SOPIMUS.
Kun perämies oli tuotu lordin luo, poistuivat vartijat.
— Te olette halunnut puhutella minua, Ayrton? Glenarvan sanoi.
— Olen, mylord, perämies vastasi.
— Minuako yksin?
— Niin, mutta minä arvelen, että olisi parempi, jos majuri NacNabbs ja herra Paganel olisivat läsnä keskustelussa.
— Miksi se olisi parempi?
— Minun takiani.
Ayrton puhui tyynesti. Glenarvan katsoi häntä tarkoin; sitten hän toimitti sanan MacNabbsille ja Paganelille, jotka noudattivat heti hänen kutsuaan.
— Me kuuntelemme, Glenarvan kehotti, kun hänen molemmat ystävänsä olivat istuutuneet pöydän ääreen.
Ayrton kokosi ajatuksiaan hetken ja sanoi sitten:
— Mylord, yleisen tavan mukaan on jokaisessa kahden asianosaisen välisessä sopimuksessa tai kaupassa läsnä todistajia. Sen vuoksi olen pyytänyt herrojen MacNabbsin ja Paganelin läsnäoloa. Sillä suoraan puhuen tahdon esittää teille erästä sopimusta.
Glenarvan, joka oli tottunut Ayrtonin tapoihin, ei hätkähtänyt, vaikka kaupanteko tuon miehen ja hänen välillään tuntui oudolta.
— Mitä te haluatte esittää?
— Seuraavaa. Te haluatte minulta erinäisiä tietoja, jotka saattavat olla teille hyödyllisiä. Minä haluan teiltä muutamia etuja, jotka ovat minulle arvokkaita. Annetaan molemmin puolin, mylord. Sopiiko vai ei?
— Mitä ne tiedot ovat? Paganel kysyi.
— Ei, Glenarvan sanoi, — mitä ne edut ovat?
Ayrton nyökkäsi osoittaen ymmärtävänsä eron.
— Edut, joita pyydän, ovat seuraavat. Mylord, teillähän on edelleenkin aikomus jättää minut englantilaisten viranomaisten käsiin?
— Niin on, Ayrton, sehän on oikeus ja kohtuus.
— Sitä en kiellä, perämies vastasi tyynesti. — Niinpä te ette suostuisi laskemaan minua vapaaksi?
Glenarvan epäröi, mitä vastaisi tähän täsmälliseen kysymykseen. Siitä, mitä hän sanoisi, riippui kenties Harry Grantin kohtalo. Mutta oikeudentunto voitti, ja hän sanoi:
— En, Ayrton, minä en voi laskea teitä vapaaksi.
— En sitä pyydäkään, perämies vastasi ylpeästi.
— Mitä sitten tahdotte?
— Keskitien, mylord, minua odottavan hirsipuun ja vapauden välillä, jota ette voi minulle myöntää.
— Ja se on…?
— Että jätätte minut jollekin autiolle Tyynen valtameren saarelle antaen mukaani, mitä tarvitsen ensi alkuun. Tulen sitten toimeen mikäli voin ja kadun, jos saan aikaa!
Glenarvan, joka ei ollut odottanut tällaista käännettä, katsahti ystäviinsä, mutta nämä pysyivät vaiti. Muutaman silmänräpäyksen mietittyään hän vastasi:
— Ayrton, jos suostun pyyntöönne, ilmoitatteko te minulle kaikki, mitä haluan tietää?
— Kyllä, mylord, tarkoitan kaikki, mitä tiedän kapteeni Grantista ja Britanniasta.
— Koko totuuden?
— Niin.
— Mutta kuka takaa…?
— Hm, näen kyllä, mikä teitä epäilyttää, mylord. Se, että täytyy luottaa minuun, pahantekijän sanaan! Se on totta! Mutta mitäs sille mahtaa? Tilanne on sellainen. Täytyy suostua tai olla suostumatta.
— Minä luotan teihin, Ayrton. Glenarvan sanoi yksinkertaisesti.
— Ja siinä teette oikein, mylord. Muuten, jos petän teitä, onhan teillä aina tilaisuus kostaa.
— Millä tavalla?
— Tulemalla noutamaan minut saarelta, mistä en ole voinut paeta.
