HUUTO YÖSSÄ.
Miehistö sai pian kuulla, että Ayrtonin tiedot eivät olleet selvittäneet kapteeni Grantin olinpaikan arvoitusta. Pettymys oli suuri, sillä laivalla oli luotettu perämieheen, mutta tämä ei tiennyt mitään, mikä saattoi johtaa Duncania Britannian jäijille.
Suunta pysytettiin siis ennallaan. Nyt oli enää valittava se saari, jonne Ayrton jätettäisiin.
Paganel ja John Mangles tutkivat laivan karttoja. Juuri tällä 37. leveysasteella oli yksinäinen, Maria-Teresia-niminen saari, keskellä valtamerta kohoava kallio, jolle on kolmetuhattaviisisataa peninkulmaa Amerikan ja tuhatviisisataa peninkulmaa Uuden Seelannin rannikolta. Pohjoisessa lähin maa oli Ranskan suojeluksessa oleva Pomotun saaristo, etelässä ei mitään ennen etelänavan ikuisia jääkenttiä. Laivat eivät käyneet tällä yksinäisellä saarella. Se oli täysin eristyksissä muusta maailmasta. Vain myrskylinnut levähtivät siellä pitkillä taipaleillaan; useilla kartoilla ei tätä Tyynen valtameren huuhtelemaa kalliosaarta ollut edes merkitty.
Jos missään, niin ainakin tällä ihmisreiteiltä syrjään heitetyllä saarella oli yksinäisyys ehdoton. Sen paikka ilmoitettiin Ayrtonille. Hän suostui elämään siellä kaukana vertaisistaan, ja keula käännettiin Maria-Teresiaa kohti. Tällä hetkellä olisi aivan suora viiva kulkenut Duncanin emäpuun, saaren ja Talkahuanon lahden kautta.
Kahta päivää myöhemmin kello kaksi ilmoitti tähystäjä maata olevan näköpiirissä. Se oli Maria-Teresia, matala, pitkänomainen, tuskin aaltojen yläpuolelle nouseva, suuren kovakuoriaisen näköinen saari. Se oli vielä kolmenkymmenen meripeninkulman päässä laivasta, jonka keula kynti laineita kuudentoista solmun vauhdilla tunnissa.
Vähitellen saaren muoto piirtyi selvemmäksi. Länteen laskeva aurinko valaisi kokonaisuudessaan sen oikulliset ääriviivat. Muutamia matalia kukkuloita kohosi siellä täällä selvemmin näkyviin.
Kello viisi John Mangles luuli erottavansa kevyen savupatsaan kohoavan taivaalle.
— Onko se tulivuori? hän kysyi Paganelilta, joka kaukoputkellaan tähyili tätä uutta maata.
— En tiedä mitä ajatella, maantieteilijä vastasi. — Maria-Teresia on vähän tunnettu paikka. Mutta en ihmettelisi vaikka se olisi syntynytkin merenpohjan mullistuksesta, jolloin se voisi olla tuliperäinen.
— Mutta jos se on syntynyt tulivuoren purkauksessa, sanoi Glenarvan, — eikö se sitten voisi uudessa purkauksessa taas hävitä?
— Se on tuskin luultavaa, Paganel vastasi. — Sen olemassaolo on tiedetty jo useita vuosisatoja, mikä antaa joltisenkin takuun. Kun Julia-saari ilmestyi Välimereen, se ei pysynyt kauan näkyvissä, vaan katosi jo muutamien kuukausien kuluttua.
— Hyvä, Glenarvan sanoi. — Arveletko, John, että voimme laskea maihin ennen yötä?
— En, mylord. En uskalla pimeässä viedä Duncania rannikolle, jota en tunne. Minä risteilen hiljaa edestakaisin ja huomenna lähetämme veneen maihin.
Kello kahdeksan illalla häämötti Maria-Teresia vain tummana, tuskin näkyvänä varjona, vaikka oltiin ainoastaan viiden meripeninkulman päässä. Duncan laski yhä lähemmäksi.
Kello yhdeksän näkyi hyvin kirkas tulenhohde loistavan pimeydessä. Se pysyi paikallaan eikä sammunut.
