NELJÄKYMMENTÄKAHDEKSAN KILOMETRIÄ POHJOISEEN.
Kello kuusi aamulla 7. päivänä helmikuuta Glenarvan antoi lähtömerkin.
Sade oli yön kuluessa tauonnut. Pienten harmaiden pilvien peittämä
taivas peitti auringon viiden kilometrin päässä maanpinnan yläpuolella.
Siitä lauhtuneen lämmön varassa saattoi uhmata päivämatkan rasituksia.
Paganel oli mitannut kartalla, että Cahuan vuoren ja Aucklandin väliä oli satakaksikymmentäkahdeksan kilometriä; se oli kahdeksan päivän matka, kuusitoista kilometriä vuorokaudessa. Mutta sen sijaan, että olisi kuljettu pitkin mutkaista rantaa, hän katsoi paremmaksi pyrkiä Waikaton ja Waipan yhtymäkohtaan, Ngarnavahian kylään, neljänkymmenenkahdeksän kilometrin päähän. Sen kautta jatkuu tie tai paremmin sanoen polku, jota voi kulkea rattailla ja joka halkaisee suuren osan saarta Napierista Hawkes-lahden rannalla Aucklndiin. Sieltä olisi helppo päästä Druryyn ja levähtää siellä mainiossa majatalossa, jota luonnontutkija Hochstetter erityisesti suosittelee.
Retkeilijät, kukin kantaen muonaosuuttaan, lähtivät kiertämään Aotea-lahden rantaa. Varovaisuudesta he eivät eronneet toisistaan kauas ja pyssyt ladattuina pitivät vaistomaisesti silmällä idän aaltoilevaa tasankoa. Mainio kartta kädessään Paganel totesi ihastuneena kuin taiteilija, että sen pienimmätkin yksityiskohdat olivat täsmällisiä.
Osan päivää polki pieni joukkue hiekkaa, jossa oli kaksikuoristen simpukoiden jäänteitä ja läkkikalojen ruotoja, seassa suuri määrä raudan peroksidia ja oksidulia. Maanpintaan laskettu magneetti olisi heti peittynyt kimaltelevilla kiteillä.
Rannalla, jota nousuvesi huuhtoi, leikki muutamia merieläimiä pakoon pyrkimättä. Hylkeiden pyöreät päät, leveät ja kuperat otsat ja ilmeikkäät silmät tekivät lempeän, jopa miellyttävän vaikutuksen. Saattoi ymmärtää, että satu tapansa mukaan runoillen on tehnyt näistä aaltojen omituisista asukkaista ihastuttavia seireenejä, vaikka niiden röhkiminen ei juuri ole sulosointuista. Näillä eläimillä, joita Uuden Seelannin rannoilla on runsaasti, tehdään vilkasta kauppaa. Niitä pyydystetään sekä rasvansa että nahkansa vuoksi.
Niiden joukossa huomattiin kolme tai neljä harmaansinistä, seitsemän, jopa yhdeksän metrin pituista merinorsua. Nämä valtavan isot merieläimet loikoivat laiskasti paksuilla merileväpatjoilla, nostelivat kankeata kärsäänsä ja liikuttelivat virnistellen karheita harjaksia pitkissä, kuin korkkiruuveiksi kiertyneissä viiksissään, jotka muistuttivat keikarin partaa. Robert katseli huvikseen tätä mielenkiintoista eläinmaailmaa ja huudahti hämmästyneenä:
— Kas, hylkeet syövät kiviä!
Ja todellakin monet näistä eläimistä ahmivat rannan kiviä oikein halukkaasti.
— Niin totisesti tekevät! Paganel vahvisti. — Syövät kuin syövätkin rannan somerikkoa!
— Omituista ravintoa, Robert sanoi, — ja vaikeasti sulavaa.
— Ne eivät syö niitä ravinnokseen, poikani, vaan lastikseen. Ne lisäävät sillä tavoin ominaispainoaan päästäkseen helpommin merenpohjaan. Palattuaan taas maihin ne purkavat kivet jälleen ulos ujostelematta. Sinä saat nähdä niiden sukeltavan aaltojen alle.
