TABOR-SAARI.
Ihminen ei kuole iloon, sillä isä ja lapset tointuivat jo ennen kuin oli ehditty laivalle. Kuinka kuvata tätä kohtausta? Sanat eivät siihen riitä. Koko miehistö itki nähdessään näiden kolmen olennon syleilevän äänettömästi toisiaan. Laivan kannelle saavuttuaan vaipui Harry Grant polvilleen. Hurskas skotlantilainen tahtoi koskettaessaan sitä, mikä hänelle oli isänmaan kamaraa, kiittää ennen kaikkea Jumalaa pelastumisestaan.
Sitten lady Helenan, lordi Glenarvanin ja heidän kumppaniensa puoleen kääntyen, hän lausui heille kiitoksensa liikutuksesta väräjävällä äänellä. Lyhyellä matkalla saarelta laivalle olivat hänen lapsensa muutamin sanoin kertoneet hänelle Duncanin koko historian.
Miten suunnattomassa kiitollisuudenvelassa hän olikaan tälle jalolle naiselle ja hänen kumppaneilleen! Eivätkö kaikki, lordi Glenarvanista viimeiseen matruusiin saakka, olleet kamppailleet ja kärsineet hänen puolestansa? Harry Grant toi tulvivan sydämensä kiitollisuuden tunteet esiin niin koruttomasti ja ylevästi, hänen miehekkäitä kasvojansa kirkasti niin puhdas ja lempeä liikutus, että kaikki tunsivat saaneensa runsaan korvauksen kärsimistään vaivoista. Itse järkähtämättömän majurinkin silmä oli kostunut kyyneleistä, joita hän ei kyennyt pidättämään. Kunnianarvoisa Paganel puolestaan itki kuin lapsi, joka ei ajattelekaan salata kyyneliään.
Harry Grant ei kyllästynyt katselemaan tytärtään. Mary oli hänestä kaunis, viehättävä! Hän sanoi sen suoraan moneen kertaan, ottaen lady Helenan todistajaksi ikään kuin ollakseen varma, ettei hänen isänrakkautensa erehdyttänyt häntä. Sitten hän kääntyi poikansa puoleen.
— Kuinka hän on kasvanut! Oikein jo iso mies! hän huudahteli ihastuneena.
Ja hän tuhlasi näille kahdelle niin rakkaalle olennolle tuhansia hyväilyjä, joita kahden vuoden eron aikana oli kertynyt hänen sydämeensä.
Robert esitteli hänelle vuoron perään kaikki ystävänsä ja osasi elävöittää sanojaan, vaikka hänellä oli jokaisesta sanottava samaa. Sillä olihan asia niin, että kukin heistä oli poikkeuksetta ollut sydämellisen hyvä molemmille orvoille. Kun tuli John Manglesin vuoro, kapteeni punastui kuin nuori tyttö jä hänen äänensä vavahti hänen vastatessaan Maryn isälle.
Lady Helena kertoi sitten kapteeni Grantille matkan vaiheet ja sai hänet ylpeilemään sekä pojastaan että tyttärestään.
Harry Grant sai kuulla nuoren sankarin urotyöt ja kuinka poika jo oli maksanut lordi Glenarvanille osan isänsä velasta. Sitten vuorostaan John Mangles puhui Marysta sellaisin sanoin, että Harry Grant, jolle lady Helena oli parilla sanalla antanut asianomaisen vihjeen, laski tyttärensä käden nuoren kapteenin uljaaseen kouraan ja kääntyen lordi ja lady Glenarvanin puoleen sanoi:
— Mylord ja te, mylady, siunatkaamme lapsiamme!
Kun kaikki oli kerrottu ja toistettu tuhanteen kertaan, Glenarvan selitti Harry Grantille Ayrtonia koskevat seikat. Grant vahvisti perämiehen puheen todeksi, mitä tuli hänen laskemiseensa Australian rannikolle.
— Hän on älykäs ja rohkea mies, jonka kiihkeä luonne on vienyt pahuuden tielle, hän lisäsi. — Toivottavasti mietiskely ja katumus muuttaa hänet!