— Tuo näyttäisi vahvistavan sitä oletusta, että siellä on tulivuori,
Paganel sanoi huolellisesti sitä tutkien.
— Tältä matkalta pitäisi meidän kuitenkin kuulla rätinää, joka aina seuraa purkausta, mutta itätuuli ei tuo vähintäkään ääntä korvaamme, John Mangles huomautti.
— Tosiaan, Paganel sanoi, — tuo tulivuori hehkuu, mutta ei jyrise. Ja kuitenkin voisi lisäksi sanoa, että se vuorotellen loistaa ja sammuu kuin majakka.
— Te olette oikeassa, John Mangles jatkoi, — emmekä kuitenkaan ole majakkarannikolla. Kas, siellä on toinenkin tuli! Tällä kertaa aivan rannalla! Katsokaa! Se liikkuu, se vaihtaa paikkaa!
John ei erehtynyt. Oli tosiaan ilmestynyt toinen tuli, joka näytti välillä sammuvan ja taas äkkiä syttyvän.
— Saarella on siis asukkaita? Glenarvan kysyi.
— Ilmeisesti villejä, Paganel vastasi.
— Mutta silloin emme voi jättää sinne perämiestä.
— Ei, majuri vahvisti, — se olisi sentään villeillekin liian huono lahja.
— Etsikäämme siis jokin toinen autio saari, sanoi Glenarvan, joka ei voinut olla hymyilemättä MacNabbsin hienotunteisuudelle. — Minä olen luvannut säästää Ayrtonin hengen ja tahdon pitää sanani.
— Olkaamme joka tapauksessa varuillamme, Paganel lisäsi. — Seelantilaisilla on raaka tapa pettää laivoja liikkuvilla tulilla, kuten muinoin Cornwallin asukkailla. Maria-Teresian asukkaat saattavat tuntea sen menettelyn.
— Pysäytä neljännespeninkulman päähän, John huusi perää pitävälle matruusille. — Huomenna auringon noustessa saamme tietää, mitä siellä tapahtuu.
Kello yksitoista siirtyivät matkustajat ja John Mangles hytteihinsä. Keulan puolella käveli vahti laivan kannella. Peräpuolella oli vain ruorimies paikallaan.
Tällä hetkellä nousivat Mary Grant ja Robert peräsalongista kannelle.
Kapteenin molemmat lapset nojasivat kaidetta vasten ja katselivat alakuloisina välkähtelevää merta ja Duncanin kimmeltävää vanavettä. Mary ajatteli Robertin tulevaisuutta; Robert ajatteli samoin sisarensa kohtaloa. Molemmat muistelivat isäänsä. Oliko hän vielä elossa, heidän rakastettu isänsä? Vai täytyikö siitä toivosta luopua? Mutta ei, mitä olisi elämä ilman häntä? Mitä heistä tulisi ilman isää? Kuinka olisi heidän käynyt jo nyt ilman lordi Glenarvania, ilman lady Helenaa?
Koettelemusten kypsyttämä poika arvasi sisarensa ajatukset. Hän tarttui
Maryn käteen.
— Mary, hän sanoi, — ei saa milloinkaan antautua epätoivoon. Muista, mitä isämme sanoi: — Rohkeus korvaa maan päällä kaikki. Säilyttäkäämme siis se sitkeä rohkeus, joka nosti hänet kaiken yläpuolelle. Tähän asti sinä olet tehnyt työtä minun puolestani, sisko, tästedes tahdon minä vuorostani tehdä työtä.
— Rakas Robert! neito vastasi.
— Minun täytyy sanoa sinulle eräs asia, Robert jatkoi. — Ethän suutu,
Mary?
— Miksi minä suuttuisin, Robert?
— Etkä estä minua?
— Mitä sinä aiot? Mary kysyi levottomana.
— Sisko! Minusta tulee merimies…
— Jätätkö minut? neito huudahti puristaen veljensä kättä.
