MAA, JOTA PITÄISI KARTTAA.
Paganelin kertomat tosiasiat olivat kiistämättömiä. Uusseelantilaisten julmuudesta ei ollut epäilystäkään. Niinpä oli vaarallista nousta maihin. Mutta vaikka tämä vaara olisi ollut sata kertaa suurempi, sitä täytyi uhmata. John Mangles tunsi, kuinka välttämätöntä oli viipymättä lähteä pian tuhoutuvalta laivalta. Kahden vaaran välillä, joista toinen oli varma, toinen mahdollinen, ei ollut valinnanvaraa.
Sitä mahdollisuutta, että päästäisiin johonkin toiseen laivaan, ei voinut lainkaan ottaa lukuun. Macquarie ei ollut niiden laivojen väylällä, jotka käyvät Uudessa Seelannissa. Ne purjehtivat joko pohjoisempaa Aucklandiin tai etelämpää New Plymouthiin. Haaksirikko oli tapahtunut juuri näiden molempien kaupunkien puolivälissä Ikana-Mauin rannikon autiossa osassa. Tämä seutu on hirveätä, vaarallista, pahamaineista. Alukset karttavat sitä huolellisesti, ja jos tuuli vie ne sinne, ne pyrkivät pois mahdollisimman pian.
— Milloin lähdemme? Glenarvan kysyi.
— Huomenaamulla kello kymmenen, John Mangles vastasi. — Vuoksi alkaa nousta ja kuljettaa meidät maihin.
Seuraavana eli 5. päivänä helmikuuta, kello kahdeksan, oli lautta saatu valmiiksi. John oli tehnyt sen hyvin huolellisesti. Keulamärssy, jota käytettiin ankkurien laskemiseen, ei riittänyt kuljettamaan matkustajia ja elintarvikkeita. Tarvittiin tukevaa ohjattavaa kulkuvälinettä, joka kykeni kestämään yhdeksän meripeninkulman pituisen purjehduksen. Vain mastoista voitiin saada sen rakentamiseen tarvittavat ainekset.
Wilson ja Mulrady olivat ryhtyneet työhön. Takila katkottiin vantteja myöten; isomasto hakattiin kirveellä poikki tyvestä ja kaatuessaan se murskasi oikeanpuolisen kaiteen. Macquarie oli nyt silvottu sileäksi kuin proomu.
Isonmaston alaosa, märssy- ja pramitangot sahattiin ja paloiteltiin. Lautan pääosat kelluivat pian vedessä. Niihin liitettiin keulamaston jäännökset, ja sitten kaikki sidottiin lujasti yhteen. John käski sijoittaa puoli tusinaa tyhjiä tynnyreitä väleihin tekemään lautasta uimakelpoisen.
Näin saatiin ensimmäinen, lujasti rakennettu alusta, ja sille oli Wilson kyhännyt eräänlaisen pohjaristikon välipermannoksi. Laineet saattoivat siis pyyhkiä lautan yli ja matkustajat pysyä kuivina. Sitä paitsi tanakasti kiinnitetyt vesiastiat olivat tavallaan ympäröivänä partaana, joka suojeli kantta suurilta laineilta.
Kun John aamulla havaitsi tuulen suotuisaksi, hän pystytti lautan keskelle etuprammin raakapuun mastoksi. Se tuettiin mastotouveilla ja varustettiin hätäpurjeella. Suuri, leveälapainen perään kiinnitetty airo teki lautan ohjaamisen mahdolliseksi, jos tuuli antoi sille riittävää nopeutta.
Tämä mitä parhaiten rakennettu lautta saattoi siis kestää aallokon. Mutta pystyisikö sitä ohjaamaan, pääsisikö se maihin, jos tuuli kääntyi? Se oli ongelma. Kello yhdeksän alkoi lastaus.
Ensinnäkin varattiin elintarvikkeita riittävä määrä kestämään
Aucklandiin saakka, sillä karun rannikon tuotteisiin ei voinut luottaa.
Olbinettin erikoisvarastosta saatiin lihasäilykkeitä, joita oli jäljellä Macquarien matkaa varten ostetuista eväistä. Paljon sitä tosin ei ollut. Täytyi siis turvautua laivan yksinkertaiseen muonaan, laadultaan keskinkertaisiin laivakorppuihin ja kahteen tynnyriin suolakalaa. Muonamestari oikein häpesi niitä.