Mutta ennen kuin Ayrton vietiin saarelle, tahtoi Harry Grant tarjota uusille ystävilleen kalliosaarensa antimia. Hän kutsui heitä käymään metsämajassaan ja istahtamaan toisen Robinsonin pöytään. Glenarvan ja hänen vieraansa suostuivat mielihyvin. Robert ja Mary Grant halusivat hartaasti nähdä ne yksinäiset paikat, missä kapteeni oli niin paljon heitä ikävöinyt.
Vene pantiin kuntoon, ja kapteeni, hänen molemmat lapsensa, lordi ja lady Glenarvan, majuri, John Mangles ja Paganel astuivat pian saaren rannalle.
Muutamassa tunnissa oli Harry Grantin valtakunta tarkastettu. Se oli oikeastaan merenalaisen vuoren huippu, tasanne, jossa oli runsaasti basalttikallioita ja tulivuorenpurkauksen jätteitä. Maan geologisten vaiheiden aikana oli tämä vuori vähitellen noussut Tyynen valtameren syvyyksistä maanalaisen tulen toimiessa; mutta jo vuosisatoja sitten oli tulivuori sammunut, ja sen tukkeutunut kraateri oli nyt merestä nousseena saarena. Sitten kehittyi pinnalle multaa, ja kasvimaailma valtasi tämän uuden alueen; ohikulkevat valaanpyytäjät jättivät sinne kotieläimiä, vuohia ja sikoja, jotka lisääntyivät luonnon tilassa, ja tällä valtameren keskelle ilmestyneellä saarella oli kaikkea tarvittavaa.
Kun Britannian haaksirikkoiset olivat pelastuneet sinne, he ryhtyivät järjestelemään luonnon rikkauksia. Kahdessa ja puolessa vuodessa saivat Harry Grant ja hänen molemmat matruusinsa siellä paljon aikaan. Monta eekkeriä huolellisesti viljeltyä maata antoi laadultaan mainioita vihanneksia.
Vierailijat saapuivat vehreiden kumipuiden varjostamaan asuntoon; sen ikkunoiden edessä levisi valtava meri auringonsäteissä kimallellen. Harry Grant siirrätti pöytänsä kauniiden puiden varjoon, ja kaikki istuutuivat sen ääreen. Vuohenlapa, nardisleipää, muutamia kulhoja maitoa, pari kolme villin sikurin juurta, puhdasta ja raikasta vettä — siinä ainekset, joista tämä yksinkertainen ja arkaadian paimenten arvoinen ateria oli valmistettu.
Paganel oli ihastuksissaan.
Hänen vanhat Robinson-haaveensa kihosivat hänelle päähän.
— Tuolla Ayrton-lurjuksella ei tosiaan ole syytä valittaa! hän huudahti haltioissaan. — Tämä saarihan on paratiisi!
— Niin, Harry Grant vastasi, — paratiisi tämä oli kolmelle haaksirikkoisparalle, jotka taivas pelasti tänne, mutta minä pahoittelen, että Maria-Teresia ei ole laaja ja hedelmällinen saari, jossa olisi virta puron sijasta ja oikea satama eikä ainoastaan pientä, ulapan aaltojen pieksämää poukamaa.
— Minkä vuoksi, kapteeni? Glenarvan kysyi.
— Koska silloin olisin laskenut tänne sen siirtolan perustan, jonka tahdon lahjoittaa Skotlannille Tyynessä valtameressä.
— Ah, kapteeni Grant, Glenarvan sanoi, — te ette siis ole luopunut aatteestanne, joka teidät on tehnyt niin tunnetuksi vanhassa isänmaassamme?
— En, mylord, ja Jumalan ja teidän avullanne olen pelastunut vain toteuttaakseni sen. Köyhille veljilleni vanhassa Kaledoniassa, kaikille kärsiville on saatava uudella maalla turva kurjuutta vastaan! Rakkaalla isänmaallamme tulee olla näillä vesillä oma, aivan oma siirtolansa, nauttiakseen siellä edes hiukan sitä itsenäisyyttä ja vaurautta, jota siltä puuttuu Euroopassa.
