IHMISSYÖNTIÄ KÄSITELLÄÄN TEOREETTISESTI.
Ensimmäinen John Manglesin yrittämä pelastuskeino oli epäonnistunut. Oli ryhdyttävä heti yrittämään toista. Oli ilmeistä, ettei Macquarieta voitu saada liikkeelle, mutta yhtä ilmeistä myös, että laivalta niin ollen oli lähdettävä. Jääminen odottamaan epävarmaa apua olisi ollut varomatonta ja mieletöntä. Ennen jonkin laivan saapumista sattumalta haaksirikkopaikalle olisi Macquarie murskaantunut. Ensimmäinen myrsky tai ulapan tuulten nostama vähänkin ankarampi aallokko työntäisi sen kauemmaksi hiekalle, ruhjoisi sen, murskaisi kappaleiksi ja siroittaisi pirstaleet pitkin rannikkoa. Ennen tätä välttämätöntä tuhoutumista John halusi päästä maihin.
Hän ehdotti siis lautan rakentamista, joka olisi kyllin tukeva kuljettamaan matkustajat ja riittävän määrän elintarvikkeita Seelannin rannikolle.
Siinä ei ollut neuvottelemista; oli vain ryhdyttävä toimeen. Töihin ryhdyttiinkin, ja ne olivat edistyneet jo hyvin pitkälle, kun pimeä keskeytti ne.
Noin kello kahdeksan illalla, illallisen jälkeen, kun lady Helena ja Mary Grant lepäsivät vuoteillaan kanssissa, Paganel ja hänen ystävänsä keskustelivat vakavista asioista kävellen laivan kannella. Robert halusi olla mukana. Uljas poika kuunteli korvat tarkkoina valmiina tarjoamaan apuaan ja ryhtymään miten vaaralliseen yritykseen tahansa.
Paganel oli kysynyt John Manglesilta, eikö lautalla voisi kulkea pitkin rannikkoa Aucklandiin saakka laskematta matkustajia maihin. John vastasi, että sellainen purjehdus olisi mahdoton niin heikkorakenteisella lautalla.
— Ja kun emme voi yrittää lautalla, kysyi Paganel, — olisiko sen voinut tehdä laivaveneellä!
— Miksei, John Mangles vastasi, — mutta vain sillä ehdolla, että purjehditaan päivällä ja ankkuroidaan yöllä.
— Ne roistot ovat siis jättäessään meidät…
— Niin, John Mangles vastasi, — he olivat juovuksissa, ja pelkäänpä, että he tässä pimeydessä ovat saaneet maksaa hengellään pelkurimaisen tekonsa.
— Sen pahempi heille, Paganel sanoi, — ja sen pahempi meille, sillä se vene olisi ollut perin tarpeellinen.
— Vielä mitä, Paganel, Glenarvan sanoi. — Lautta vie meidät kyllä maihin.
— Sitäpä juuri olisin tahtonut karttaa, maantieteilijä vastasi.
— Mitä! Voiko kolmen- tai neljänkymmenen kilometrin matka pelästyttää vaivoihin tottuneita miehiä sen jälkeen, mitä olemme kokeneet Amerikassa ja Australiassa?
— Ystäväni, Paganel vastasi, — minä en epäile rohkeuttamme enkä toveriemme valppautta. Kolmekymmentä kilometriä! Mitätön matka missä muualla tahansa kuin Uudessa Seelannissa. Älkää pitäkö minua pelkurina. Minähän ensimmäisenä ehdotin kulkua Amerikan ja Australian halki. Mutta minä toistan, mikä tahansa on parempaa kuin lähteä seikkailemaan tuolle kavalalle maaperälle.
— Mikä tahansa on parempaa kuin jäädä varmaan kuolemaan haaksirikkoutuneelle laivalle, John Mangles lausui.
— Mitä pelättävää meillä sitten on Uudessa Seelannissa? Glenarvan kysyi.
— Villit, Paganel vastasi.
— Villit! Glenarvan toisti. — Eikö niitä voi välttää pysyttelemällä rannikolla? Eihän muutaman pelkurin hyökkäys voi pelottaa kymmentä aseissa olevaa ja puolustukseen valmista eurooppalaista.
— Ei ole puhe pelkureista, Paganel vastasi päätään pudistaen. — Uuden Seelannin heimot ovat rohkeita; ne taistelevat englantilaisten herruutta ja maahantunkeutujia vastaan ja usein myös voittavat vastustajansa jotka aina sitten syödään.