Pian todellakin puoli tusinaa hylkeitä, jotka olivat riittävässä painolastissa, laahusti raskaasti pois rannalta ja katosi veteen. Mutta Glenarvan ei voinut kuluttaa kallista aikaa niiden paluun odottamiseen, jotta olisi nähty lastin purkaustoimitus, vaan keskeytynyttä matkaa jatkettiin Paganelin suureksi suruksi.
Kello kymmenen levähdettiin aamiaisen syömistä varten suurten basalttikallioiden juurella, jotka olivat järjestyneet meren rannalle kuin kelttiläisten soturien hautapatsaat. Eräästä osterisärkästä saatiin suuri määrä näitä ruokasimpukoita. Ne olivat tosin pieniä eivätkä juuri hyvänmakuisia.
Mutta Olbinett käristi niitä Paganelin neuvon mukaan hehkuvilla hiilillä, ja näin valmistettuna katosi tusina tusinan perään koko aterian aikana.
Aamiaislevon jälkeen jatkettiin retkeä lahden rantaa pitkin. Sen hammaslaitaisilla kallioilla ja varsinkin näiden laella asui kokonainen lauma merilintuja, laivalintuja, kalalokkeja ja suuria albatrosseja, jotka istuivat liikkumattomina terävien kallionkielekkeiden ylimmillä huipuilla. Kello neljä iltapäivällä oli kuusitoista kilometriä kuljettu vaivattomasti ja väsymystä tuntematta, ja naiset pyysivät jatkamaan matkaa iltaan saakka. Suuntaa oli nyt muutettava ja pohjoisessa näkyvien vuorten juuritse kierrettyä edettävä Waipa-laaksoon.
Niin kauas kuin silmä kantoi, näkyi vain suuria ruoholakeuksia, jotka häipyivät etäisyyteen ja näyttivät lupaavan helppoa reittiä, mutta kun retkeilijät tulivat näiden vehreiden kenttien rajalle, tämä näköhäiriö häipyi. Laidun muuttui viidakoksi, jossa kasvoi valkokukkaisia pensaita; niiden välissä oli tiheässä korkeita sananjalkoja, joille Uuden Seelannin maaperä on erikoisen suotuisa. Täytyi suurella vaivalla raivata tietä näiden puumaisten varsien lomitse. Kuitenkin kello kahdeksan illalla kierrettiin Hakarihoata-selänteiden ensimmäiset kukkulat ja järjestettiin viipymättä leiripaikka.
Kahdenkymmenenkahdeksan kilometrin vaelluksen jälkeen olikin lupa ajatella lepoa. Ei ollut tosin enää vankkureita eikä telttaa, ja kukin sai asettua nukkumaan suurenmoisten petäjien juurelle. Peitteitä ei puuttunut, ja niitä käytettiin patjoina.
Glenarvan ryhtyi yöksi tarkkoihin varotoimiin. Sekä miesten että hänen itsensä piti parittain valvoa ase kädessä päivännousuun saakka. Tulta ei sytytetty. Nämä hehkuvat suojamuurit ovat hyödyllisiä petoeläimiä vastaan, mutta Uudessa Seelannissa ei ole tiikereitä, leijonia, karhuja tai muita petoeläimiä; uusseelantilainen itse sen sijaan korvaa ne kaikki yltäkylläisesti, ja tuli olisi vain houkutellut paikalle näitä kaksijalkaisia jaguaareja.
Lyhyesti sanoen, yö kului hyvin, lukuunottamatta muutamia hiekkakärpäsiä, maorinkielellä "ngamuja", joiden purema on perin kiusallinen, ja eräitä röyhkeitä rottia, jotka yhtä mittaa nakersivat eväspusseja.
Seuraavana eli 8. päivänä helmikuuta Paganel heräsi luottavaisempana ja melkein tyytyväisenä tähän maahan. Maoreja, joita hän erikoisesti pelkäsi, ei ollut näyttäytynyt, eivätkä nämä villit ihmissyöjät uhanneet häntä edes unissa, mistä hän lausui suuren mielihyvänsä Glenarvanille.
— Minä luulen todellakin, hän sanoi lordille, — että tämä pieni kävelyretki päättyy ilman ikävyyksiä. Tänä iltana ehdimme Waipan ja Waikaton haaraan, ja kun olemme päässeet sieltä, ei juuri tarvitse pelätä tapaavansa alkuasukkaita matkalla Aucklandiin.
