UUDEN SEELANNIN NYKYISYYS.
Glenarvan olisi tahtonut tuntiakaan hukkaamatta lähteä pitkin rannikkoa Aucklandia kohu. Mutta aamusta alkaen oli taivaalle kertynyt suuria pilviä, ja kello yksitoista maihinnousun jälkeen ne puhkesivat ankaraksi sateeksi, minkä vuoksi oli mahdotonta lähteä matkalle ja täytyi etsiä suojaa.
Wilson löysi aivan sattumalta meren uurtaman luolan rannan basalttikallioissa. Matkalaiset pakenivat sinne aseineen ja eväineen. Siellä oli suuri joukko aaltojen aikanaan tuomia kuivia leviä. Siitä saatiin käyttöön mukava vuode. Muutamia puunpaloja kasattiin luolan suulle ja sytytettiin, ja kukin kuivasi itsensä parhaansa mukaan.
John toivoi, että tämän vedenpaisumuksen tapaisen sateen kesto olisi päinvastaisessa suhteessa sen ankaruuteen. Siitä ei tullut mitään. Kului tuntikausia sateen vähääkään hellittämättä. Tuuli yltyi puolenpäivän tienoissa ja lisäsi myrskyn rajuutta. Mutta mitä tehdä? Olisi ollut hulluutta ilman kulkuneuvoja uhmata sellaista säätä. Ja Aucklandiin päästäisiin muutamassa vuorokaudessa, joten päivän viivytys ei aiheuttaisi mitään haittaa retkikunnalle, ellei alkuasukkaita ilmestyisi paikalle.
Tämän pakollisen viivytyksen aikana kääntyi keskustelu sen sodan tapahtumiin, jota Uudessa Seelannissa parhaillaan käytiin. Mutta niiden olojen merkityksen ymmärtämiseksi ja arvioimiseksi, joiden keskelle Macquarien haaksirikkoiset olivat joutuneet, on tarpeen tuntea Ikana-Mauin saarella silloin raivonneen sodan historia.
Aina Abel Tasmanin saapumisesta Cookin salmeen 16. päivänä joulukuuta 1642 olivat uusseelantilaiset, joiden luona usein kävi eurooppalaisia laivoja, säilyttäneet vapautensa itsenäisillä saarillaan. Yksikään eurooppalainen valtio ei suunnitellut alistavansa valtaansa tätä Tyynenmeren saariryhmää. Vain eri paikoille asettuneet lähetyssaarnaajat toivat näille uusille seuduille kristillisen sivistyksen siunauksia. Muutamat heistä kuitenkin, etupäässä anglikaanit, neuvoivat seelantilaisia päälliköitä alistumaan Englannin ikeen alle. Ovelasti houkuteltuina nämä allekirjoittivat kuningatar Victorialle osoitetun kirjeen pyytäen hänen suojelustaan. Mutta selvänäköisemmät aavistivat tämän toimenpiteen tyhmyyden, ja yhden heistä kuultiin piirrettyään kirjelmän alle tatuointimerkkinsä lausuvan seuraavat profeetalliset sanat: — Me olemme menettäneet maamme; se ei tästedes enää ole meidän; pian tulevat muukalaiset valtaamaan sen ja me olemme heidän orjiaan.
Tammikuun 29. päivänä 1840 saapui korvetti Herald todellakin Saarten-lahteen, joka on Ikana-Mauin pohjoisosassa. Laivan kapteeni Hobson nousi maihin Korora-Rekan kylässä. Asukkaat kutsuttiin yleiseen kokoukseen protestanttiseen kirkkoon. Siellä luettiin ne valtuudet, jotka kapteeni Hobson oli saanut Englannin kuningattarelta.
Seelannin huomattavimmat heimopäälliköt kutsuttiin sitten 5. päivänä helmikuuta Englannin kuvernöörin luo Paian kylään. Kapteeni Hobson koetti saada heitä Englannin alaisuuteen ilmoittaen, että kuningatar oli lähettänyt sotaväkeä ja laivoja suojelemaan heitä, että heidän oikeutensa taattaisiin ja että he saisivat säilyttää täydellisen vapautensa. Mutta heidän täytyi myydä alueensa kuningatar Victorialle.