— Minun täytyy, sisko! Minusta tulee merimies niin kuin isästämme, merimies niin kuin kapteeni Johnista! Mary, rakas Mary, kapteeni John ei ole vielä menettänyt kaikkea toivoa! Sinä voit luottaa niin kuin minäkin hänen ystävyyteensä. Hän on luvannut tehdä minusta hyvän, etevän merimiehen, ja sillä aikaa me etsimme isää yhdessä! Sano, että suostut, sisko! Se, mitä isämme olisi tehnyt meille, on meidän velvollisuutemme, minun ainakin, tehdä hänelle! Minun elämälläni on tarkoitus, jolle se on kokonaan pyhitetty: etsiä, alati etsiä häntä, joka ei olisi meitä kumpaakaan milloinkaan unohtanut! Mary rakas, kuinka hyvä isämme olikaan!
— Ja jalo ja ylevä! Mary jatkoi. — Tiedätkö, Robert, että hän oli jo maamme kunniakkaimpia ja että hän olisi kuulunut suurmiestemme joukkoon, ellei kohtalo olisi keskeyttänyt hänen matkaansa?
— Ettenkö sitä tietäisi! Robert sanoi.
Mary Grant syleili Robertia. Lapsi tunsi kyynelten valuvan otsalleen.
— Mary! Mary! hän huudahti. — Sanokoot ystävämme mitä tahansa, minä toivon vielä ja toivon aina. Isän kaltainen mies ei kuole tehtäväänsä täyttämättä!
Mary Grant ei voinut vastata. Nyyhkytykset tukehduttivat häntä. Tuhat ajatusta liikkui hänen mielessään, kun hän sai kuulla, että Harry Grantia aiottiin lähteä uudestaan etsimään ja että nuoren kapteenin uhrautumisella ei ollut rajoja.
— Eikö herra John ole vielä lakannut toivomasta? hän kysyi.
— Ei, Robert vastasi. — Hän on veli, joka ei milloinkaan jätä meitä. Minusta tulee merimies, eikö totta, sisko, merimies etsiäkseni isääni hänen kanssaan! Suostuthan sinä siihen?
— Miksen suostuisi! Mary vastasi. — Mutta erota toisistamme! hän kuiskasi sitten.
— Sinä et jää yksin, Mary. Minä tiedän sen. Ystäväni John on sen minulle sanonut. Lady Helena ei päästä sinua luotaan. Sinä olet nainen, sinä voit, sinun tulee ottaa vastaan hänen hyväntekeväisyyttään. Siitä kieltäytyminen olisi kiittämättömyyttä. Mutta miehen, sen on isä sanonut minulle sata kertaa, miehen pitää olla oman onnensa seppä.
— Mutta kuinka käy rakkaan, niin muistorikkaan kotimme Dundeessa?
— Me säilytämme sen, sisko kulta! Ystävämme John ja myös lordi Glenarvan ovat järjestäneet kaikki hyvin. Hän pitää sinua Malcolmin linnassa kuin omaa tytärtään. Lordi on sen sanonut Johnille, ja John on sanonut minulle. Sinä olet siellä kotonasi aina niiden luona, joiden kanssa voit puhua isästämme, kunnes John ja minä kerran tuomme hänet takaisin. Ah, kuinka ihana päivä siitä tuleekaan! huudahti Robert, joka loisti innosta.
— Veljeni, lapseni! Mary vastasi, — kuinka onnellinen isä olisikaan, jos voisi kuulla sanasi! Sinä olet isän näköinen, Robert! Kun kasvat mieheksi, olet varmaan ihan samanlainen kuin hän!
— Jumala suokoon, Mary! Robert sanoi punastuen ylpeydestä.
— Mutta kuinka voimme osoittaa kiitollisuuttamme lordi ja lady
Glenarvanille? Mary Grant sanoi sitten.
— No, se ei ole vaikeaa! Robert selitti luottavaisena. — Rakastaa heitä, kunnioittaa heitä, sanoa se heille, syleillä heitä ja kerran, ensimmäisen tilaisuuden tullen, kuolla heidän puolestaan!
— Päinvastoin pitää sinun elää heidän hyväkseen! huudahti neito peittäen veljensä otsan suudelmin. — He pitävät enemmän siitä — ja minä myös.
