AYRTON ELI BEN JOYCE.
Ayrton tuli näkyviin. Hän astui kannen yli varmoin askelin ja sitten portaita myöten perähyttiin. Hänen silmänsä olivat synkät, hampaat yhteen purrut, kädet nyrkissä. Hänen olemuksessaan ei ollut uhmaa eikä myöskään nöyryyttä. Tultuaan lordi Glenarvanin eteen hän pani käsivartensa ristiin mykkänä ja tyynenä, odottaen kysymyksiä.
— Ayrton, Glenarvan sanoi, — täällä me siis olemme, te ja me, tässä Duncanissa, jonka te aioitte luovuttaa Ben Joycen rosvojoukolle!
Perämiehen huulet vavahtivat hieman. Äkillinen puna nousi hänen liikkumattomille kasvoilleen. Ei katumuksen puna, vaan epäonnistumisen häpeä. Tällä aluksella, jonka kapteeniksi hän oli havitellut, hän oli vankina, ja hänen kohtalonsa ratkaistaisiin muutamassa minuutissa.
Mutta hän ei vastannut. Glenarvan odotti kärsivällisesti. Ayrton pysyi vain itsepintaisesti vaiti.
— Puhukaa, Ayrton. Mitä teillä on sanomista? Glenarvan aloitti jälleen.
Ayrton epäröi; hänen otsansa rypistyi syviksi viivoiksi; sitten hän sanoi tyynellä äänellä:
— Minulla ei ole mitään sanomista, mylord. Olen tyhmyyksissäni joutunut kiinni. Tehkää kuten hyväksi näette.
Sitten hän käänsi katseensa lännessä leviävään rannikkoon eikä näköjään välittänyt lainkaan, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänet nähdessään olisi voinut luulla, ettei hänellä ollut tämän vakavan asian kanssa mitään tekemistä. Mutta Glenarvan oli päättänyt pysyä kärsivällisenä. Hän tahtoi saada tietää erinäisiä seikkoja Ayrtonin salaperäisestä elämästä, varsinkin siitä, mikä koski Harry Grantia ja Britanniaa. Hän jatkoi siis kuulusteluaan tavattoman lempeästi ja pakottaen sydämenlyöntinsä täysin rauhoittumaan.
— Minusta tuntuu, Ayrton, hän sanoi, — että te ette sentään kieltäydy
vastaamasta muutamiin kysymyksiin, joita haluan teille tehdä.
Ensinnäkin, onko minun puhuteltava teitä Ayrtoniksi vai Ben Joyceksi?
Olitteko vai ette Britannian toinen perämies?
Ayrton pysyi vaiti ja katseli yhä rantaa. Hän ei ollut kuulevinaankaan kysymystä.
Glenarvan, jonka katse välähti, jatkoi perämiehen kuulustelua.
— Tahdotteko sanoa minulle, miksi jätitte Britannian, ja miksi olitte Australiassa?
Sama hiljaisuus, sama liikkumattomuus.
— Kuunnelkaa minua tarkoin, Ayrton, Glenarvan jatkoi. — Teillä on syytä avata suunne. Puhuminen on teidän viimeinen keinonne, se voidaan katsoa hyväksenne. Viimeistä kertaa, tahdotteko vastata kysymyksiini?
Ayrton käänsi katseensa Glenarvaniin ja katsoi häntä silmiin.
— Mylord, hän sanoi, — minulla ei ole mitään vastaamista. Todisteiden hankkiminen minua vastaan on oikeuden, ei minun itseni tehtävä.
— Ne on helppo hankkia! Glenarvan vastasi.