Useimmat heimopäälliköt katsoivat suojeluksen hinnan liian kalliiksi ja kieltäytyivät suostumasta siihen. Mutta lupauksilla ja lahjoilla oli villeihin enemmän vaikutusvaltaa kuin kapteeni Hobsonin suurilla sanoilla, ja niin Englannin yliherruus vahvistettiin. Mitä oli tapahtunut tuon vuoden 1840 jälkeen aina siihen päivään, jolloin Duncan lähti Clyde-lahdesta? Ei mitään, mitä Jacques Paganel ei olisi tiennyt ja ollut valmis kertomaan kumppaneilleen.
— Hyvä rouva, hän vastasi lady Helenan kysymyksiin, — minä toistan, mitä jo olen saanut tilaisuuden sanoa, että uusseelantilaiset ovat rohkea kansakunta, joka annettuaan hetkeksi periksi vastustaa askel askelelta Englannin anastuksia. Maorien heimot on järjestetty kuin Skotlannin muinaiset klaanit. Ne ovat suuria sukuja, joilla on arvostaan perin tarkka päällikkö. Näiden heimojen miehet ovat ylpeitä ja urhoollisia, toiset kookkaita, sileätukkaisia, maltalaisten tai Bagdadin juutalaisten näköisiä ja korkeampaa rotua, toiset pienempiä, vantteria, mulattien näköisiä, mutta kaikki ovat voimakkaita, uljaita ja sotaisia. Heillä on ollut kuuluisa päällikkö, nimeltä Hihi, oikea Vercingetorix. Teidän ei siis tule hämmästyä siitä, että sota englantilaisia vastaan pitkittyy Ikana-Mauilla, sillä täällä asuu kuuluisa Waikato-heimo, jota William Thompson yllyttää puolustamaan maataan.
— Mutta eivätkö Uuden Seelannin tärkeimmät paikkakunnat ole englantilaisten hallussa? John Mangles kysyi.
— Epäilemättä, rakas John, Paganel vastasi. — Kun kapteeni Hobson, josta sitten tuli saaren kuvernööri, oli ottanut maan Englannin alaisuuteen, perustettiin vuosina 1842-1862 vähitellen yhdeksän siirtokuntaa edullisimmille paikoille. Niistä on syntynyt yhdeksän maakuntaa, pohjoissaarella neljä: Aucklandin, Taranakin, Wellingtonin ja Hawkes Bayn maakunnat; eteläisellä viisi: Nelsonin, Marlboroughin, Canterburyn, Otagon ja Southlandin, joiden yhteinen asukasmäärä 30. päivänä keskäkuuta 1864 oli satakahdeksankymmentätuhatta kolmesataa neljäkymmentäkuusi henkeä. Tärkeitä kauppakaupunkeja on perustettu kaikkialle. Kun tulemme Aucklandiin, teidän on pakko ehdottomasti ihailla tämän etelän Korintin asemaa. Se hallitsee kapeaa kuin sillaksi meren yli luotua kannastaan, ja siellä on jo nyt kaksitoistatuhatta asukasta. Lännessä on New Plymouth, idässä Ahuhiri, etelässä Wellington; ne ovat jo kukoistavia ja vilkasliikkeisiä kaupunkeja. Tawai-Punamun saarella ette tiedä, mikä olisi pantava etusijalle, Nelson, joka on kuin antipodien Montpellier, Uuden Seelannin yrttitarha, Picton Cookin salmen rannalla, Christchurch, Invercargill vaiko Dunedin Otagon rikkaassa maakunnassa, minne koko maailman kullanetsijät rientävät. Ja huomatkaa, että tässä ei ole puhe muutamien hökkelien rykelmästä, alkuasukasperheiden kylästä, vaan todellisista kaupungeista satamineen, kirkkoineen, pankkeineen, telakkoineen; siellä on myös kasvitieteellisiä puutarhoja, luonnontieteellisiä museoita, eläintarhoja, sanomalehtiä, sairaaloita, hyväntekeväisyyslaitoksia, tiedeseuroja, vapaamuurarilooseja, herrasklubeja, laulukuoroja, teattereita, komeita palatseja kansainvälisiä näyttelyjä varten yhtä hyvin kuin Lontoossa tai Pariisissa! Ja ellei muistini petä, on juuri vuonna 1865, tänä samana vuonna ja ehkäpä juuri tällä hetkellä, jona puhun teidän kanssanne, koko maailman teollisuustuotteita näytteillä ihmissyöjien maassa!
— Mitä! Alkuasukkaiden kanssa käytävästä sodasta huolimatta? lady
Helena kysyi.