Sitten mitä ihanimpiin haaveisiin vaipuneina kapteenin lapset katselivat toisiaan yön utuisessa hämyssä. Mutta ajatuksissaan he vielä keskustelivat, kyselivät ja vastailivat. Tyyni meri keinui pitkinä maininkeina, ja potkuri loi pimeyteen valoisan pyörteen. Silloin sattui outo ja todella yliluonnollinen ilmiö. Muuan niistä magneettisista yhteyksistä, jotka salaperäisesti liittävät ihmismielen toiseen, sai sisaren ja veljen yhtaikaa, samassa silmänräpäyksessä saman harha-aistimuksen valtaan. Keskeltä vuoroin pimeitä ja kimmeltäviä aaltoja Mary ja Robert luulivat kuulevansa äänen, jonka syvä ja valittava sointi sai heidän sydämensä väräjämään.
— Tulkaa apuun! tämä ääni huusi.
— Mary! Robert sanoi. — Kuulitko? Kuulitko?
Ja äkkiä kumartuen kaiteen yli molemmat tähystivät jännittyneinä yön syvyyksiin.
Mutta he eivät nähneet edessään mitään muuta kuin loputtomana ulottuvan pimeyden.
— Robert, Mary sanoi kalpeana liikutuksesta, — minä luulin… Niin, minä luulin samaa kuin sinä… Meillä on kummallakin kuumetta, Robert..!
Mutta samassa kuului uusi huuto ja tällä kertaa niin selkeä ja tuttu, että molemmat huusivat vastaan yhtaikaa:
— Isä, isä…
Se oli liikaa Mary Grantille. Mielenliikutuksen murtamana hän lyyhistyi pyörtyneenä Robertin syliin.
— Apuun! Robert huusi. — Sisareni, isäni! Apuun!
Vahtimatruusit riensivät paikalle, sitten John Mangles, lady Helena,
Glenarvan, jotka olivat äkkiä heränneet huutoon.
— Mary kuolee, ja isä on tuolla! Robert huusi viitaten merelle. Hänen sanansa olivat käsittämättömiä.
— Niin juuri! hän toisti. — Isä on tuolla! Minä kuulin isäni äänen.
Ja Mary kuuli sen niin kuin minäkin!
Samassa Mary Grant tointui ja huusi kuin suunniltaan joutunut:
— Isä, isä on tuolla!
Onneton neito nousi, kumartui laidan yli ja yritti hypätä mereen.
— Mylord! Lady Helena! hän toisti kädet ristissä, — minä sanon, että isä on tuolla! Minä vakuutan, että kuulin hänen äänensä aalloilta kuin valituksen, kuin viimeisen hyvästin!
Silloin tyttöraukka sai taas kouristuskohtauksen. Hän huitoi ympärilleen. Hänet täytyi viedä hyttiinsä, ja lady Helena lähti mukaan hoivatakseen häntä, mutta Robert toisteli yhä:
— Isä on tuolla! Minä olen siitä varma, mylord!
Tämän surullisen kohtauksen todistajat päätyivät lopulta käsitykseen, että kapteenin molemmat lapset olivat kokeneet harha-aistimuksen. Mutta kuinka saada heidän kovin kiihtyneet aistinsa rauhoittumaan?
Glenarvan yritti kuitenkin. Hän tarttui Robertin käteen ja sanoi:
— Kuulitko sinä isäsi äänen, rakas lapseni?
— Kuulin, mylord. Tuolta, keskeltä maininkeja. Hän huusi: — Tulkaa apuun!
— Ja tunsitko äänen?
— Tunsinko hänen äänensä, mylord? Tottakai minä sen tunsin, vannon sen! Sisareni kuuli sen ja tunsi kuten minäkin! Kuinka voitte luulla, että olisimme molemmat erehtyneet? Mylord, lasketaan vene ja mennään hänen avukseen!
Glenarvan huomasi kyllä, ettei hän voinut rauhoittaa poikaparkaa. Hän koetti kuitenkin vielä viimeistä keinoa ja kutsui paikalle perämiehen.
— Hawkins, hän kysyi tältä, — tehän olitte ruorissa sillä hetkellä, kun neiti Mary sai kohtauksensa?
— Niin olin, mylord, Hawkins vastasi.
— Ettekö nähnyt tai kuullut mitään?
— En mitään.
— Siinä näet, Robert.