Ayrtonilla oli vastaus kaikkeen. Hän halusi selvittää vaikeutensa, antamalla pyytämättä todisteet itseään vastaan. Kuten kävi ilmi, hän esitti "kauppaa" ilmeisesti rehellisessä mielessä. Oli mahdotonta osoittaa täydellisempää luottamusta. Ja kuitenkin hän meni vielä pitemmälle suoruudessa.
— Mylord ja hyvät herrat, hän lisäsi, — minä haluan saada teidät uskomaan että pelaan avoimilla korteilla. En yritä pettää teitä ja annan teille uuden todisteen rehellisyydestäni tässä kaupassa. Minä menettelen avoimesti, kun itse puolestani luotan teihin.
— Puhukaa, Ayrton, Glenarvan vastasi.
— Mylord, minulla ei ole vielä teidän sanaanne, että suostutte ehdotukseeni, enkä kuitenkaan epäile sanoa teille, että tiedän Harry Grantista oikeastaan perin vähän.
— Vähän! Glenarvan huudahti.
— Niin, mylord, ne seikat, jotka minulla on teille ilmoitettavana, koskevat oikeastaan minua; ne ovat henkilökohtaisia ja tuskin auttanevat takaisin kadottamillenne jäljille.
Glenarvanin ja majurin kasvoilla näkyi selvä pettymys. He luulivat perämiehen tietävän jotain tärkeää, mutta nyt hän tunnusti, että hänen tietonsa olivat melkein arvottomia. Paganel puolestaan pysyi tyynenä.
Mutta kuinka olikaan, tämä Ayrtonin tunnustus, jonka hän teki niin sanoaksemme ilman vakuuksia, liikutti erikoisesti hänen kuulijoitaan, varsinkin kun hän lisäsi:
— Niinpä tiedätte tilanteen, mylord; kauppa on vähemmän edullinen teille kuin minulle.
— Yhdentekevää, Glenarvan sanoi. — Minä suostun ehdotukseenne, Ayrton. Saatte sanani, että lasken teidät maihin jollekin Tyynen valtameren saarelle.
— Hyvä on, mylord, perämies vastasi.
Oliko tuo omituinen mies onnellinen tästä päätöksestä? Sitä olisi voinut epäillä, sillä hänen värähtämättömät kasvonsa olivat täysin tunteettomat. Näytti siltä kuin hän olisi hieronut sopimusta jonkun toisen puolesta.
— Minä olen valmis vastaamaan, hän sanoi sitten.
— Meillä ei ole teille kysymyksiä, Glenarvan sanoi. — Kertokaa meille, mitä tiedätte, Ayrton, sanomalla aluksi kuka olette.
— Hyvät herrat, Ayrton vastasi, — minä olen todellakin Tom Ayrton, Britannian toinen perämies. Minä lähdin Glasgowista Harry Grantin laivalla 12. päivänä maaliskuuta 1861. Kolmetoista kuukautta kuljimme yhdessä Tyynen valtameren vesillä etsien jotakin edullista paikkaa skotlantilaisen siirtolan perustamiseksi. Harry Grant oli mies, joka oli luotu saamaan aikaan suuria, mutta usein meidän välillämme sattui kiivaita riitoja. Hänen luonteensa ei sopinut minulle. Minä en osaa taipua; mutta Harry Grantia on mahdoton vastustaa, kun kerran jokin päätös on tehty, mylord. Hän on rautainen mies itseään ja muita kohtaan. Kuitenkin uskalsin nousta vastarintaan. Koetin nostattaa laivaväen kapinaan ja anastaa laivan. Teinkö väärin vai en, se on sivuasia. Oli miten oli, Harry Grant ei epäröinyt, ja 8. päivänä huhtikuuta 1862 hän laski minut maihin Australian länsirannalle.
— Australianko? majuri sanoi keskeyttäen Ayrtonin kertomuksen. —
Sittenhän te olitte jättänyt Britannian ennen sen poikkeamista
Callaoon, jossa hänen viimeiset tiedonantonsa on päivätty?
— Niin, perämies vastasi, — sillä Britannia ei minun aikanani milloinkaan poikennut Callaossa. Minä puhuin teille Callaosta Paddy O'Mooren maatilalla, kun teidän kertomuksestanne huomasin hänen käyneen siellä.
— Jatkakaa, Ayrton, Glenarvan sanoi.