— Englantilaiset, rouva, eivät tee sodasta sen suurempaa numeroa! Paganel vastasi. — He taistelevat ja pitävät näyttelyjä yhtaikaa. Se ei heitä häiritse. Rakentavatpa rautateitäkin uusseelantilaisten kivääritulessa. Aucklandin maakunnassa kulkevat Dryryn ja Mere-meren rautatiet kapinallisten miehittämien paikkakuntien kautta. Minä lyön vetoa, että työmiehet ampuilevat pyssyillä vetureista.
— Mutta missä vaiheessa tämä loputon sota on? John Mangles kysyi.
— Siitä on kuusi pitkää kuukautta, kun olemme lähteneet Euroopasta,
Paganel vastasi, — enkä minä siis voi tietää, mitä on tapahtunut
meidän lähdettyämme, lukuunottamatta muutamia tapahtumia, jotka luin
Maryboroughin ja Seymourin sanomalehdistä Australian läpi kulkiessamme.
Mutta silloin ainakin Ikana-Mauin saarella käytiin ankaria taisteluja.
— Ja milloin tämä sota alkoi? Mary Grant kysyi.
— Tarkoitatte 'alkoi uudelleen', rakas neiti, vastasi Paganel, — sillä ensimmäinen kapina puhkesi 1845. Loppuvuodesta 1853, mutta todellisuudessa paljon aikaisemmin valmistautuivat maorit vapautumaan englantilaisten vallasta. Alkuasukkaiden kansallinen puolue toimi innokkaasti voidakseen pitää maorilaispäällikön vaalin. He tahtoivat tehdä kuninkaan vanhasta Potatausta ja uuden kuningaskunnan pääkaupungin hänen kylästään, joka sijaitsee Waikato- ja Waipa-jokien välissä. Tämä Potatau oli pikemminkin viekas kuin rohkea vanhus. Hänellä oli kuitenkin tarmokas ja älykäs pääministeri, joka oli ennen englantilaisten saapumista Aucklandin kannaksella asuneen Ngatihahua-heimon jälkeläisiä. Mainitusta ministeristä, nimeltään William Thompson, tuli vapaussodan sielu. Hän järjesti taitavasti maorien joukot. Hänen innostamanaan eräs taranaki-päällilskö yhdisti hajanaiset heimot yhteiseen pyrkimykseen; eräs toinen Waikato-päällikkö perusti 'maaliiton', todellisen yhteistä hyvää ajavan yhtymän, jonka tarkoituksena oli estää alkuasukkaita myymästä maitaan Englannin hallitukselle. Siellä pantiin toimeen juhlatilaisuuksia, kuten kapinaa valmistavissa sivistysmaissa. Englannin sanomalehdet alkoivat kiinnittää huomiota näihin levottomuuden oireisiin, ja hallitus oli vakavasti huolissaan maaliiton puuhista. Lyhyesti, mielet olivat kiihdyksissä, pommi valmiina räjähtämään. Puuttui vain kipinä tai paremmin sanoen vastakkaisten etujen yhteentörmäys, jotta leikki alkaisi.
— Ja tämä yhteentörmäys…? Glenarvan kysyi.
— Tapahtui vuonna 1860, Paganel vastasi, — Taranakin maakunnassa Ikana-Mauin lounaisrannalla. Eräällä alkuasukkaalla oli kuusi sataa eekkeriä maata New Plymouthin läheisyydessä. Hän myi ne Englannin hallitukselle. Mutta kun maanmittarit tulivat mittaamaan myytyä aluetta, päällikkö Kingi vastusti kauppaa, julisti nämä kuusisataa eekkeriä kielletyksi alueeksi ja rakennutti maaliskuussa niiden ympärille korkean aitauksen. Muutamaa päivää myöhemmin eversti Gold joukkoineen valtasi tämän alueen, ja samana päivänä ammuttiin kansallissodan ensimmäinen laukaus.
— Onko maoreja paljonkin? John Mangles kysyi.
— Maoriväestö on vähentynyt tuntuvasti sadan viime vuoden aikana, maantieteilijä vastasi. — Vuonna 1769 arvioi Cook alkuasukasmäärän neljäksisadaksituhanneksi. Vuonna 1845 oli 'alkuasukkaiden suojelusalueen' väestö vähentynyt sataanyhdeksään tuhanteen. Sivistyksen tuomat tuhot, eri taudit ja alkoholi, ovat supistaneet sitä; mutta molemmilla saarilla on vielä yhdeksänkymmentä tuhatta alkuasukasta ja niistä kolmekymmentätuhatta sotilasta, jotka pitävät kauan aikaa eurooppalaisia joukkoja ahtaalla.