— Jos se olisi ollut Hawkinsin isä, Robert vastasi hellittämättömän tarmokkaasti, — niin Hawkins ei sanoisi, ettei hän kuullut mitään. Se oli minun isäni, mylord, minun isäni, minun isäni..!
Robertin ääni tukahtui nyyhkytykseen. Kalpeana ja äänettömänä hän vuorostaan menetti tajuntansa. Glenarvan kantoi Robertin vuoteeseensa, ja liikutuksen valtaama lapsi vaipui pian syvään horrokseen.
— Orporaukat! John Mangles sanoi. — Jumala koettelee heitä ankarasti.
— Niin, Glenarvan sanoi, — liian suuri suru on saanut molemmat, vieläpä samalla hetkellä kokemaan samanlaisen harha-aistimuksen.
— Molemmat! Paganel mutisi. — Se on outoa! Sitä ei tiede pitäisi mahdollisena.
Sitten kurkottaen vuorostaan partaan yli ja jännittäen kuuloaan Paganel viittasi kaikkia olemaan hiljaa ja kuunteli. Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus. Paganel huusi kovalla äänellä. Kukaan ei vastannut.
— Se on outoa! maantieteilijä toisti palaten hyttiinsä. — Yhteiset ajatukset ja suru ei riitä selittämään tätä ilmiötä.
Seuraavana, 8. päivänä maaliskuuta, kello viisi aamulla päivän sarastaessa olivat matkustajat, Robet ja Mary muiden mukana, sillä heitä oli ollut mahdoton saada pysymään poissa, taas koolla Duncanin kannella. Jokainen tahtoi tutkia tätä maata, jota eilen nähtiin vain epämääräisesti.
Kaukoputket tarkkailivat uteliaasti saarta. Laiva sivuutti sen rantoja noin puolentoista kilometrin päässä, niin että saattoi nähdä pienimmätkin yksityiskohdat. Äkkiä Robert kirkaisi. Hän väitti näkevänsä kaksi miestä, jotka juoksivat ja huitoivat, ja kolmannen heiluttavan lippua.
— Englannin lippu! John Mangles huudahti, joka oli tarttunut kaukoputkeensa.
— Se on totta! Paganel huudahti, kääntyen innoissaan Robertin puoleen.
— Mylord, Robert sanoi liikutuksesta vapisten, — mylord, ellette tahdo, että menen saareen uimalla, käskekää laskea vene vesille. Ah, mylord, minä pyydän polvillani saada ensimmäisenä nousta maihin!
Kukaan läsnäolijoista ei uskaltanut puhua. Mitä! Tällä 37. leveysasteen koskettamalla saarella kolme haaksirikkoista miestä, englantilaisia! Ja jokaisen mieleen palasi eilisiltainen tapahtuma, Robertin ja Maryn silloin kuulema huuto. Lapset eivät ehkä olleet erehtyneet kuin yhdessä kohden: he olivat saattaneet kuulla äänen, mutta oliko se voinut olla heidän isänsä avunhuuto? Ei, tuhat kertaa ei, sen pahempi! Ja heitä odottavaa kauheaa pettymystä peläten jokainen ajatteli, että tämä uusi koettelemus ylittäisi heidän voimansa. Mutta heitä ei voinut estää? Lordi Glenarvanilla ei ollut rohkeutta siihen.
— Veneeseen! hän huudahti.
Minuutissa oli vene laskettu vesille. Kapteenin molemmat lapset, Glenarvan, John Mangles ja Paganel kiiruhtivat siihen, ja se kiiti nopeaa vauhtia kuuden matruusin voimakkaasti soutaessa.
Parinkymmenen metrin päässä rannasta päästi Mary kimeän huudon:
— Isäni!
Rannalla seisoi mies kahden muun välissä. Hänen kookas ja voimakas vartalonsa, hänen samalla lempeät ja päättäväiset kasvonsa osoittivat selvää yhdennäköisyyttä Mary ja Robert Grantin piirteiden kanssa. Hän oli nähtävästi se mies, jota molemmat lapset olivat niin usein kuvailleet. Heidän sydämensä ei ollut heitä pettänyt. Se oli heidän isänsä, se oli oikea kapteeni Grant.
Kapteeni kuuli Maryn huudon, levitti kätensä ja kaatui hiekalle kuin salaman iskemänä.