MIKSI DUNCAN RISTEILI UUDEN SEELANNIN RANNIKOLLA.
Olisi turha yrittää kuvata Glenarvanin ja hänen ystäviensä tunteita, kun heidän korvissaan soivat vanhan Skotlannin laulut. Heidän astuessaan Duncanin kannelle säkkipillin puhaltaja täytti soittimensa ilmalla ja puhalsi Malcolmin klaanin kotiseutulaulun, ja voimakkaat hurraa-huudot tervehtivät lordin paluuta laivalleen.
Glenarvan, John Mangles, Paganel, Robert, jopa itse majurikin itkivät ja syleilivät toisiaan. Alussa oli vain riemua ja huumausta. Maantieteilijä oli kerrassaan hullaantunut; hän hyppi ja tähtäili kaukoputkellaan villien ruuhia, jotka nyt näkyivät saapuvan rantaan.
Mutta kun laivan miehistö huomasi Glenarvanin ja hänen seuralaisensa repaleiset vaatteet ja rasittuneilla kasvoilla kauheiden kärsimysten jäljet, ilon purkaukset loppuivat. Laivalle oli palannut haamuja niiden pelottomien, terveyttä uhkuvien retkeilijöiden sijasta, jotka kolme kuukautta sitten toiveikkaina olivat lähteneet etsimään haaksirikkoisia. Sattuma, yksinomaan sattuma oli tuonut heidät takaisin tälle laivalle, jota he eivät enää odottaneet näkevänsä, mutta kuinka loppuun kulutettuina ja heikossa kunnossa.
Mutta ennen kuin Glenarvan ajattelikaan lepoa tai nälän ja janon pakottavien tarpeiden tyydyttämistä, hän halusi kuitenkin kysyä Tom Austinilta syytä hänen oloonsa näillä vesillä.
Minkä vuoksi Duncan risteili Uuden Seelannin itärannikolla? Mistä johtui, ettei se ollut Ben Joycen käsissä? Minkä onnellisen sattuman kautta oli Jumala toimittanut sen pakolaisten reitille?
Miksi? Kuinka? Minkä takia? Kysymyksiä sateli tuhkatiheään Tom Austinin vastattaviksi. Vanha merimies ei tiennyt ketä kuunnella, vaan päätti sitten ottaa huomioon yksinomaan lordi Glenarvanin ja vastata vain hänelle.
— Entä rosvot? Glenarvan kysyi. — Mitä olette tehnyt niille?
— Rosvotko? Tom Austin vastasi äänellä, joka osoitti, ettei hän ymmärtänyt, mistä oli puhe.
— Niin. Ne roistot, jotka hyökkäsivät laivan kimppuun?
— Minkä laivan? Tom Austin kysyi. — Teidän armonne laivanko?
— Niin, niin, Tom! Duncanin. Tulihan Ben Joyce laivalle.
— Minä en tunne Ben Joycea; en ole koskaan nähnyt häntä, Austin vastasi.
— Ette koskaan nähnyt! Glenarvan huudahti kummissaan vanhan merimiehen vastauksesta. — Sanokaa siis minulle, Tom, minkä vuoksi Duncan risteilee tällä hetkellä Uuden Seelannin rannikolla?
Jos Glenarvan, lady Helena, neiti Grant, Paganel, majuri, Robert, John Mangles, Olbinett, Mulrady, Wilson eivät käsittäneet vanhan merimiehen hämmästystä, niin kuinka he itse hämmästyivätkään, kun Tom vastasi tyynellä äänellä:
— Duncan risteilee täällä teidän armonne käskystä.
— Minunko käskystäni! Glenarvan huudahti.
— Niin, mylord. Minä olen vain noudattanut teidän 14. päivänä tammikuuta lähettämänne kirjeen ohjeita.
— Minun kirjeeni! Minun kirjeeni! Glenarvan huusi.
Retkeilijät kertyivät tiiviimmin Tom Austinin ympärille ja tuijottivat häntä jännittyneinä. Oliko siis Snowy-joella laadittu kirje saapunut Duncanille?
— Malttia! Glenarvan sanoi. — Yritetään selvittää asia, sillä minä taidan nähdä unta. Oletteko te saanut erään kirjeen, Tom?
— Olen, kirjeen teidän armoltanne.
— Melbournessako?
— Melbournessa, juuri kun sain laivan vauriot korjatuksi.
— Ja se kirje…
— Ei ollut kirjoitettu teidän käsialallanne, mutta oli teidän allekirjoittamanne, mylord.