— Helppoko, mylord? Ayrton vastasi. — Teidän armonne näyttää minusta luulevan liian paljon. Minä puolestani vakuutan, että Temple Barin parhaan tuomarin olisi vaikea todistaa, kuka minä olen! Kuinka voitaisiin näyttää toteen, miksi olen tullut Australiaan, koska kapteeni Grant ei ole kertomassa sitä? Kuka todistaa, että minä olen poliisin kuuluttama Ben Joyce, kun en koskaan ole ollut poliisin käsissä ja kumppanini ovat vapaina? Kuka teitä lukuunottamatta voi todistaa minun tehneen mitään moitittavaa, saati rikosta? Kuka voi todistaa, että minä olen aikonut anastaa tämän laivan ja luovuttaa sen rosvoille? Ei kukaan, kuulkaa, ei kukaan! Teillä on epäluulonne, olkoon, mutta ihmisen tuomitsemiseksi tarvitaan todisteita, ja niitä todisteita teillä ei ole. Kunnes toisin todistetaan, minä olen Ayrton, Britannian toinen perämies.
Ayrton oli kiihtynyt, mutta oli pian taas alkuperäisen kylmäkiskoinen. Hän arveli varmaankin, että hänen selityksensä päättäisi kuulustelun; mutta Glenarvan sanoi jälleen:
— Ayrton, minua ei ole kukaan tuomari määrännyt teitä kuulustelemaan. Se ei ole minun asiani. Mutta on tärkeätä, että molemminpuoliset suhteemme ovat tarkoin selvillä. Minä en pyydä teiltä mitään, mikä voisi tuomita teidät. Se on oikeuden asia. Mutta te tiedätte, mitä minä etsin, ja voitte yhdellä sanalla palauttaa minut kadottamilleni jäljille. Tahdotteko puhua?
Ayrton pudisti päätänsä kuin mies, joka on päättänyt vaieta.
— Tahdotteko sanoa minulle, missä kapteeni Grant on? Glenarvan kysyi.
— En, mylord, Ayrton vastasi.
— Tahdotteko ilmoittaa, missä Britannia hukkui?
— En sitäkään.
— Ayrton, Glenarvan jatkoi melkein rukoillen, — mikäli tiedätte Harry Grantin olinpaikan, tahdotteko sanoa sen hänen lapsiraukoilleen, jotka eivät odota muuta kuin sanaa teidän suustanne?
Ayrton epäröi. Hänen kasvonpiirteenä muuttuivat. Mutta sitten hän sanoi hiljaisella äänellä:
— En voi, mylord.
Ja hän lisäsi kiivaasti kuin olisi moittinut itseään hetkellisestä heikkoudesta.
— En. Minä en puhu. Hirttäkää minut, jos tahdotte!
— Vai hirttäkää! Glenarvan huudahti äkkiä suuttuneena.
Sitten hän malttoi mielensä ja sanoi vakaalla äänellä:
— Ayrton, täällä ei ole tuomareita eikä pyöveleitä. Heti kun poikkeamme maihin, teidät jätetään Englannin viranomaisten käsiin.
— Sitä pyydänkin! perämies vastasi.
Sitten hän palasi tyynin askelin vankilakseen määrättyyn hyttiin, ja kaksi matruusia sijoitetuin hänen ovelleen pitämään silmällä hänen pienimpiäkin liikkeitään. Kuulustelussa mukana olleet olivat suutuksissaan ja alakuloisia.
Kun Glenarvan ei saanut Ayrtonia puhumaan, mitä mahdollisuuksia hänellä enää oli? Ilmeisesti toteutettava Edenissä tehty suunnitelma palata Eurooppaan ja luovuttava ajatuksesta tuonnempana ryhtyä uudelleen nyt epäonnistuneeseen yritykseen, sillä nythän näyttivät Britannian jäljet olevan auttamattomasti hukassa, asiakirjaa ei voinut mitenkään tulkita toisin, eikä 37. leveysasteella enää ollut edes mitään muuta mannerta; Duncanin oli siis vain käännyttävä paluumatkalle.
Neuvoteltuaan ystäviensä kanssa Glenarvan keskusteli yksityiskohtaisemmin John Manglesin kanssa paluuta koskevista seikoista. John tarkasti säiliöt; hiilivarasto riittäisi korkeintaan kaksi viikkoa. Niinpä oli välttämätöntä hankkia lisää polttoainetta lähimmässä satamassa.