— Onko kapina ollut menestyksellinen tähän asti? lady Helena kysyi.
— On, rouva, ja englantilaiset ovat itse usein ihmetelleet uusseelantilaisten rohkeutta. Nämä käyvät sissisotaa, asettuvat väijyksiin, hyökkäävät pikkuosastojen kimppuun, ryöstävät uudisasukkaiden tiloja. Kenraali Cameron ei tuntenut itseään turvalliseksi näillä seuduilla, missä hänen täytyi taistella joka pensasta vastaan. Vuonna 1863 maorit valloittivat pitkän ja verisen taistelun jälkeen Waikato-kukkulalla jyrkän vuoriharjanteen päässä suuren linnoitetun aseman, joka oli suojattu kolmella puolustuslinjalla. Papit kutsuivat koko maori-väestön puolustamaan maata ja karkottamaan "pakekat", mikä merkitsee valkoisia. Kolmetuhatta miestä kenraali Cameronin johdolla otti osaa taisteluun, eivätkä he antaneet mitään armoa maoreille kapteeni Sprentin julman murhan jälkeen. Kahakat olivat verisiä. Muutamat kestivät kaksitoista tuntia maorien väistämättä eurooppalaisten kanuunoja. William Thompsonin komentama hurja Waikato-heimo oli itsenäisyysarmeijan ytimenä. Tämä seelantilaiskenraali komensi alussa kahtatuhattaviittäsataa sotilasta, sitten kahdeksaatuhatta. Kahden pelottavan päällikön, Shongin ja Hekin, alamaiset tulivat hänen avukseen. Naiset ottivat tässä pyhässä sodassa osaa raskaimpiin töihin. Mutta oikeassa oleville ei ole aina parhaita aseita. Veristen taistelujen jälkeen kenraali Cameron sai kukistetuksi Waikaton alueen, mutta tyhjänä ja asumattomana, sillä maorit livahtivat joka puolelta hänen käsistään. Tehtiin mahtavia urotöitä. Neljäsataa maoria oli saarrettu Orakanin linnoitukseen ilman ruokaa ja vettä, kenraalimajuri Careyn komennossa olevien tuhannen englantilaisen piirittäminä, mutta he kieltäytyivät antautumasta. Sitten äkkiä, keskellä päivää, he raivasivat itselleen verisen tien 40:nnen rykmentin läpi ja pelastuivat soille.
— No, lopettiko Waikaton alueen valtaus tämän verisen sodan? John
Mangles kysyi.
— Ei, ystäväni, Paganel vastasi. — Englantilaiset päättivät marssia Taranakin maakuntaan ja piirittää Mataitawaa, William Thompsonin linnoitusta. Mutta he eivät saa sitä ilman tuntuvia tappioita. Juuri Pariisista lähtiessäni olin lukenut, että kuvernööri ja kenraali olivat suostuneet Taranga-heimojen antautumiseen ja jättämään heille kolme neljännestä heidän maistaan. Kerrottiin myös, että kapinan pääjohtaja, William Thompson, aikoi antautua. Mutta australialaiset sanomalehdet eivät ole vahvistaneet tätä tietoa, päin vastoin. On siis luultavaa, että juuri tällä hetkellä vastarintaa järjestetään uusin voimin.
— Ja teidän luullaksenne, Paganel, Glenarvan sanoi, — tämän taistelun näyttämönä ovat Taranakin ja Aucklandin maakunnat?
— Niin luulisin.
— Juuri tämä maakunta, johon olemme Macquarien haaksirikossa joutuneet?
— Juuri tämä. Me olemme joutuneet maihin muutamia kilometrejä pohjoiseen Kawhian satamasta, missä vielä liehunee maorien kansallislippu.
— Niinpä meidän on viisainta pyrkiä pohjoiseen, Glenarvan sanoi.
— Varmasti, Paganel vastasi. — Uusseelantilaiset ovat raivoissaan eurooppalaisille ja varsinkin englantilaisille. Niinpä meidän on paras välttää joutumasta heidän käsiinsä.
— Ehkäpä tapaamme jonkun eurooppalaisen sotilasosaston, lady Helena sanoi. — Se olisi onni.