— Kuinka pitkälti tästä on matkaa Waipan ja Waikaton yhtymäkohtaan?
Glenarvan kysyi.
— Kaksikymmentäneljä kilometriä, jokseenkin sama matka, jonka eilen marssimme.
— Mutta kulkumme hidastuu tuntuvasti, jos nuo loppumattomat pensaikot yhä tukkivat tietä.
— Ei, Paganel vastasi, — me kuljemme pitkin Waipan rantaa, ja niin pian kuin pääsemme sinne, ei ole esteitä enää, vaan päinvastoin tie on helppo.
— Lähtekäämme siis, sanoi Glenarvan, joka näki naisten olevan lähtövalmiina.
Tämän päivän matkan ensimmäisinä tunteina tiheät pensaat hidastuttivat edelleen kulkua. Vaunuin ja hevosin ei täällä olisi päässyt mihinkään eikä siis australialaisia ajoneuvoja lainkaan kaivattu. Siihen saakka, kunnes maanteitä on raivattu näiden kasvimetsiköiden läpi, voi Uudessa Seelannissa liikkua ainoastaan jalkamies. Saniaiset, joita täällä on lukemattomia lajeja, auttavat yhtä itsepintaisesti kuin maorit kotimaan puolustamista.
Pikku joukolla oli siis lukemattomia vaikeuksia päästä niiden tasankojen poikki, joilta Hakarihoatan kukkulat kohoavat. Mutta ennen puoltapäivää he saapuivat Waipan rannalle ja marssivat sitten esteettömästi pohjoiseen pitkin jokivartta.
Se oli ihana laakso, jonka poikki virtasi pieniä, pensaiden välissä hilpeästi solisevia puhdas- ja makeavetisiä puroja. Kasvitieteilijä Hookerin mukaan on Uudessa Seelannissa tähän saakka tavattu kaksituhatta kasvilajia, joista viisisataa on sille ominaista. Kukat ovat siellä harvinaisia ja yksivuotisia kasveja ei ole juuri ollenkaan, mutta sen sijaan on sananjalkoja, heinäkasveja ja sarjakukkaisia sitä runsaammin.
Muutamia pitkiä puita kohosi siellä täällä tummanvihreän alikasvillisuuden yllä, "metrosideroja" helakanpunaisine kukkineen, valtavia honkia, thuija-kasveja pystyyn puristuneine oksineen ja eräänlaatuisia sypressejä, "rimuja", yhtä synkkiä kuin niiden eurooppalaiset sukulaiset; kaikkien näiden puiden rungot olivat moninaisten saniaisten ympäröimiä.
Isojen puiden oksilla ja pensaiden latvoissa hyppeli ja räkätti papukaijoja, niiden joukossa vihreä, punakaulainen "kakariki" ja "taupo", jolla on kaunis musta poskiparta, sekä eräs sorsan kokoinen laji, jolla on ruskeanpunaiset höyhenet ja räikeänkirkkaat siivenalustat ja jolle eläintieteilijät ovat antaneet nimen "Etelän Nestor".
Majuri ja Robert kumppaneistaan eroamatta pystyivät ampumaan muutamia heinäkurppia ja peltopyitä, jotka oleilivat hirsimetsän suojassa. Ajan voittamiseksi Olbinett otti kyniäkseen ne matkan varrella.
Paganel puolestaan ajatteli vähemmän riistan ravintoarvoa ja olisi mieluummin halunnut saada jonkin Uudelle Seelannille ominaisen linnun. Luonnontieteilijän harrastus tukahdutti matkamiehen nälän. Ellei hänen muistinsa pettänyt, täällä piti olla erikoinen lintu, maorien "tui", jota sanotaan milloin "pilkkakirveeksi" alituisen, ivallisen naurunsa vuoksi, milloin "pastoriksi", sen leuan alla kun on valkoiset liperit kuin papilla.
— Tämä tui, Paganel sanoi majurille, — lihoo talvella niin, että se on siitä sairaana. Se ei jaksa enää lentää. Silloin se puhkoo nokallaan rintaansa päästäkseen liikarasvoistaan ja keventyäkseen. Eikö se ole omituista, Nabbs?