— Ihmissyöjiä! Robert huudahti.
Sen jälkeen kuiskasi hiljaa kaksi nimeä:
— Sisko parka! Helena-rouva!
— Älä pelkää, poikaseni, Glenarvan sanoi häntä rauhoittaakseen. —
Ystävämme Paganel liioittelee!
— En liioittele yhtään, Paganel jatkoi. — Robert on osoittanut olevansa mies, ja minä kohtelen häntä miehenä, kun en salaa häneltä totuutta. Uusseelantilaiset ovat ihmissyöjistä julmimpia, ellen sanoisi ahneimpia. He hotkivat kaikki, mitä vain käsiinsä saavat. Sota on heille vain ihmiseksi sanotun mehevän riistan metsästystä, ja täytyy myöntää, että se on ainoaa järjellistä sotaa. Eurooppalaiset tappavat vihollisensa ja hautaavat heidät. Villit tappavat vihollisensa ja syövät heidät, eikä kuten maanmieheni Toussenel on sattuvasti sanonut ole niinkään suuri rikos paistaa vihollisensa, kun hän on kuollut, kuin tappaa hänet, kun hän ei tahdo kuolla.
— Paganel, majuri huomautti, — tuosta voimme kyllä keskustella, mutta nyt siihen ei ole oikea hetki. Olkoon toisen ruoaksi tuleminen järjellistä tai ei, me emme halua, että meidät syödään. Mutta miten kristinusko ei vielä ole hävittänyt näitä ihmissyöjien tapoja?
— Luuletteko kaikkien uusseelantilaisten olevan kristittyjä? Paganel vastasi. — Niitä on pieni vähemmistö, ja lähetyssaarnaajat joutuvat useinkin noiden villien uhreiksi. Viime vuonna kidutettiin pastori Walkner hirvittävän julmasti kuoliaaksi. Maorit hirttivät hänet. Heidän naisensa kaivoivat häneltä silmät päästä. Hänen verensä juotiin, hänen aivonsa syötiin. Ja tämä murha tapahtui vuonna 1864, Opotikissa, parinkymmenen kilometrin päässä Aucklandista, niin sanoakseni englantilaisten viranomaisten silmien edessä. Ystäväni, ihmisrodun muuttumiseen tarvitaan vuosisatoja. Mitä maorit ovat olleet, sellaisia he tulevat olemaan vielä kauan. Koko heidän historiansa on kirjoitettu verellä. Kuinka monen laivan väen he ovatkaan murhanneet ja syöneet alkaen Tasmanin matruuseista Hawesin merimiehiin saakka! Eikä heidän ruokahaluaan ole herättänyt vain valkoinen liha. Paljon ennen eurooppalaisten tuloa seelantilaiset tyydyttivät ahnasta ruokahaluaan murhilla. Heidän parissaan ovat monet tutkimusmatkailijat nähneet ihmisaterioita, jotka ovat aiheutuneet yksinomaan halusta saada herkullinen ruokalaji, kuten nainen tai lapsi.
— No, majuri sanoi, — eivätköhän nuo kertomukset ole suureksi osaksi tutkimusmatkailijoiden mielikuvitusta? Heidän tekee mieli tarinoida vaarallisista maista ja ihmissyöjien vatsasta.
— Myönnän liioittelua esiintyvän, vastasi Paganel. — Mutta kun ihmissyönnistä kertovat luotettavat henkilöt, kuten lähetyssaarnaajat Kendall ja Marsden, kapteenit Dillon, d'Urville, Laplace sekä muut, niin uskon heidän kertomuksiinsa, minun täytyy uskoa. Seelantilaiset ovat luonnostaan julmia. Päälliköidensä kuollessa he toimittavat ihmisuhreja. He olettavat näillä urheilla lepyttävänsä vainajan vihaa, joka voisi kohdistua eläviin, ja tahtovat samalla antaa hänelle mukaan palvelijoita toiseen elämään! Mutta kun he kuolemantakaiset palvelijat tapettuaan syövät nämä, on syytä luulla enemmän vatsan kuin taikauskon kehottavan heitä siihen.
— Arvelen kuitenkin, John Mangles sanoi, — että taikauskolla on tuntuva osansa ihmissyönnissä. Kun siis uskonto muuttuu, muuttuvat tavatkin.