John ehdotti Glenarvanille, että suunnattaisiin kurssi Talkahuanon lahteen, missä Duncan jo kerran oli täydentänyt varastonsa ennen lähtöään kiertomatkalleen. Se oli suora reitti ja tarkalleen 37. leveysasteella. Sieltä alus lähtisi runsaasti varustettuna etelään, kiertäisi Kap Hornin ja palaisi Skotlantiin Atlantin kautta.
Tämä suunnitelma hyväksyttiin ja koneenkäyttäjälle annettiin käsky lisätä vauhtia. Puoli tuntia myöhemmin kuljettiin Talkahuanoa kohti merellä, joka oli Tyyni-nimensä arvoinen, ja kello kuusi illalla häipyivät Uuden Seelannin viimeiset vuoret horisontin lämpimiin usviin.
Nyt alkoi siis paluumatka. Murheellinen hetki rohkeille etsijöille, jotka palasivat lähtösatamaan ilman Harry Grantia! Laivamiehistökin, joka lähtiessä oli ollut niin hilpeä, niin luottavainen, oli masentunut ja alakuloinen, kun piti palata Eurooppaan. Näistä kunnon matruuseista halusi kyllä jokainen nähdä jälleen kotimaansa, mutta kaikki olisivat vielä kauan uhmanneet meren vaaroja kapteeni Grantin etsinnöissä.
Niinpä Glenarvanin paluuta tervehtineitä riemuhuutoja seurasi pian apeus. Ei ollut enää alinomaista yhteyttä matkustajien kesken, ei niitä keskusteluja, jotka ennen pitivät heidät virkeinä. Kukin pysytteli omissa oloissaan kajuuttansa yksinäisyydessä ja harvoin saapui yksi tai toinen Duncanin kannelle.
Se mies, jossa matkailijain surulliset tai iloiset tunteet tavallisesti ilmenivät vilkkaimpina, Paganel, joka tarvittaessa olisi keksinyt jotain, oli nyt synkkä ja hiljainen. Häntä tuskin nähtiin. Hänen luontainen puheliaisuutensa, hänen ranskalainen eloisuutensa olivat vaihtuneet mykkyyteen ja alakuloisuuteen. Hän vaikutti vielä masentuneemmalta kuin hänen toverinsa. Kun Glenarvan puhui etsinnän jatkamisesta, Paganel pudisti päätään kuin ihminen, joka ei toivo enää mitään ja jonka vakaumus Britannian haaksirikkoisten kohtalosta näytti olevan lopullinen. Oli ilmeistä, että hän uskoi heidän auttamattomasti eksyneen jäljiltä.
Laivalla oli kuitenkin yksi mies, joka saattoi sanoa viimeisen sanan tästä onnettomuudesta, mutta hän pysyi yhä vaiti. Se oli Ayrton. Tämä konna tiesi epäilemättä ainakin haaksirikon tapahtumapaikan, vaikka ei olisi ollut selvillä kapteenin nykyisestä olinpaikasta. Mutta jos Grant löytyisi, hän voisi tietysti todistaa Ayrtonia vastaan. Niinpä tämä pysyi itsepintaisesti vaiti. Siksi häntä vihattiin kiivaasti, varsinkin matruusit, jotka tahtoivat löylyttää hänet.
Monta kertaa Glenarvan uudisti yrityksensä saada perämies puhumaan. Lupaukset ja uhkaukset olivat hyödyttömiä. Ayrtonin härkäpäisyys oli mennyt niin pitkälle ja oli niin käsittämätön, että majuri alkoi epäillä, tiesikö hän oikeastaan mitään. Samaa mieltä oli muuten maantieteilijä, jonka yksityiseen käsitykseen Harry Grantin kohtalosta se sitä paitsi soveltui.
Mutta ellei Ayrton tiennyt mitään, miksei hän tunnustanut tietämättömyyttään? Siitähän ei ollut mitään vahinkoa hänelle. Hänen äänettömyytensä vaikeutti uuden suunnitelman laatimista. Oliko perämiehen löytymisestä Australiassa pääteltävä, että Harry Grantkin oli samalla mantereella? Ayrton oli ehdottomasti saatava puhumaan.