— Siinä määrin omituista, majuri vastasi, — etten usko siitä sanaakaan.
Mutta Paganel ei suureksi surukseen saanut käsiinsä ainoatakaan tällaista lintua näyttääkseen epäuskoiselle majurille veriset merkit sen rinnassa.
Sitäkin parempi onni hänellä oli, mitä tulee erääseen toiseen lintuun, joka ihmisen, kissan ja koiran vainoamana on paennut asumattomille seuduille ja on häviämässä Seelannin eläinkunnasta. Robert, joka nuuski kaikkialla kuin kärppä, löysi eräässä punotuista juurista tehdyssä pesässä kaksi siivetöntä ja pyrstötöntä kanaa, joilla oli neljä varvasta jaloissa, pitkä suokurpannokka ja valkoinen höyhenpeite yli koko ruumiin. Outoja eläimiä, jotka näyttivät viittaavan välivaiheeseen munivista imettäväisiin.
Se oli seelantilaisten "kiwi", luonnontieteilijäin "apterix australis", joka syö toukkia, hyönteisiä, matoja tai siemeniä. Tämä lintu on nimenomaan uusseelantilainen. Sitä on ollut vaikea saada Euroopan eläintarhoihin. Sen puolivalmiit muodot, hassunkuriset liikkeet ovat aina herättäneet tutkimusmatkailijoiden huomiota, ja Astrolabe- ja Zelée-laivoilla tehdyllä suurella Tyynen-meren tutkimusretkellä Dumont d'Urville sai tiedeakatemialta erikoistehtäväksi tuoda edes yhden tällaisen linnun mukanaan. Mutta huolimatta alkuasukkaille luvatuista palkinnoista hän ei saanut hankituksi ainoaakaan elävää kiwiä.
Ihastuneena tällaisesta onnenpotkusta sitoi Paganel molemmat kanansa yhteen ja kantoi niitä uskollisesti aikoen antaa ne kunnialahjaksi Jardin des Plantes-laitokselle Pariisissa. "Lahjoittanut herra Jacques Paganel": hyväuskoinen maantieteilijä luki jo tämän houkuttelevan kirjoituksen koko laitoksen kauneimman häkin yläpuolella.
Joukko eteni yhtä vaivattomasti Waipan jokivartta pitkin. Seutu oli autio; ei ollut ainoatakaan polkua osoittamassa ihmisen liikkuvan näillä mailla. Joki virtasi milloin korkeiden pensaiden, milloin loivien hiekkarantojen välillä. Silloin ulottui horisontti matalaan vuoriselänteeseen asti, joka idässä rajoitti laaksoa. Omituisen muotoisena, eksyttävässä auteressa häämöttävine piirteineen nämä vuoret muistuttivat esihistoriallisen ajan jättiläiseläimiä. Olisi luullut näkevänsä suuria, äkkiä kivettyneitä valaslajeja. Yhteensulloutuneet rykelmät kertoivat ilmeisesti vulkaanisesta alkuperästä. Uusi Seelanti on näet myöhäisempää tuliperäistä syntyä. Se kohoaa yhä veden yläpuolelle. Muutamat kohdat ovat kahdessakymmenessä vuodessa kohonneet kokonaista pari metriä. Tuli liikkuu yhä sen sisällä, tärisyttää ja puistattaa sitä ja puhkeaa esiin monissa paikoissa kuumien suihkulähteiden ja tulivuorten aukkojen kautta.
Kello neljä iltapäivällä oli helposti kuljettu neljätoista kilometriä. Kartan mukaan, jota Paganel yhtä mittaa tarkasti, ei ollut enää kahdeksaa kilometriä Waipan ja Waikaton yhtymäkohtaan. Sieltä meni tie Aucklandiin. Siellä oltaisiin yötä. Mitä sitten niihin kahdeksaankymmeneen kilometriin tuli, jotka vielä erottivat heitä pääkaupungista, niin riittäisi kaksi tai kolme päivää niiden suorittamiseen ja korkeintaan kahdeksan tuntia, jos Glenarvan tapaisi postivaunut, jotka kahdesti viikossa kulkevat Aucklandin ja Hawkes Bayn välillä.