Nämä elintarvikkeet pantiin tiiviisti suljettuihin, vedenpitäviin astioihin ja sidottiin lujilla nuorilla hätämaston juurelle. Aseet ja ampumatavarat pantiin kuivaan ja turvalliseen paikkaan. Onneksi matkustajilla oli hyvät pyssyt ja revolverit.
Samoin otettiin mukaan pieni ankkuri siltä varalta, ettei laskuveden aikana päästäisi maihin ja että olisi pakko ankkuroida ulapalla.
Kello kymmenen alkoi nousuvesi tuntua. Tuuli puhalsi heikosti luoteisesta. Kevyt aallokko keinutteli meren pintaa.
— Olemmeko valmiit? John Mangles kysyi.
— Kaikki on valmiina, kapteeni, Wilson vastasi.
— Lautalle! John huusi.
Lady Helena ja Mary Grant laskeutuivat paksuja köysiportaita myöten ja istuutuivat maston viereen elintarvikeastioiden päälle, kumppanit heidän lähelleen. Wilson tarttui peräsimeen. John asettui hoitamaan purjetta, ja Mulrady katkaisi köyden, joka piti lauttaa kiinni prikin kyljessä.
Purje levitettiin, ja lautta alkoi liikkua maata kohti nousuveden ja tuulen kuljettamana.
Maa oli yhdeksän meripeninkulman eli noin kuudentoista kilometrin päässä, jonka vähäisen matkan hyväairoinen laivavene olisi suorittanut kolmessa tunnissa. Mutta lautalla täytyi tyytyä paljon hitaampaan vauhtiin. Jos tuulta kestäisi, voitaisiin ehkä päästä rantaan yhden ainoan nousuveden aikana. Mutta jos tuuli tyyntyisi, veisi laskuvesi sitä poispäin, ja silloin olisi pakko ankkuroida ja odottaa seuraavaa nousuvettä. Se oli vakava asia ja askarrutti lakkaamatta John Manglesin ajatuksia.
Hän toivoi kuitenkin onnistuvansa. Tuuli kiihtyi. Kun nousuvesi oli alkanut kello kymmenen, piti maissa olla kello kolmen aikaan, ettei olisi pakko asettua ankkuriin tai jouduttaisi laskuveden mukana takaisin ulapalle.
Matka sujui alussa onnellisesti. Vähitellen peittyivät riuttojen mustat huiput ja särkkien kellertävä hiekka aallokon ja nousuveden alle. Tarvittiin suurta valppautta ja tavatonta taitoa näiden salakarien välttämiseksi ja peräsintä niin huonosti tottelevan ja helposti ajelehtimaan lähtevän lautan ohjaamiseksi.
Puolenpäivän aikaan oli vielä noin yhdeksän kilometriä rantaan. Kun taivas oli jokseenkin kirkas, saattoi pääpiirtein erottaa maan muodon. Koillisessa kohosi kahdeksansadan metrin korkuinen vuori. Sen huippu oli omituisen muotoinen: kuin taaksepäin katsova irvistävä apinanpää. Se oli Pirongia, kartan mukaan tarkalleen S8. leveysasteen kohdalla.
Kello puoli yksi Paganel huomautti, että kaikki karit olivat peittyneet kohoavan nousuveden alle.
— Paitsi yksi, lady Helena lausui.
— Missä se on, rouva Paganel kysyi.
— Tuolla! lady Helena vastasi viitaten mustaa pistettä kohti paria kilometriä edempänä.
— Tosiaankin, Paganel myönsi. — Yritetään määrittää sen paikka, ettemme tartu siihen, sillä pian nousuvesi peittää senkin.
— Se on suoraan vuoren pohjoisen särmän kohdalla, John Mangles sanoi.
— Wilson, koeta pysyä siitä ulapan puolella.
— Kyllä, kapteeni, matruusi vastasi painaen koko voimallaan suurta peräairoa.
Puolessa tunnissa päästiin noin kilometri. Mutta omituista: musta piste oli yhä veden päällä.
John katseli sitä tarkkaavasti ja paremmin nähdäkseen lainasi Paganelin kiikarin.
— Se ei ole kari, hän sanoi hetken tarkasteltuaan, — se on uiva esine, joka nousee ja laskee aallokon mukana.
— Eikö se ole jokin Macquarien maston kappale? lady Helena kysyi.
— Ei, Glenarvan vastasi, — mikään niistä ei ole voinut ajelehtia näin kauas laivasta.
— Odottakaa! John Mangles huudahti. — Minä tunnen sen, se on laivan vene!
— Prikin venekö? Glenarvan kysyi.