— Se on sama kirje. Minun kirjeeni toi teille eräs Ben Joyce-niminen rosvo.
— Ei, vaan Ayrton-niminen matruusi, Britannian toinen perämies.
— Niin, Ayrton tai Ben Joyce, hän on sama henkilö. No, mitä se kirje sisälsi?
— Se määräsi minut lähtemään viipymättä Melbournesta ja risteilemään pitkin itärannikkoa…
— Australian vesillä! Glenarvan huusi niin tuimasti, että vanha merimies hämmentyi.
— Australianko! Tom toisti hölmistyneenä. — Ei toki, vaan Uuden
Seelannin!
— Australian, Tom, Australian! Glenarvanin kumppanit vakuuttivat yhdestä suusta.
Austin oli pyörtyä. Glenarvan puhui hänelle niin vakuuttavasti, että hän pelkäsi erehtyneensä kirjettä lukiessaan. Olisiko hän, tunnollinen ja tarkka merimies, tehnyt tällaisen virheen? Hän punastui eikä osannut sanoa mitään.
— Rauhoittukaa, Tom, lady Helena sanoi. — Kaitselmus on sallinut…
— Mutta ei sentään, hyvä rouva, suokaa anteeksi, vanha Tom keskeytti jälleen toinnuttuaan. — Ei! Se ei ole mahdollista! Minä en ole erehtynyt! Ayrton luki kirjeen samoin kuin minäkin, ja hän se juuri tahtoi päinvastoin saada minut lähtemään Australian rannikolle!
— Ayrtonko? Glenarvan huudahti.
— Hän juuri! Hän selitteli minulle, että se oli erehdys ja että te käskitte minun tulla tapaamaan teitä Twofold-lahteen!
— Onko teillä kirje tallella, Tom? majuri kysyi perin jännittyneenä.
— On, herra MacNabbs, Austin vastasi. — Minä menen hakemaan sen.
Austin kiiruhti kajuuttaansa keulapuolelle. Sen hetken, kun hän oli poissa, katselivat kaikki toisiaan äänettöminä, paitsi majuri, joka tuijottaen Paganeliin sanoi käsivarret ristissä rinnallaan:
— Totisesti minun jo täytyy sanoa, Paganel, että se olisi hiukan liikaa!
— Mitä? hämmästyi maantieteilijä, joka selkä kumarassa ja silmälasit otsalla näytti jättiläiskokoiselta kysymysmerkiltä.
Austin palasi. Hänellä oli kädessään Paganelin laatima ja Glenarvanin allekirjoittama kirje.
— Lukekaa itse, mylord! vanha merimies sanoi.
Glenarvan otti kirjeen ja luki:
— Käsky Tom Austinille lähteä merelle viipymättä ja tuoda Duncan 37. leveysasteen kohdalle Uuden Seelannin itärannikolle!
— Uuden Seelannin! Paganel huudahti hypähtäen.
Ja hän tempasi kirjeen Glenarvanin käsistä, hieroi silmiään, pani lasit nenälleen ja luki hänkin.
— Uuden Seelannin! sanoi hän äänenpainolla, jota on mahdoton kuvata.
Kirje putosi hänen kädestään.
Samassa hän tunsi jonkun tarttuvan olkapäähänsä. Hän kääntyi ympäri ja seisoi vastapäätä majuria.
— No, Paganel-parka, MacNabbs sanoi vakavasti, — olipa sentään onni, että te ette lähettänyt Duncania Kotsinkiinaan!
Tämä pila teki lopun maantieteilijästä. Alkoi valtava hohotus, joka tarttui koko laivaväkeen. Paganel harppoi edestakaisin kuin mielipuoli, piteli molemmin käsin päätään, repi tukkaansa. Hän ei enää tiennyt, mitä teki, eikä mitä tahtoi tehdä! Hän astui konemaisesti perähytin portaita alas, harppoi pitkin välikantta, hoippuen ja huitoen ja joutui vihdoin keulapakalle. Siellä hänen jalkansa osuivat köysikasaan, ja hän kompastui. Sattumalta hän tarttui toisella kädellään erääseen nuoraan.
Äkkiä kuului kauhea pamahdus. Keulapakkaan sijoitettu kanuuna oli lauennut ja ampunut tyynelle vedenpinnalle täyden panoksen rautaromua. Onneton Paganel oli nykäissyt vielä latingissa olevan kanuunan sytytysnuoraa, ja hana oli iskenyt nallihattuun. Siitä tämä ukkosenjyrähdys. Maantieteilijä lennähti taaksepäin keulapakan portaita alas ja kieri miehistön osastoon asti.