Huomatessaan puolisonsa ponnistukset turhiksi lady Helena pyysi lupaa vuorostaan koettaa murtaa perämiehen vastarinnan. Siinä missä mies ei ollut onnistunut voisi nainen lempeydellään ehkä onnistua. Eikö siinä tule esiin ikuinen tarina sadun myrskystä, joka ei pysty tempaamaan viittaa matkamiehen yltä, kun taas pieninkin päivänsäde nostaa sen heti? Glenarvan, joka tiesi nuoren vaimonsa älykkyyden, antoi hänelle vapaat kädet toimia.
Sitten 5. päivänä maaliskuuta vietiin Ayrton lady Helenan hyttiin. Mary Grantin piti olla läsnä keskustelussa, sillä tytön vaikutus saattoi olla suuri, eikä lady Helena tahtonut laiminlyödä mitään menestymisen mahdollisuutta.
Tunnin ajan olivat molemmat naiset hytissä Britannian perämiehen kanssa, mutta heidän keskustelustaan ei saatu tietää mitään. Mitä he olivat puhuneet, mitä perusteluja käyttäneet saadakseen ilmi rosvon salaisuuden, kaikki tämän kuulustelun yksityiskohdat jäivät tuntemattomiksi. Mutta erotessaan Ayrtonista he eivät näyttäneet onnistuneen, vaan heidän kasvoistaan näkyi ilmeinen pettymys.
Kun perämies saatettiin hyttiinsä, matruusit uhkailivat häntä kiukkuisesti. Mutta Ayrton kohautti vain olkapäitään, mikä yllytti miehistön raivoa, niin että sen hillitsemiseksi tarvittiin suorastaan John Manglesin ja Glenarvanin väliintuloa.
Mutta lady Helena ei luovuttanut. Hän halusi taistella loppuun saakka tätä kovasydämisyyttä vastaan ja meni seuraavana päivänä itse Ayrtonin hyttiin välttääkseen kohtaukset, joita miehen näyttäytyminen laivan kannella aiheutti.
Kaksi pitkää tuntia oli hyvä ja lempeä skotlannitar yksin rosvopäällikön luona. Glenarvan käveli hermostuneen kiihtyneenä hytin lähettyvillä, milloin haluten yrittää tätäkin keinoa viimeiseen saakka, milloin kutsua vaimonsa pois tästä kiusallisesta keskustelusta.
Mutta kun lady Helena tällä kertaa palasi, hänen kasvonsa olivat luottavaiset. Oliko hän saanut tietää salaisuuden ja onnistunut koskettamaan säälin viimeisiä säikeitä onnettoman miehen sydämessä?
MacNabbs, joka ensin huomasi hänet, ei hyvin ymmärrettävästi uskonut menestykseen.
Kuitenkin miehistön keskuuteen levisi heti huhu, että perämies oli vihdoinkin suostunut lady Helenan pyyntöön. Se vaikutti kuin sähkö. Kaikki matruusit kokoontuivat kannelle nopeammin kuin jos Tom Austinin vihellys olisi kutsunut heitä töihin.
Glenarvan oli rientänyt vaimonsa luo.
— Onko hän puhunut?
— Ei, lady Helena vastasi. — Mutta minun pyynnöstäni Ayrton haluaa päästä sinun puheillesi.
— Ah, Helena-kulta, sinä olet onnistunut!
— Niin toivon, Edward.
— Oletko antanut mitään lupausta, joka minun on vahvistettava?
— Yhden ainoan, ystäväni, nimittäin sen, että sinä käytät kaikkea vaikutusvaltaa lieventääksesi häntä odottavaa kohtaloa.
— Hyvä, rakas Helena. Ayrton saa tulla heti.
Lady Helena meni hyttiinsä Mary Grantin saattamana, ja perämies tuotiin salonkiin, jossa lordi Glenarvan häntä odotti.