— Minut oli siis jätetty melkein autiolle rannalle, mutta vain kolmenkymmenen kilometrin päähän Länsi-Australian pääkaupungin, Perthin vankiloista. Rannalla harhaillessani tapasin joukon juuri karanneita vankeja. Minä liityin heihin. Mylord, minun ei kai tarvitse kertoa elämästäni kahden ja puolen vuoden aikana. Mainitsen vain, että minusta tuli vankikarkurien päällikkö nimeltä Ben Joyce. Syyskuussa 1864 saavuin irlantilaisen maatilalle. Pääsin sinne rengiksi, jolloin käytin todellista Ayrton-nimeäni. Odottelin siellä tilaisuutta jonkin laivan kaappaukseen. Se oli päätavoitteeni. Kaksi kuukautta myöhemmin saapui Duncan. Käydessänne irlantilaisen luona, mylord, te kerroitte kapteeni Grantin koko tarinan. Minä sain tietää, mitä siihen saakka en tiennyt, Britannian käynnin Callaossa, sen viimeiset, kesäkuussa 1862, kaksi kuukautta minun laivalta eroni jälkeen päivätyt tiedot, löytämänne asiakirjan, laivan joutumisen haaksirikkoon jollakin kohtaa 37. leveysasteella ja vihdoin ne vakavat syyt, joita teillä oli Harry Grantin etsimiseen Australian mantereelta. Minä en epäröinyt. Päätin kaapata Duncanin, mainion laivan, joka olisi jättänyt vanaveteensä Britannian laivaston nopeimmat alukset. Mutta sillä oli pahoja vaurioita korjattavana. Minä annoin sen siis lähteä Melbourneen, esittelin itseni teille Britannian toiseksi perämieheksi, mikä olikin totta, ja tarjouduin opastamaan teidät haaksirikkopaikalle, jonka sijoitin Australian itärannikolle. Näin opastin teidän retkikuntanne Victorian maakunnan halki, karkulaisjoukkoni milloin seuratessa matkan päässä, milloin kulkiessa edellä. Mieheni tekivät Camden Bridgellä tarpeettoman rikoksen, koska Duncan telakalle jouduttuaan ei olisi voinut päästä käsistäni ja sellainen laiva vallassani olisin hallinnut valtamerta. Saatoin teidät siis epäluulojanne herättämättä Snowy-joelle asti. Hevoset ja juhdat myrkytin gastrolobiumilla. Ajoin vankkurit Snowyn suohon. Minun käskystäni … mutta tiedättehän loput, mylord, ja saatte olla varma, että ilman herra Paganelin hajamielisyyttä olisin nyt Duncanin kapteenina. Sellainen on tarinani, hyvät herrat; ikävä kyllä se ei voi johtaa teitä Harry Grantin jäljille, ja te näette, että olette tehnyt huonon kaupan.
Perämies vaikeni, pani tapansa mukaan käsivarret ristiin rinnalleen ja odotti. Glenarvan ja hänen ystävänsä olivat ääneti. He tunsivat, että tämä pahantekijäksi omituinen mies oli kertonut koko totuuden. Syy Duncanin kaappauksen epäonnistumiseen ei ollut riippuvainen hänen tahdostaan. Hänen rikostoverinsa olivat saapuneet Twofold-lahden rannalle, kuten Glenarvanin löytämä vangintakki osoitti. Siellä he olivat päällikkönsä käskyn mukaan väijyneet laivaa ja vihdoin kyllästyneinä odottamaan palanneet rosvo- ja murhapolttoammattiinsa Uuden Etelä-Walesin alueille. Majuri ryhtyi ensimmäisenä jatkamaan kyselyä saadakseen Britanniaa koskevat tiedot tarkistetuiksi.
— Siis 8. päivänä huhtikuuta 1862 teidät laskettiin maihin Australian länsirannikolle? hän kysyi.
— Aivan niin, Ayrton vastasi.
— Tiedättekö, mitä suunnitelmia Harry Grantilla silloin oli?
— Vain ylimalkaisesti.
— Kertokaa kuitenkin, Ayrton, Glenarvan sanoi. — Pieninkin vihje voi johtaa meidät jäljille.
