerieta silti jokseenkin levottomana. Nostaisiko nousuvesi sen vapaaksi? Se nähtäisiin viiden minuutin kuluttua.
Odotettiin. Tuntui jonkinlaista natinaa; vaikka alus ei tosin noussut, oli nousuvesi kuitenkin saanut sen hievahtamaan. John oli toiveikas seuraavan vuoksen varalta, vaikka oikeastaan priki ei ollut liikkunut.
Sitten tehtiin jälleen työtä. Kello kaksi oli lautta valmis. Varppiankkuri laahattiin sille. John ja Wilson lähtivät viemään sitä kiinnitettyään touvin laivan perään. Laskuvesi kuljetti heitä, ja he laskivat ankkurin sadan metrin päähän kymmenen metrin syvyyteen.
Pohja oli hyvä, ja lautta palasi laivalle.
Nyt oli jäljellä iso rana-ankkuri. Sekin saatiin tosin työläästi lautalle, joka toisti uudelleen äskeisen tempun, ja pian oli tämä toinen ankkuri laskettu toisen taakse kahdenkymmenenviiden metrin syvyyteen.
John ja Wilson palasivat Macquarielle hinaustouvin avulla.
Ankkurien ketjut kiinnitettiin kelaan ja odotettiin seuraavaa nousuvettä, jonka piti alkaa kello yhden aikaan yöllä. Kello oli nyt kuusi illalla.
John Mangles kiitti matruusejaan ja sanoi Paganelille, että kestävänä ja tottelevaisena hänestä kerran voisi tulla toinen perämies.
Tällä välin erinäisissä töissä apuna ollut Olbinett oli palannut keittiöön. Hän oli valmistanut virkistävän aterian, joka tulikin sopivaan aikaan. Laivaväellä oli huikea ruokahalu. Se tyydytettiin täydellisesti, ja kaikki tunsivat saaneensa uusia voimia. Aterian jälkeen John Mangles ryhtyi viimeisiin varotoimiin, joiden tuli taata yrityksen menestys. Kun laiva on saatava irti matalikolta, ei sovi laiminlyödä mitään. Usein yritys jää onnistumatta, kun kevennys ei ole ollut täysin riittävä, jotta kiinni tarttunut emäpuu irtautuisi hiekasta.
John Mangles oli heitättänyt mereen suuren osan lastia keventääkseen prikiä; mutta jäljellä olevat tavarapaalut, raskaat pyöröpuut, vararaa'at ja muutama tonni takkirautaa, joka oli painolastina, siirrettiin perään helpottamaan painollaan keulapuolen nousemista. Samasta syystä Wilson ja Mulrady vierittivät sinne joukon tynnyreitä, jotka he täyttivät vedellä.
Oli puoliyö, kun kaikki oli vihdoin saatu valmiiksi. Laivaväki oli väsyksissä, mikä oli pahaksi sillä hetkellä, jolloin kaikki heidän voimansa olisi tarvittu vääntämään kelaa: se sai John Manglesin tekemään uuden päätöksen.
Tuuli oli tyyntynyt. Näkyi tuskin väreitäkään laineiden pinnassa. John huomasi taivaanrantaa tarkastellessaan, että tuuli oli kääntymässä lounaasta luoteeseen. Merimies ei voi erehtyä pilvien muuttuneesta muodosta ja väristä. Wilson ja Mulrady olivat samaa mieltä kapteeninsa kanssa.
John ilmoitti havaintonsa Glenarvanille ja ehdotti, että prikin irrottamisyritys jätettäisiin huomiseen.
— Minun syyni ovat seuraavat, hän sanoi. — Ensinnäkin me olemme lopen väsyneitä, mutta laivan irrottamiseen tarvitaan kaikki voimamme. Sitten, jos laiva saataisiinkin irti, kuinka ohjata sitä näiden vaarallisten tyrskyjen välissä pilkkopimeässä? Parempi on toimia päivänvalossa. Sitä paitsi odottamista puoltaa vielä lisäsyykin. Tuuli lupaa tulla meille avuksi; tarkoitan, että se panee tämän vanhan purkin kulkemaan, kun meri sen ensin nostaa. Ellen erehdy, tuuli puhaltaa huomenna luoteisesta. Me panemme isonmaston purjeet suoraan tuulta vasten, ja ne auttavat samalla prikin irrottamisessa.