— Ah, tuo on hyvin sanottu, kapteeni Grant, lady Helena vastasi. — Se on kaunis suunnitelma ja jalon mielen arvoinen! Mutta tämä saari…?
— Ei, rouva, tämä kallio riittää korkeintaan muutamille siirtolaisille, mutta me tarvitsemme laajaa ja rikasta maata.
— Hyvä on, kapteeni, Glenarvan huudahti, — tulevaisuus on meidän ja me etsimme yhdessä sellaisen maan.
Harry Grant ja Glenarvan puristivat lämpimästi toistensa käsiä sopimuksen vahvistukseksi.
Sitten kaikki halusivat juuri tällä saarella, tässä matalassa majassa kuulla Britannian haaksirikkoisten tarinan kahden pitkän erakkovuoden ajalta. Harry Grant koetti täyftää uusien ystäviensä toivomuksen.
— Minun tarinani, hän sanoi, — on sama kuin kaikkien jollekin saarelle joutuneiden Robinsonien, jotka voimatta luottaa muuhun kuin Jumalaan ja itseensä tuntevat velvollisuudekseen puolustaa henkeänsä luonnonvoimia vastaan. Kesäkuun 26. ja 27. päivän välisenä yönä 1862 murskautui kuusipäiväisen myrskyn runtelema Britannia Maria-Teresian kallioihin. Meri myllersi, pelastumiseen ei ollut mahdollisuuksia, ja koko onneton miehistöni hukkui. Ainoastaan kaksi matruusiani, Bob Learce, Joe Bell ja minä pääsimme rannalle parinkymmenen turhan ponnistuksen jälkeen.
Se maa, jonne olimme joutuneet, oli autio saari, kolme kilometriä leveä, kahdeksan pitkä, keskikohdalla kasvoi kolmisenkymmentä puuta, oli muutamia nurmikoita ja raikasta vettä sisältävä lähde, joka onneksi ei milloinkaan kuivunut. Vaikka olin yksin kahden matruusin kanssa tässä kolkassa, en joutunut epätoivoon. Luotin Jumalaan ja ryhdyin päättäväisesti ponnistelemaan. Bob ja Joe, rohkeat onnettomuustoverini ja ystäväni, auttoivat minua tarmokkaasti.
Me aloitimme niin kuin Daniel Defoen ihanne-Robinson, meidän esikuvamme, keräämällä laivan jäännöksiä, työkaluja, hiukan ruutia, aseita, pussillisen kallisarvoisia siemeniä. Ensimmäiset päivät olivat tuskallisia, mutta pian saimme metsästämällä ja kalastamalla turvatuksi ravinnon, sillä villejä vuohia oli runsaasti saaren sisäosassa ja merieläimiä sen rannoilla. Vähitellen toimeentulomme muuttui säännölliseksi.
Minä tunsin tarkoin saaren aseman haaksirikosta pelastamieni kojeiden avulla. Tiesin siis, että olimme joutuneet kauas laivojen kulkuväylältä ja että ainoastaan sattuma voisi meidät pelastaa. Ajatellen yhä rakkaitani, joita en enää luullut saavani nähdä, alistuin tähän koettelemukseen, ja molempien lasteni nimet liittyivät jokapäiväisiin rukouksiini.
Me työskentelimme ahkerasti. Pian oli useita eekkereitä maata kylvetty Britannian siemenillä; perunat, sikuri ja suolaheinä olivat terveellisenä vaihteluna tavalliseen ruokaamme; sitten vielä muut vihannekset. Otimme kiinni muutamia vuohia, jotka helposti kesyyntyivät. Meillä oli maitoa ja voita. Nardusta, jota kasvoi purojen kuivuneissa uomissa, leivottiin mukiinmenevää leipää, eikä elämän aineellinen puoli enää herättänyt mitään pelkoa.
Me olimme rakentaneet asumuksen Britannian laudoista; se peitettiin huolellisesti tervatuilla purjeilla, ja sen tiiviissä suojassa kului sadekausi onnellisesti. Silloin tehtiin monta suunnitelmaa, haaveiltiin monenlaista, ja paras niistä nyt on toteutunut.