— Se, mitä voin sanoa, mylord, ei kerro juuri mitään. Kapteeni Grantilla oli aikomus käydä Uudessa Seelannissa. Mutta sitä hänen suunnitelmaansa ei ollut toteutettu minun laivalla ollessani. Voi siis olla mahdollista, että Britannia Callaosta lähdettyään on mennyt tutkimaan Uuden Seelannin alueita. Se sopisi yhteen asiakirjassa mainitun päivämäärän kanssa, fregatin haaksirikko kun ilmoitetaan siinä tapahtuneeksi 27. päivänä kesäkuuta 1862.
— Ilmeisesti, Paganel sanoi.
— Mutta, Glenarvan huomautti, — mitään asiakirjassa säilyneistä sanankatkelmista ei voi sovittaa Uuteen Seelantiin.
— Siihen minä en voi vastata mitään, perämies sanoi.
— No niin, Ayrton, Glenarvan sanoi. — Te olette pitänyt sananne, minä pidän omani. Me harkitsemme, mille Tyynenmeren saarelle teidät jätämme.
— Sillä ei ole suurta väliä, mylord, Ayrton vastasi.
— Palatkaa hyttiinne, Glenarvan sanoi, — ja odottakaa päätöstämme.
Perämies poistui kahden matruusin saattamana.
— Tuosta rikollisesta olisi voinut tulla kunnon mies, majuri sanoi.
— Olisi kyllä, Glenarvan vastasi. — Hän on tarmokas ja älykäs. Miksi hänen lahjojensa pitikin kääntyä rikoksen poluille?
— Entä Harry Grant?
— Pelkään että hänet on kadotettu lopullisesti! Lapsiraukat, kukapa voisi sanoa heille, missä heidän isänsä on?
— Minä, Paganel vastasi. — Minä voin.
Tavallisesti niin puhelias ja maltiton maantieteilijä oli Ayrtonin kuulustelun aikana sanonut tuskin sanaakaan. Hän kuunteli huulet yhteen puristettuina. Mutta tämä viimeinen sana vastasi monta muuta ja sai Glenarvanin heti hypähtämään pystyyn.
— Tekö, hän huudahti, — tekö, Paganel? Tiedättekö siis, missä kapteeni Grant on?
— Kyllä, sikäli kuin sitä voi tietää, maantieteilijä vastasi.
— Ja mistä te sen tiedätte?
— Samasta iänikuisesta asiakirjasta.
— Ah! majuri sanoi peräti epäuskoisena.
— Kuulkaa ensin, MacNabbs, Paganel jatkoi, — ja kohauttakaa olkapäitänne vasta sitten! Minä en ole puhunut aikaisemmin, koska te ette olisi minua uskonut. Toiseksi se olisi ollut hyödytöntä. Kun päätän tehdä sen nyt, se johtuu siitä, että Ayrtonin käsitys tukee täydellisesti minun olettamustani.
— Siiskö Uusi Seelanti? Glenarvan kysyi.
— Kuunnelkaa ja päätelkää, Paganel vastasi. — Erehdykseeni, joka on pelastanut meidät, on olemassa eräs tietty syy. Juuri silloin, kun kirjoitin kirjettä Glenarvanin sanelun mukaan, askarrutti nimi Seelanti aivojani. Tehän muistatte, että olimme vankkureissa. MacNabbs oli kertonut lady Helenalle rosvojen historian ja antanut hänelle numeron Australian ja Uuden Seelannin Uutisia, joka kertoi Camden Bridgen tapaturmasta. No, juuri silloin, kun kirjoitin, lojui tuo lehti maassa niin taitettuna, että sen nimestä näkyi vain kaksi tavua. Ne tavut olivat aland. Mikä välähdys leimahtikaan mielessäni! Aland oli juuri eräs englantilaisessa asiakirjassa ollut sana, jonka olimme siihen saakka luulleet merkitsevän maihin, mutta joka oli loppuosa nimestä Zealand.
— Mitä! Glenarvan huudahti.
— Aivan, Paganel jatkoi syvän vakaumuksen äänellä, — tämä tulkinta oli jäänyt juolahtamatta mieleeni siksi, että olin aina käyttänyt ranskalaista asiakirjaa, joka oli muita täydellisempi, mutta josta tämä tärkeä sana puuttuu.
— Ohoo! majuri sanoi, — eiköhän tuossa ole liikaa mielikuvitusta,
Paganel, ja etteköhän unohda liian vähällä entisiä päätelmiänne?