— Ehkäpä, rouva, maantieteilijä vastasi, — mutta suuria toiveita ei juuri ole. Erilliset osastot eivät mielellään tutki seutua, missä joka pensas, pieninkin risukko voi kätkeä taitavan ampujan. Minä en siis odota 40. rykmentin sotilaita saattueeksi. Mutta eräitä lähetysasutuksia on länsirannalla, jota tulemme kulkemaan, ja me voimme helposti vaeltaa sellaisesta toiseen Aucklandiin saakka. Luulisin, että me voisimme marssia samaa reittiä kuin herra von Hochstetter seuratessaan Waikaton juoksua.
— Oliko hän joku tutkimusmatkailija, herra Paganel? Robert Grant kysyi.
— Oli, poikani, saman tiedemiesryhmän jäsen, joka oli mukana itävaltalaisella fregatilla Novaralla, kun se kiersi maapallon ympäri vuonna 1858.
— Herra Paganel, jatkoi Robert, joka silmät kiiluen kuunteli tarinoita suurista maantieteellisistä retkistä, — onko Uudessa Seelannissa ollut kuuluisia tutkimusretkeilijöitä, kuten Burke ja Stuart Australiassa?
— Muutamia, lapseni, kuten tohtori Hooker, professori Brizard, luonnontutkijat Dieffenbach ja Julius Haast; mutta vaikka monet heistä ovat maksaneet hengellään seikkailuhalunsa, eivät he ole niin kuuluisia kuin Australian tai Afrikan tutkijat…
— Tunnetteko te heidän tarinansa? nuori Grant kysyi.
— Tottakai, poikaseni, ja kun näen sinun haluavan tietää yhtä paljon kuin minä, niin kerron sen sinulle.
— Kiitos, herra Paganel, minä kuuntelen.
— Ja me kuuntelemme myös, lady Helena sanoi. — Eipä nyt satu ensimmäistä kertaa, että huono sää on pakottanut meitä oppimaan. Kertokaa meille kaikille, herra Paganel.
— Kuten käskette, rouva, maantieteilijä vastasi, — mutta kertomuksestani ei tule pitkää. Tässä ei ole kysymyksessä ne uskaliaat löytöretkeilijät, jotka kamppailivat rinta rinnan Australian Minotauruksen kanssa. Uusi Seelanti on alaltaan liian pieni maa voidakseen vastustaa ihmisen tutkimuksia. Niinpä minun sankarini eivät ole löytöretkeilijöitä sanan tavallisessa merkityksessä, vaan tavallisia matkailijoita, aivan arkipäiväisten tapaturmien uhreja.
— Keitä he ovat? Mary Grant kysyi.
— Matemaatikko Witcombe ja Charlton Howitt. Jälkimmäinen löysi muuten Burken jäännökset sillä ikimuistettavalla matkalla, josta kerroin teille viipyessämme Wimerran rannoilla. Witcombe ja Howitt johtivat kumpainenkin omaa tutkimusretkeä Tawai-Punamun saarella. Molemmat lähtivät Christchurchista alussa vuotta 1863 etsimään eri kulkuteitä Canterburyn maakunnan pohjoisten vuorten yli. Howitt kulki vuorijonon yli maakunnan pohjoisrajalla ja pystytti päämajansa Brunner-järven rannalle, Witcombe sitä vastoin löysi Rakaian laaksossa solan, joka johti Tyndall-vuoren itäpuolelle. Witcombella oli matkatoveri, Jakob Louper, joka on Lyttleton Times-lehdessä julkaissut kertomuksen matkasta ja sillä tapahtuneesta tapaturmasta. Muistaakseni 22. päivänä huhtikuuta 1863 molemmat nämä matkailijat olivat erään jäätikön reunalla, mistä Rakaia saa alkunsa. He nousivat vuoren laelle saakka ja varustautuivat etsimään uusia ylitysteitä. Seuraavana päivänä Witcombe ja Louper lepäsivät väsymyksestä ja kylmästä näännyksissä paksussa lumessa toistatuhatta metriä merenpinnan yläpuolella. Seitsemän päivää he harhailivat vuoristossa ja laaksojen pohjalla, joiden äkkijyrkkien seinämien välistä ei ollut mitään pääsyä, usein ilman tulta, joskus ilman ravintoa, sokeri sulaneena, leipä lionneena, vaatteet ja peitteet läpimärkinä, syöpäläisten ahdistamina, päästen parhaina päivinä etenemään viisi kilometriä, pahimpina tuskin kahtakaan sataa metriä. Vihdoin, 29. päivänä, he kohtasivat