Minulla oli aluksi aikomus uhmata merta laivanpirstoista tehdyllä veneellä, mutta lähimpään maahan, Pomotun saaristoon, oli puolitoista tuhatta peninkulmaa. Mikään vene ei olisi kestänyt niin pitkää matkaa. Niinpä luovuin siitä ja odotin pelastuvani ainoastaan kaitselmuksen ansiosta.
Ah, lapsiraukkani! Kuinka usein olemmekaan rannan kallioilta tähystelleet laivoja ulapalla! Koko tänä aikana ilmestyi horisonttiin vain pari kolme purjetta heti taas kadotakseen! Me emme enää toivoneet, mutta emme vielä olleet epätoivoisia.
Sitten, eilen, olin noussut saaren korkeimmalle kukkulalle, kun huomasin lännessä hiukan savua. Se suureni. Pian tuli näkyviin laiva. Se tuntui suuntaavan meitä kohti.
Mutta eikö se menisi ohi tämän saaren, missä sillä ei ollut mitään satamaa?
Ah, mikä jännityksen päivä, ja mikä ihme, ettei sydämeni haljennut rinnassani! Toverini sytyttivät tulen eräällä Maria-Teresian kukkulalla. Yö tuli, mutta alus ei antanut mitään merkkiä, että meidät oli huomattu! Tuossa oli kuitenkin pelastus! Joutuisimmeko katselemaan, kun se menisi ohi?
En enää epäröinyt. Pimeys lisääntyi. Laiva saattoi kulkea saaren ohi yön kuluessa. Heittäydyin mereen ja uin sitä kohti. Toivo kolminkertaisti voimani. Haloin aaltoja yliluonnollisella tarmolla. Olin jo pääsemässä laivaan, vain viidenkymmenen metrin päässä siitä, kun se kääntyi!
Silloin päästin ne epätoivoiset huudot, jotka vain lapseni kuulivat, ja jotka eivät olleet harha-aistimusta.
Sitten palasin rannalle, näännyksissä, liikutuksen ja väsymyksen voittamana. Molemmat matruusini tapasivat minut puolikuolleena. Se oli kauhea yö, tämä viimeinen saarella viettämämme, ja me luulimme jääneemme iäksi eristetyiksi, kun aamun sarastaessa huomasin laivan purjehtivan pitkin rantaa hiljaista vauhtia. Teidän veneenne laskettiin vesille… Meidät oli pelastettu ja — voi taivaan jumalaista hyvyyttä! — minun lapseni, rakkaat lapseni olivat siinä ojentamassa minulle käsiään!
Harry Grantin kertomus päättyi Maryn ja Robertin hyväilyihin. Ja vasta nyt sai kapteeni kuulla, että hänen oli pelastuksestaan kiittäminen sitä hieroglyfistä asiakirjaa, jonka hän kahdeksan päivää haaksirikon jälkeen oli sulkenut pulloon ja laskenut aaltojen vietäväksi. Mutta mitä ajatteli Jacques Paganel kapteeni Grantin kertomuksen aikana! Kelpo maantieteilijä pyöritteli tuhannetta kertaa päässään asiakirjan sanoja. Hän palautti mieleensä peräkkäin nuo kolme tulkintaa, joista jokainen oli väärä. Millä tavoin tämä Maria-Teresian saari sitten oli mainittu meren syömissä papereissa? Paganel ei voinut hillitä itseään kauempaa, vaan tarttui Harry Grantin käteen.
— Kapteeni, sanokaa^ nyt vihdoinkin, mitä noissa selittämättömissä papereissa luki?
Maantieteilijän kysymys herätti kaikkien uteliaisuuden, sillä nyt saataisiin kuulla arvoituksen yhdeksän kuukautta hämäränä pysynyt ratkaisu!
— Niin, kapteeni, Paganel kysyi, — kyllähän te tarkalleen muistatte asiakirjan sanamuodon?
— Sanasta sanaan, Harry Grant vastasi, — eikä ole kulunut päivääkään, etten olisi kerrannut mielessäni sanoja, jotka olivat ainoa toivomme.