— Kyselkää, majuri, minä olen valmis vastaamaan.
— No, MacNabbs sanoi, — mitä merkitsee sana austral?
— Samaa, mitä se oli alussa. Se merkitsee vain eteläisiä seutuja.
— Hyvä. Entäs tavu indi, joka ensimmäisellä kerralla oli katkelma sanasta indiens — intiaanit — toisella kerralla sanasta indigenes — alkuasukkaat?
— Niinpä niin, kolmannen ja viimeisen kerran, Paganel vastasi, — se on ensimmäinen tavu sanasta indigence — hätä!
— Entä contin! MacNabbs huudahti, — onko se vieläkin continent — mannermaa?
— Ei, koska Uusi Seelanti on vain saari.
— No…? Glenarvan kysyi.
— Rakas lordi, Paganel vastasi, — minä selitän teille asiakirjan kolmannen tulkintani mukaan, ja te voitte sitten päättää. Teen vain kaksi huomautusta. Ensiksi: unohtakaa mikäli mahdollista entiset tulkinnat ja älkääkä tehkö ennakkoon mitään päätelmiä; toiseksi eräät kohdat tuntuvat teistä väkinäisiltä, ja on mahdollista, että niissä erehdyn, mutta ne ovat toisarvoisia sanoja, muiden muassa sana agonie, joka minua häiritsee, mutta jota en voi selittää toisin. Muuten on tulkintani pohjana ranskalainen asiakirja, eikä saa unohtaa, että sen on kirjoittanut englantilainen, jolle ranskankielen omituisuudet eivät voineet olla täysin tuttuja. Näillä edellytyksillä aloitan.
Ja joka tavun hitaasti lausuen Paganel luki seuraavat lauseet:
— 27. päivänä kesäkuuta 1862 fregatti Britannia Glasgowista upposi pitkän kamppailun jälkeen eteläisillä merillä Uuden Seelannin (englanniksi Zealandin) rannikolla. Kaksi matruusia ja kapteeni Grant pääsivät sinne maihin. Siellä he _conti_nuellemant (jatkuvasti) julman hädän uhreina ovat heittäneet tämän asiakirjan … pituus- ja 37° 11' leveysasteelle. Tuokaa heille apua taikka he ovat hukassa.
Paganel lopetti. Hänen tulkintansa oli mahdollinen. Mutta juuri siksi, että se tuntui yhtä todennäköiseltä kuin entisetkin, se saattoi olla yhtä väärä. Glenarvan ja majuri eivät siis ryhtyneet kiistelemään siitä. Mutta kun Britannian jälkiä ei ollut tavattu Patagonian eikä Australian rannikolla niillä seuduilla, missä 37. leveysaste leikkaa näitä maita, olisi todennäköisyys Uuden Seelannin puolella. Tämä Paganelin huomautus vaikutti hänen ystäviinsä.
— Sanokaa minulle sitten, Paganel, Glenarvan lausui, — miksi te olette pitänyt tätä tulkintaa salassa jo noin kaksi kuukautta?
— Koska en tahtonut herättää teissä turhia toiveita. Muuten, mehän olimme matkalla Aucklandiin juuri asiakirjassa mainitun leveysasteen kohdalle.
— Mutta sitten, kun jouduimme pois suunnasta, miksi ette silloin puhunut?
— Siksi, että vaikka tulkinta olisi ollut oikea, se ei olisi voinut pelastaa kapteenia.
— Mistä syystä, Paganel?
— Jos oletamme, että kapteeni Harry Grant on joutunut haaksirikkoon Uuden Seelannin rannikolla, ja koska häntä ei kahteen vuoteen sen jälkeen ole ilmestynyt ihmisten ilmoille, niin hän on varmaan joutunut haaksirikon tai seelantilaisten uhriksi.
— Niinpä te olette sitä mieltä…?
— Että voi mahdollisesti löytää joitakin jälkiä haaksirikosta, mutta että Britannian haaksirikkoiset ovat auttamattomasti hukkuneet!
— Tästä on paras pysyä vaiti, ystäväni, Glenarvan sanoi, — ja antakaa minun valita aika, milloin ilmoitan tämän surusanoman kapteeni Grantin lapsille.