— Niin, mylord. Prikin vene, emäpuu ylhäällä!
— Onnettomat! lady Helena huudahti. — He ovat hukkuneet!
— Niin, rouva, John Mangles vastasi, — ja heidän täytyi hukkua, sillä näissä tyrskyissä, kovassa aallokossa ja sellaisessa pimeydessä he menivät varmaa kuolemaa kohti.
— Taivas heitä armahtakoon! Mary Grant lausui.
Matkustajat olivat hetkisen ääneti. He katselivat lähestyvää haurasta venettä. Se oli nähtävästi kaatunut noin seitsemän kilometrin päässä rannasta, eikä niistä, jotka siinä olivat olleet, varmaankaan yksikään ollut pelastunut.
— Mutta tuo vene voi olla meille hyödyllinen, Glenarvan sanoi.
— Tosiaan, John Mangles vastasi. — Wilson, käännä sinne!
Lautan suunta muuttui, mutta tuuli vaimeni vähitellen, ja vene saavutettiin vasta kello kaksi.
— Tyhjä? John Mangles kysyi.
— Niin, kapteeni, matruusi vastasi, — vene on tyhjä ja sen laidat halki. Siitä ei meille ole apua.
— Eikö siitä voi olla mitään hyötyä? MacNabbs kysyi.
— Ei mitään, John Mangles vastasi. — Se on hylky, joka kelpaa vain poltettavaksi.
— Sepä ikävää, Paganel sanoi, — sillä tuo vene olisi voinut viedä meidät Aucklandiin.
— Täytyy alistua kohtaloon, herra Paganel, John Mangles vastasi. — Näin aaltoilevalla merellä pidän sitä paitsi lauttaamme tuollaista haurasta venettä parempana. Ei ole tarvittu kuin heikko tärähdys, ja se on mennyt murskaksi! Niinpä, mylord, meillä ei kai ole täällä enää mitään tekemistä?
— Kuinka vain tahdot, John! Glenarvan vastasi.
— Matkaan, Wilson, nuori kapteeni lausui, — ja suoraan rantaa kohti.
Vuoksen piti nousta vielä noin tunnin verran. Päästiin pari kolme kilometriä eteenpäin. Mutta silloin tuuli taukosi melkein täysin ja näytti aikovan puhaltaa maalta päin. Lautta pysyi paikallaan, alkoipa pian laskuveden vaikutuksesta ajautua merelle päin. John ei epäröinyt sekuntiakaan.
— Laskekaa ankkuri! hän huusi.
Mulrady, joka oli valmiina tottelemaan tätä käskyä, laski ankkurin yhdeksän metrin syvyyteen. Lautta liukui pari metriä ankkuriköyden pingottuessa. Hätäpurje laskettiin alas, ja nyt valmistauduttiin pitkään odotukseen.
Uusi nousuvesi alkaisi näet vasta kello yhdeksän illalla, ja kun John Mangles ei tahtonut purjehtia yöllä, ankkuroitaisiin tässä kello viiteen saakka aamulla. Maa oli näkyvissä tuskin viiden kilometrin päässä.
Jokseenkin kovat mainingit myllersivät merenpintaa ja näyttivät yhtä mittaa ajautuvan maata kohti. Kun Glenarvan sai kuulla, että tässä vietettäisiin koko yö, hän kysyi sen vuoksi Johnilta, miksei hän käyttänyt hyväkseen tätä aaltoilua lähestyäkseen rantaa.
— Mylord, nuori kapteeni vastasi, — silmät pettävät teidät. Mainingit eivät liiku, vaikka siltä näyttää. Se on vain veden keinumista, ei muuta. Heittäkää puunkappale keskelle näitä laineita. Silloin saatte havaita, että se kelluu paikallaan, kunnes laskuvesi alkaa viedä sitä ulapalle. Meidän pitää siis vain malttaa mieltämme.
— Ja syödä, majuri lisäsi puolestaan.
Olbinett otti eräästä muona-astiasta esille muutamia paloja kuivattua lihaa ja tusinan verran laivakorppuja. Hän punastui tarjotessaan matkustajille näin laihan aterian. Mutta se otettiin vastaan hyvillä mielin, vieläpä naistenkin puolelta, joiden ruokahalua aaltoilu kuitenkin vähensi. Lautan keinahtelut sen nykiessä ankkuriköyttään päin maininkeja, olivatkin väsyttävän kiusallisia. Lyhyiden, oikullisten aaltojen lakkaamatta heittelemänä se ei olisi voinut pahemmin nytkytellä vedenalaisella kalliolla. Tuntui melkeinpä että se olikin sellaisella karilla. Köysi pysyi tiukkana, ja aina puolen tunnin välein laski John puolitoista metriä köyttä veteen, ettei se olisi hankautunut samalta kohdalta. Ilman tätä varokeinoa se olisi epäilemättä katkennut ja lautta ajelehtinut oman onnensa nojassa ulapalle.