— Siinä te, ystäväni John, teette vakavan kysymyksen ihmissyönnin alkuperästä, Paganel vastasi. — Onko uskonto vai nälkä saanut ihmiset syömään toisiaan? Keskustelu olisi vähintään hyödytöntä tällä hetkellä. Mistä tämä julma tapa johtuu, sitä ei ole vielä ratkaistu; mutta se on olemassa vakavana tosiasiana, jota meillä vain on liiaksikin syytä ajatella.
Paganel puhui totta. Ihmisyönti on muodostunut pysyväksi ilmiöksi Uudessa Seelannissa samoin kuin Fidsi-saarilla tai Torres-salmen rannoilla. Taikauskolla on ilmeisesti osasyynsä näihin inhottaviin tapoihin, mutta ihmissyöjiä on myös sen vuoksi, että on hetkiä, jolloin riistaa on vähän, mutta nälkä kova. Villit ovat alkaneet syödä ihmislihaa tyydyttääkseen harvoin täyttyneen vatsansa vaatimuksia; sitten heidän pappinsa ovat säännöstäneet ja pyhittäneet nämä kauheat ateriat. Niistä on tullut juhlatoimitus, siinä kaikki. Maorien mielestä toistensa syöminen on muuten mitä luonnollisin asia. Lähetyssaarnaajat ovat usein keskustelleet heidän kanssaan tästä raakalaisuudesta ja kysyneet heiltä, miksi he syövät veljiään. Heidän päällikkönsä ovat vastanneet, että kalat syövät kaloja, koirat syövät ihmisiä, ihmiset syövät koiria ja koirat toisia koiria. Kerrotaanpa heidän jumaltaruissaankin, että yksi jumala söi toisen jumalan. Kun on tällaisia esikuvia, kukapa kieltäytyisi nautinnosta syödä vertaisensa?
Lisäksi seelantilaiset väittävät, että kun syö kuolleen vihollisen, silloin hävittää myös hänen henkisen puolensa. Perii siis hänen sielunsa, hänen voimansa, hänen uljuutensa, joiden paikka on erikoisesti aivoissa. Niinpä aivot ovatkin juhla-aterioissa arvokkain ja suosituin ruokalaji.
Paganel väitti kuitenkin eikä syyttä, että lihanhimo, nimenomaan nälkä, ajoi seelantilaiset ihmissyöntiin, eikä ainoastaan heitä ja muita Tyynen valtameren villejä, vaan myös Euroopan villit.
— Niin, hän lisäsi, — ihmissyönti oli kauan aikaa vallalla sivistyneimpien kansojen esi-isien keskuudessa, ja — älkää käsittäkö tätä loukkaukseksi — varsinkin skotlantilaisten parissa.
— Tosiaanko? MacNabbs kysyi.
— Niin, majuri, Paganel jatkoi. — Kun luette Pyhästä Hieronymuksesta erinäisiä kohtia Skotlannin atticoleista, saatte nähdä, mitä esivanhemmistanne on ajatteleminen! Mutta menemättä historiallista aikaa kauemmaksi, eikö Elisabethin aikana, juuri siihen aikaan, jolloin Shakespeare uneksi Shylockistaan, sattunut, että skotlantilainen pahantekijä Sawney Bean teloitettiin ihmislihan syömisen takia? Ja mikä oli ajanut hänet syömään ihmislihaa? Uskontoko? Ei, nälkä.
— Nälkäkö? John Mangles kysyi.
— Nälkä, Paganel vastasi, — mutta varsinkin lihansyöjän tarve voimistaa lihaansa ja vertaan elävässä olennossa olevalla typellä. Tosin juurihedelmillä ja tärkkelyspitoisilla kasveilla on hyvä tyydyttää elimistön tarpeita. Mutta jos tahtoo olla voimakas ja notkea, pitää syödä näitä plastisia ravintoaineita, jotka vahvistavat lihaksia. Niin kauan kuin maorit eivät liity jäseniksi mihinkään kasvissyöjien seuraan, syövät he lihaa, nimenomaan ihmislihaa.
— Miksei eläinten lihaa? Glenarvan kysyi.
— Kun heillä ei ole eläimiä, Paganel vastasi, — ja se tulee muistaa, ei heidän ihmissyöntitapojensa puolustukseksi, vaan selitykseksi. Nelijalkaiset, jopa linnutkin ovat harvinaisia tässä karussa maassa. Maorit ovatkin aina ravinneet itseään ihmislihalla. Onpa heillä erikoiset "ihmissyöntikaudet", kuten sivistyneissä seuduissa metsästysajat. Silloin tapahtuvat suuret metsästykset, tarkoitan suuret sodat, ja kokonaisia väestöjä tarjoillaan voittajien pöydässä.