— Siis meidän täytyy vielä ensi yönä nukkua taivasalla, Glenarvan lausui.
— Niin täytyy, Paganel vastasi, — mutta toivoakseni viimeistä kertaa.
— Sitä parempi, sillä tämä on sentään kova koettelemus lady Helenalle ja Mary Grantille.
— Jotka kuitenkin kestävät sen nurkumatta, John Mangles lisäsi. — Mutta ellen erehdy, herra Paganel, niin te puhuitte jostakin kylästä näiden jokien risteyksessä.
— Niin tein, maantieteilijä vastasi. — ja se on merkitty tähän Johnstonin karttaan. Se on Ngarnavahia, noin kolme kilometriä yhtymäkohdan alapuolella.
— No, emmekö voi olla yötä siellä? Lady Helena ja neiti Grant kävelisivät kyllä neljättä kilometriä päästäkseen hiukankin siedettävään hotelliin.
— Hotelliin! Paganel huudahti. — Hotelliin maorikylässä! Ei siellä ole edes ravintolaa tai majataloa! Kylässä on vain rykelmä alkuasukashökkeleitä, ja minun mielestäni on paras karttaa sitä eikä suinkaan etsiä sieltä suojapaikkaa.
— Te pelkäätte kaikkea, Paganel, Glenarvan sanoi.
— Rakas lordi, maoreja on parempi epäillä kuin uskoa. Minä en tiedä, millaiset välit heillä on englantilaisiin, onko kapina kukistettu vai ei vai joudummeko keskelle sotaa. Ja ilman väärää häveliäisyyttä puhuen meidän kaltaisemme väki on aina hyvä saalis, en minä ainakaan vapaaehtoisesti halua koetella seelantilaisten vieraanvaraisuutta. Minusta on siis viisasta karttaa Ngarnavahian kylää, kiertää se ja välttää kohtaamasta alkuasukkaita. Niin pian kuin ollaan Druryssa, on tilanne aivan toinen, ja siellä voivat uljaat naisemme kyllikseen levätä matkan vaivoista.
Maantieteilijän mielipide pääsi voitolle. Lady Helena piti parempana yön viettämistä taivasalla kuin kumppaniensa saattamista vaaraan. Sen enempää Mary Grant kuin hänkään ei pyytänyt pysähtymään, ja niin jatkettiin matkaa pitkin joen rantaa.
Kahta tuntia myöhemmin alkoivat ensimmäiset illan varjot laskeutua vuorilta. Ennen katoamistaan läntisen horisontin taakse käytti aurinko pilvien avointa pälveä lähettääkseen vielä muutamia myöhäisiä säteitä. Päivän viimeinen heijastus purppuroi idän kaukaisia kukkuloita. Se oli kuin nopea tervehdys retkeilijöille.
Glenarvan kumppaneineen joudutti askeleitaan. He tiesivät, kuinka lyhyt hämärä on tällä leveysasteella ja kuinka äkkiä yö yllättää. Oli päästävä jokien yhtymäkohtaan ennen pimeän tuloa. Mutta maasta nousi sakeaa sumua, joka teki tien näkemisen kovin vaikeaksi.
Onneksi kuulo korvasi näön, jonka sumu teki hyödyttömäksi. Pian ilmaisi veden kovempi kohina molempien jokien yhtymisen samaan uomaan. Kello kahdeksan saavuttiin sille kohtaa, missä Waipa laskee Waikatoon aaltojen yhtyessä kohisten.
— Tuolla on Waikato, Paganel huudahti, — ja tie Aucklandiin kulkee pitkin sen oikeaa rantaa.
— Me näemme sen huomenna, majuri lausui. — Yöpykäämme tähän. Minusta tuntuu kuin nuo tummemmat varjot osoittaisivat metsikköä, joka on vartavasten asetettu tähän antamaan meille suojaa. Syökäämme ja nukkukaamme.
— Syökäämme, Paganel sanoi, — mutta vain laivakorppuja ja kuivaa lihaa, sytyttämättä tulta. Olemme tulleet tänne salavihkaa, koettakaamme päästä lähtemään samalla tavalla. Onneksi tekee sumu meidät näkymättömiksi.