maorimajan ja saivat eräästä puutarhasta muutaman kourallisen perunoita. Se oli viimeinen ateria, jonka ystävykset söivät yhdessä. Illalla he saapuivat merenrannalle lähellä Taramakaun suuta. Piti päästä sen oikealle rannalle, jotta olisi voitu jatkaa matkaa pohjoiseen Grey-joelle. Taramakau oli syvä ja leveä. Tunnin etsittyään Louper löysi kaksi pientä rikkinäistä kanoottia, jotka hän korjasi parhaansa mukaan ja sitoi kiinni toisiinsa. Matkamiehet lähtivät yrittämään sillä. Mutta ei oltu vielä keskellä virtaa, kun kanootit täyttyivät vedellä. Witcombe heittäytyi uimaan ja kääntyi vasenta rantaa kohti. Jakob Louper, joka ei osannut uida, piti kiinni kanootista. Se pelasti hänet, joskaan ei ilman seikkailuja. Virta vei hänet tyrskyjä kohti. Ensimmäinen aalto painoi hänet merenpohjaan, toinen nosti jälleen pinnalle. Kolmas paiskasi kallioita vasten. Sitten seurasi kolkko yö. Sade kohisi herkeämättä. Joka puolelta kolhiintuneena ja meriveden pöhöttämänä hän oli tällä tavoin riepoiteltavana monta tuntia. Vihdoin kanootti paiskautui maalle, ja haaksirikkoinen makasi tajuttomana rannalla. Päivän koitteessa hän rämpi erään lähteen luo ja huomasi, että virta oli kuljettanut hänet puolentoista kilometrin päähän siltä kohtaa, missä he yrittivät ylitse. Hän nousi, laahusti pitkin rantaa ja löysi pian onnettoman Witcomben, jonka ruumis ja pää olivat vajonneet liejuun. Witcombe oli kuollut. Louper kaivoi käsillään kuopan hiekkaan ja hautasi kumppaninsa ruumiin. Kaksi päivää jälkeenpäin hän tapasi nälkään nääntymäisillään vieraanvaraisia maoreja — sellaisiakin on muutamia — ja saapui 4. päivänä toukokuuta Brunner-järvelle, Charlton Howittin luo, joka kuusi viikkoa myöhemmin itse hukkui samalla tapaa kuin onneton Witcombe.
— Näyttää siltä kuin nuo onnettomuudet olisivat yhteydessä keskenään, John Mangles sanoi, — ikään kuin retkeilijöitä olisi yhdistänyt kohtalon side, jonka katketessa toisenkin täytyi kuolla.
— Te olette oikeassa, ystäväni John, Paganel vastasi, — ja minä olen usein tehnyt saman huomion. Mikä sai Howittin kuolemaan melkein samanlaisissa oloissa? Sitä en osaa sanoa. Hallituksen töistä määräävä mies, herra Wyde, oli antanut Charlton Howittin tehtäväksi viitoittaa hevosilla kuljettavan tien Hurunuin tasangolta Taramakaun suulle. Howitt lähti 1. päivänä tammikuuta 1863, mukanaan viisi miestä. Hän suoritti tehtävänsä taitavasti, ja runsaasti kuudenkymmenen kilometrin pituinen tie viitoitettiin eräälle Taramakaun kohdalle asti, josta ei enää päästy pitemmälle. Howitt palasi silloin Christchurchiin ja pyysi pian alkavasta talvesta huolimatta saada jatkaa työtään. Herra Wyde suostui siihen. Howitt lähti viemään majapaikkaansa muonaa, viettääkseen siellä pahimman vuodenajan. Tällöin juuri hän tapasi Jakob Louperin. Kahden miehensä, Robert Littlen ja Henri Mullisin, seurassa Howitt lähti 27. päivänä kesäkuuta leiripaikastaan. He pyrkivät Brunner-järven yli. Sen koommin heitä ei ole nähty. Heidän pieni ja matala veneensä löydettiin rannalle ajautuneena. Heitä etsittiin yhdeksän viikkoa turhaan, ja selvää on, että nämä onnettomat, jotka eivät osanneet uida, olivat hukkuneet järven aaltoihin.
— Mutta mikseivät he voisi olla elossa ja terveinä jonkin seelantilaisen heimon luona? lady Helena kysyi.
— Ei, rouva, Paganel vastasi, — sillä vielä elokuussa 1864, vuosi katoamisensa jälkeen, he eivät olleet palanneet … ja jos Uudessa Seelannissa on vuoden kadoksissa, hän lisäsi hiljaisella äänellä, — se merkitsee, että on auttamattomasti hukassa!