— Niinpä, Glenarvan sanoi, — teidän mukaanne, Paganel, ihmissyönti ei lakkaa ennen kuin lampaita, nautoja ja sikoja on runsaasti Uuden Seelannin laitumilla.
— Ei, rakas lordi, ja lisäksi tarvitaan vuosia, ennen kuin maorit oppivat hylkimään seelantilaislihaa, jota he pitävät kaikkea muuta parempana, sillä isien tavat periytyvät pojille. Heidän kertomuksensa mukaan tämä liha muistuttaa maultaan sianlihaa, mutta on muka ruokahalua kiihottavampaa hajultaan. Valkoisten liha ei ole niin haluttua, valkoiset kun lisäävät ravintoonsa suolaa, mikä antaa sille erikoisen, herkkusuiden moittiman sivumaun.
— Hepä ovat nirsoja! majuri sanoi. — Mutta syövätkö he lihan, valkoisen tai mustan, raakana vai keitettynä?
— No, mitä sillä teille sitten enää on väliä, herra MacNabbs? Robert huudahti.
— Eipä juuri, poikaseni, majuri vastasi vakavasti, — mutta jos minun joskus täytyy päätyä ihmissyöjän hampaisiin, tahtoisin mieluummin tulla keitetyksi.
— Miksi?
— Ollakseni varma, ettei minua syödä elävältä!
— Hyvä on, majuri, Paganel huomautti, — mutta entä jos he keittävät elävältä!
— No, en ainakaan ihan vähästä antaisi heille valinnanvaraa!
— Oli miten hyvänsä, MacNabbs, ja koska se saattaa olla teille miellyttävää, Paganel selitti, — niin uusseelantilaiset syövät lihaa ainoastaan keitettynä tai savustettuna. He ovat oppinutta väkeä ja hyvin perehtyneitä keittotaitoon. Mutta omasta puolestani on syödyksi tulemisen ajatus minusta peräti vastenmielinen. Päättää päivänsä villin vatsassa, puh!
— No, kaikesta tästä on tuloksena, ettei saa joutua heidän käsiinsä, John Mangles sanoi. — Toivokaamme vain, että kristinusko kerran saa hävitetyksi nämä kauheat tavat!
— Niin, sitä meidän sopii toivoa, Paganel vastasi, — mutta uskokaa minua, villi, joka on maistanut ihmislihaa, ei siitä hevin luovu. Päätelkää itse kahdesta seuraavasta tapauksesta.
— Kertokaa nuo tapaukset, Paganel, Glenarvan sanoi.
— Ensimmäinen on mainittu Brasilian jesuiittaliiton aikakauskirjassa. Eräs portugalilainen lähetyssaarnaaja tapasi hyvin sairaan vanhan brasilialaisnaisen, jolla oli vain muutama päivä elinaikaa. Jesuiitta selitti hänelle kristinuskon totuuksia, jotka kuoleva omaksui vastaansanomatta. Sielun ravitsemisen jälkeen ajatteli hengenmies ruumiin ravintoa ja tarjosi sairaalle eurooppalaista ruokaa. — Ei, vanhus vastasi, — minun vatsani ei voi sietää minkäänlaista ravintoa. Ei ole kuin yksi ainoa ruoka, jota tahtoisin maistaa, mutta sitä ei valitettavasti kukaan täällä voi tehdä minulle. — Mitä se sitten on? jesuiitta kysyi. — Voi, poikani, se on pienen pojan käsi. Luulenpa, että mielihyvin pureskelisin pikku luita!
— Niinkö! Mutta onko se sitten hyvää? Robert kysyi.
— Toinen kertomukseni antaa sinulle vastauksen, poikaseni, Paganel jatkoi. — Kerran muuan lähetyssaarnaaja moitti erästä ihmissyöjää tästä kauheasta ja Jumalan lakien vastaisesta tavasta. — Ja sitä paitsi se kuuluu olevan pahanmakuista! hän lisäsi. — Herra pastori, villi vastasi luoden ahneen katseen lähetyssaarnaajaan, — sanokaa, että Jumala sen kieltää! Mutta älkää sanoko, että se on pahanmakuista! Jospa vain olisitte maistanut sitä!