— Ja mitkä ne ovat, kapteeni? Glenarvan kysyi. — Sanokaa, sillä meidän turhamaisuutemme on saanut kovan kolauksen.
— Minä olen valmis siihen, Harry Grant vastasi, — mutta tehän tiedätte, että menestymisen toiveita lisätäkseni olin pannut pulloon kolme eri kielillä kirjoitettua asiakirjaa. Minkä niistä haluatte kuulla?
— Eivätkö ne ole samanlaisia? Paganel huudahti.
— Ovat, yhtä nimeä lukuunottamatta.
— No, esittäkää ranskalainen asiakirja, Glenarvan lausui; — se oli näet parhaiten säilynyt, ja se on pääasiallisesti ollut tulkintamme perustana.
— Mylord, se kuuluu sanasta sanaan näin, Harry Grant sanoi.
— 27. päivänä kesäkuuta 1862 fregatti Britannia Glasgowista upposi tuhannenviidensadan lieuen päässä Patagoniasta, eteläisellä pallonpuoliskolla. Kaksi matruusia ja kapteeni Grant ovat päässeet Tabor-saarelle…
— Mitä? Paganel keskeytti.
— Missä he, Harry Grant jatkoi, — jatkuvasti julman hädän uhreina ovat heittäneet tämän asiakirjan 153 pituus- ja 37° 11' leveysasteelle. Tuokaa heille apua tai he ovat hukassa.
Kuullessaan nimen Tabor oli Paganel hypähtänyt pystyyn; sitten hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan huudahti:
— Kuinka niin, Tabor-saari? Tämähän on Maria-Teresia!
— Aivan oikein, herra Paganel, Harry Grant vastasi, — Maria-Teresia englantilaisilla ja saksalaisilla kartoilla, mutta Tabor ranskalaisilla!
Samassa osui hirvittävä nyrkinisku Paganelin olkapäähän, niin että hän horjahti. Totuus pakottaa sanomaan, että se tuli majurilta, joka ensimmäistä kertaa rikkoi säädylliset tapansa.
— Maantieteilijä! MacNabbs sanoi syvästi halveksien.
Mutta Paganel ei ollut edes huomannut majurin iskua.
Mitä se olikaan verrattuna siihen maantieteelliseen iskuun, joka häneen oli sattunut!
Niinpä siis, kuten hän nyt kapteeni Grantilta kuuli, hän oli vähitellen päässyt lähemmäksi totuutta. Hän oli selvittänyt melkein koko arvoituksellisen viestin. Vuoronperään nimet Patagonia, Australia ja Uusi Seelanti olivat näyttäneet hänestä eittämättömän varmoilta. Contin, alussa continent, oli vähitellen saanut todellisen merkityksensä continuelle. Indi oli merkinnyt vuoron perään indiens ja indigenes, sitten vihdoin indigence, joka oli sen todellinen merkitys. Ainoastaan tuo vaillinainen sana abor oli pettänyt maantieteilijän älyn. Paganel oli itsepintaisesti pitänyt sitä osana verbistä aborder, vaikka se oli erisnimi, Tabor-saaren ranskalainen nimi, juuri sen saaren, missä Britannian haaksirikkoiset olivat! Sitä erehdystä oli tosin vaikea välttää, kun Duncanin kartoilla tämän saaren nimenä oli Maria-Teresia.
— Vähät siitä! Paganel repi tukkaansa, — minun ei olisi pitänyt unohtaa, että sillä oli kaksi eri nimeä! Se on anteeksiantamaton virhe, Maantieteellisen seuran sihteerille sopimaton erehdys! Minä olen häpäissyt itseni!
— Mutta, herra Paganel, lady Helena sanoi, — eihän tämä ole näin vakavaa!
— Ei, rouva, ei! Minä olen pelkkä aasi!
— Ettekä edes oppinut aasi! majuri huomautti muka lohduttaen.
Kun ateria oli päättynyt, Harry Grant asetti kaikki tavarat paikoilleen talossaan. Hän ei ottanut sieltä mukaansa mitään, haluten antaa rehellisen miehen rikkaudet perinnöksi rikolliselle.