Johnin huolestumisen saattoi siis hyvin ymmärtää. Joko köysi saattoi katketa tai ankkuri luisua, ja kummassakin tapauksessa jouduttaisiin pahaan pulaan.
Yö lähestyi. Säteiden taittumisen suurentama auringonkehrä laski jo veripunaisena horisontin taakse. Viimeiset säteet loistivat lännessä ja kipinöivät kuin sula hopeakalvo. Sillä puolella oli kaikki taivasta ja vettä, lukuunottamatta selvästi piirtyvää pistettä, Macquarien hylkyä, joka pysyi liikkumatta särkällään.
Lyhyt hämärä viivästytti vain muutaman minuutin pimeän tuloa, ja pian peittyi idän ja pohjoisen horisonttia rajoittava maa yöhön.
Pimeään jääneiden ahtaalla lautalla värisevien haaksirikkoisten asema oli tosiaan viheliäinen! Toiset vaipuivat levottomaan horrokseen, jossa syntyi painajaisia, toiset eivät saaneet tunninkaan unta. Päivän noustessa olivat kaikki väsyksissä yön rasituksista.
Meren noustessa virisi tuuli ulapalta. Kello oli kuusi aamulla. Nyt oli pidettävä kiirettä. John ryhtyi toimiin, jotta päästäisiin taas liikkeelle. Hän käski nostaa ankkurin. Mutta sen koukut olivat köyden nykiessä kaivautuneet syvälle hiekkaan. Ilman kelaa sitä oli mahdotonta saada irti edes Wilsonin keksimien vipujen avulla.
Puoli tuntia kului turhissa yrityksissä. John, joka tahtoi päästä liikkeelle, käski katkaista köyden, luopuen ankkuristaan ja mahdollisuudestaan pysähtyä, jos nousuvesi ei kuljettaisikaan lauttaa maihin. Mutta hän ei tahtonut viivytellä kauempaa, ja kirveenisku antoi lautan tuulen valtaan, jota auttoi kaksi solmuväliä tunnissa kulkeva nousuvesi.
Nyt levitettiin purje. Näin he ajautuivat verkalleen maata kohti, joka harmahtavina röykkiöinä häämötti nousevan auringon valaisemaa taustaa vasten. Riutat kartettiin ja kierrettiin huolellisesti. Mutta epätasaisessa merituulessa ei lautta tuntunut lähestyvän rantaa. Kuinka vaivalloista olikaan päästä Uuteen Seelantiin, jossa kuitenkin oli niin vaarallista nousta maihin!
Mutta kello yhdeksän oli enää lähes kaksi kilometriä rantaan. Tyrskyt pärskyivät sitä vastaan. Se oli hyvin jyrkkä. Piti löytää sopiva kohta maihinnousulle. Tuuli hiljeni vähitellen ja vihdoin lakkasi kokonaan. Purje hakkasi velttona mastoa. John otatti sen alas. Nyt lauttaa kuljetti rantaa kohti ainoastaan nousuvesi, mutta vauhtia ei ollut tarpeeksi, jotta olisi voinut ohjata; sitä paitsi kulkua hidastutti suunnaton määrä meriruokoa.
Kello kymmenen oli lautta melkein paikallaan, viidensadan metrin päässä rannasta. Ankkuria ei ollut. Jouduttaisiinko laskuveden vieminä takaisin ulapalle? Kädet nyrkissä ja sydän pamppaillen loi John hurjan silmäyksen tähän maahan, jota näytti olevan mahdoton saavuttaa.
Onneksi — tällä kertaa onneksi — tapahtui tärähdys, lautta pysähtyi. Se oli tarttunut nousuveden aikana hiekkasärkälle neljänkymmenen metrin päähän rannasta.
Glenarvan, Robert, Wilson ja Mulrady heittäytyivät veteen. Lautta kiinnitettiin lujasti köysillä läheisiin kiviin. Naiset kannettiin sylissä maihin, niin ettei heiltä kastunut hameenhelmakaan, ja pian olivat kaikki, aseet ja elintarvikkeet mukana, astuneet tälle Uuden Seelannin pelottavalle rannalle.