Nämä syyt olivat ratkaisevia. Glenarvan ja Paganel, laivaväestä maltittomimmat, myöntyivät tähän, ja yritys lykättiin seuraavaan päivään. Yö kului hyvin. Oli järjestetty vahtivuorot varsinkin ankkurien silmälläpitoa varten.
Päivä koitti. John Manglesin ennustus toteutui. Pohjoisluoteesta alkoi puhaltaa tuuli, joka oli voimistumaan päin. Se oli hyvin edullinen voimanlisä. Laivaväki käskettiin paikoilleen. Robert, Wilson, Mulrady nousivat isoonmastoon, majuri, Glenarvan, Paganel asettuivat kannelle levittämään purjeet määrähetkellä. Suurmärssyn raaka hinattiin ylös, isopurje ja suurmärssypurje jätettiin nostotouvien varaan.
Kello oli yhdeksän aamulla. Nousuveden täyteen korkeuteen oli vielä neljä tuntia. Niitä ei tuhlattu. John käytti ne pystyttääkseen prikin keulaan hätämastonsa keulamaston korvaukseksi. Näin alus voisi poistua näiltä vaarallisilta vesiltä heti, kun se irtautuisi karilta. Laivaväki teki uusia ponnistuksia, ja ennen puoltapäivää oli keularaaka tukevasti pystytetty mastoksi. Lady Helena ja Mary Grant olivat apuna ja kiinnittivät varapurjeen etuprammin raakaan. He olivat iloisia voidessaan työskennellä yhteiseksi hyväksi. Kun tämä takila oli valmis, saattoi Macquarie ainakin purjehtia sillä ehdolla, ettei loittonisi rannikolta aavalle merelle, joskin siinä sirouden kannalta oli kyllä toivomisen varaa.
Tällä välin vesi nousi. Meren pinta kohosi pienin, kieppuvin lainein. Tyrskyjen harjat häipyivät vähitellen kuin merieläimet, jotka palaavat märän elementtinsä syvyyksiin. Suuren yrityksen hetki lähestyi. Kuumeinen maltittomuus piti miehiä kiihdyksissä. Ei kukaan puhunut. Katsottiin Johniin. Odotettiin hänen määräystään. John Mangles katseli aallokkoa peräpartaan yli kumartuneena. Hän silmäsi levottomana ankkurien köysiä, jotka olivat jo kiristyneet tiukalle. Kello yksi nousi meri korkeimmilleen. Tuli seisahdus, se lyhyt hetki, jolloin vesi ei enää nouse eikä vielä laske. Nyt oli toimittava nopeasti. Isopurje ja suurmärssypurje levitettiin, ja tuuli pullisti ne kireälle.
— Vintturiin! John huusi.
Se oli vivuilla varustettu laite, kuten palopumput. Glenarvan, Robert, Mulrady yhdellä, Paganel, majuri, Olbinett toisella puolella painoivat vipuja, joista vintturi sai liikevoimaa. Samalla John ja Wilson auttoivat sauvoimilla lykäten niin paljon kuin jaksoivat.
— Painakaa! nuori kapteeni huusi, — ja yhtaikaa!
Vintturin voimasta köydet pingoittuivat. Ankkurit pysyivät lujasti kiinni eivätkä lähteneet luisumaan. Pian oli pakko onnistua. Nousuveden huippu kestää vain muutaman minuutin. Alettuaan laskea vedestä ei enää ollut avuksi. Ponnistettiin kahta voimakkaammin. Tuuli puhalsi rajusti ja painoi purjeita mastoa vasten. Laivan runko vavahteli ikään kuin olisi vähällä irtautua. Ehkä riittäisi vain yksi mies lisää saamaan sen hiekasta irti.
— Helena! Mary! Glenarvan huusi.
Molemmat nuoret naiset riensivät avuksi. Hammasratas kierähti vielä yhden napsahduksen eteenpäin.
Mutta siinä olikin kaikki. Priki ei liikahtanut. Yritys oli epäonnistunut. Nyt alkoi jo laskuvesi. Ilmeistä oli, että tuulenkaan ja meren avulla ei näin vähälukuinen laivaväki jaksaisi kiskoa alustaan irti.