Palattiin laivalle. Glenarvan aikoi lähteä vielä samana päivänä ja antoi määräyksen perämiehen maihinviennistä. Ayrton tuotiin perähyttiin ja näki edessään Harry Grantin.
— Se olen minä, Ayrton, Grant sanoi.
— Te juuri, kapteeni, Ayrton vastasi osoittamatta minkäänlaista hämmästystä tavatessaan Harry Grantin. — No, enpä ole pahoillani nähdessäni teidät hyvissä voimissa.
— Näyttää siltä, Ayrton, että tein erehdyksen laskiessani teidät asuttuun maahan.
— Niin näyttää, kapteeni.
— Te siirrytte minun tilalleni tälle autiolle saarelle. Toivottavasti se saa teidät katumaan.
— Olkoon niin! Ayrton vastasi tyynellä äänellä.
Sitten Glenarvan sanoi perämiehen puoleen kääntyen:
— Te pysytte, Ayrton, siis päätöksessänne, että teidät on jätettävä autiolle saarelle?
— Niin pysyn, mylord.
— Onko Tabor-saari teille sopiva?
— Täydellisesti.
— Sitten kuulkaa viimeiset sanani, Ayrton. Täällä te olette eristettynä kaikista maista, vailla mahdollisuuksia päästä yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Ihmeitä ei tapahdu usein, ettekä te voi paeta tältä saarelta, jonne Duncan teidät jättää. Te jäätte yksin Jumalan silmien alle, joka näkee sydänten pohjaan, mutta te ette ole kadotettu ettekä tietymättömissä, kuten kapteeni Grant. Niin arvoton kuin lienettekin ihmisten muistettavaksi, tulevat ihmiset teitä muistamaan. Minä tiedän, missä te olette, Ayrton, minä tiedän, mistä teidät löydän, enkä unohda sitä milloinkaan.
— Jumala varjelkoon teidän armoanne, perämies vastasi yksinkertaisesti.
Nämä olivat viimeiset Glenarvanin ja perämiehen välillä vaihdetut sanat. Vene oli valmiina. Ayrton astui siihen.
John Mangles oli ennakolta käskenyt viedä saarelle muutamia laatikoita säilykkeitä, työkaluja, aseita ja joukon ruutia ja lyijyä.
Perämies saattoi siis työllään tulla toimeen; häneltä ei puuttunut mitään, ei edes kirjoja, joiden joukossa oli englantilaisille niin rakas raamattu.
Eron hetki oli tullut. Miehistö ja matkustajat olivat kannella. Useimmat tunsivat ahdistusta. Mary Grant ja lady Helena eivät voineet salata liikutustaan.
— Onko se välttämätöntä? nuori rouva kysyi mieheltään. — Onko välttämätöntä, että tuo onneton jätetään tänne?
— On, Helena, lordi Glenarvan vastasi. — Se on sovitus.
Tällä hetkellä lähti John Manglesin johtama vene liikkeelle. Ayrton seisoi, yhä ilmeettömänä, otti lakin päästään ja tervehti vakaasti.
Glenarvan paljasti päänsä ja hänen mukanaan koko laivaväki, kuten tehdään kuolevalle ihmiselle, ja vene etääntyi syvän hiljaisuuden vallitessa.
Maihin tultaessa Ayrton hyppäsi rannalle, ja vene palasi laivalle.
Kello oli silloin neljä illalla ja peräkannelta saattoivat matkustajat nähdä perämiehen, käsivarret ristissä rinnalla, seisomassa liikkumatta kuin kuvapatsas kalliolla, laivaa katsellen.
— Lähdemmekö, mylord? John Mangles kysyi.
— Lähdemme, John, Glenarvan vastasi liikuttuneempana kuin tahtoi näyttää.
— Go ahead! Eteenpäin! John huusi koneenkäyttäjälle.
Höyry pihisi putkissa, potkuri pieksi vettä, ja kello kahdeksan katosivat Tabor-saaren viimeiset kukkulat yön pimeyteen.