Pamauksen herättämää hämmästystä seurasi pelästyksen huuto. Arveltiin että oli tapahtunut onnettomuus. Kymmenen matruusia syöksyi välikannelle, ja pian he kantoivat sieltä täysin hervotonta Paganelia. Eikä hän edes puhunut.
Pitkä ruumis vietiin perähydn puolelle. Kunnon ranskalaisen kumppanit olivat epätoivoissaan. Majuri, joka aina toimi lääkärinä vakavissa tapauksissa, ryhtyi riisumaan onnettoman Paganelin pukua sitoakseen hänen haavansa; mutta tuskin hän oli tarttunut kuolevaan, kun tämä ponnahti pystyyn kuin sähköiskusta.
— Ei koskaan! hän huudahti, ja käärien laihan vartalonsa ympärille vaatteiden riekaleet napitti nuttunsa omituisen innokkaasti.
— No, no, Paganel! majuri sanoi.
— Ei, sanon minä!
— Täytyyhän tutkia…
— Te ette tutki!
— Te olette kukaties katkaissut … MacNabbs jatkoi.
— Olen, Paganel vastasi nousten seisomaan pitkille jaloilleen, — mutta sen kyllä kirvesmies korjaa.
— Minkä sitten?
— Sen pylvään, joka katkesi pudotessani.
Nyt purskahtivat kaikki jälleen nauruun. Tämä vastaus oli rauhoittanut kaikki kelpo Paganelin ystävät; hän oli ilmeisesti selviytynyt ehjin nahoin seikkailustaan keulapakan kanuunan kanssa.
— Joka tapauksessa, majuri ajatteli, — on tuo maantieteilijä merkillisen ujo!
Mutta toinnuttuaan onnettomuudestaan Paganelin piti kuitenkin vastata erääseen kysymykseen, jota ei voitu välttää.
— Nyt, Paganel, Glenarvan sanoi hänelle, — vastatkaa suoraan. Tunnustan kyllä, että teidän hajamielisyytenne on ollut suureksi onneksi. Ilman teitä olisi Duncan varmasti joutunut rosvojen haltuun; ilman teitä olisimme jälleen maorin käsissä! Mutta sanokaa minulle Jumalan nimessä, mikä ihmeen ajatus, mikä yliluonnollinen mielenhäiriö sai teidät kirjoittamaan Uuden Seelannin nimen Australian sijasta?
— Niin, totta vie! Paganel huudahti. — Se johtui… Mutta samassa hänen katseensa osui kapteeni Grantin lapsiin, ja hän vaikeni äkkiä; sitten hän lausui:
— Mitä sille mahtaa, rakas Glenarvan, minä olen mieletön, hullu, auttamaton olento, ja minä kuolen maailman hajamielisimmän miehen nahoissa…
— Ellei teitä nyljetä, majuri lisäsi.
— Nyljetäkö! maantieteilijä huudahti raivostuneena. — Onko se jokin vihjaus…?
— Mikä vihjaus, Paganel? MacNabbs kysyi tyynellä äänellä.
Välikohtauksesta ei ollut seurauksia. Duncanin salaisuus oli saanut selityksensä; ihmeellisesti pelastuneet matkalaiset tahtoivat vain mennä mukaviin hytteihinsä ja tulla sitten syömään.
Mutta kun lady Helena ja Mary Grant, majuri, Paganel ja Robert olivat poistuneet jäivät Glenarvan ja John Mangles puhuttamaan vielä Tom Austinia.
— No, vanha Tom, Glenarvan sanoi, — vastatkaa minulle. Eikö käsky lähteä risteilemään Uuden Seelannin rannikolle tuntunut teistä kummalliselta?
— Tuntui, teidän armonne, Austin vastasi, — minä olin hyvin hämmästynyt, mutta minulla ei ole tapana pohtia saamiani määräyksiä, ja siksi minä vain tottelin. Olisinko voinut menetellä toisin? Jos en olisi noudattanut kirjeessä antamaanne määräystä ja olisi tapahtunut onnettomuus, enkö minä olisi ollut siihen syyllinen? Olisitteko te menetellyt toisin, kapteeni?
— En, Tom, John Mangles vastasi.
— Mutta mitä te ajattelitte? Glenarvan kysyi.
— Ajattelin, mylord, että Harry Grantin etu vaati menemään sinne, minne käskitte minun mennä. Ajattelin, että uusien tietojen johdosta te lähtisitte jollakin laivalla Uuteen Seelantiin ja että minun tuli odottaa teitä tämän saaren rannalla. Lähtiessäni Melbournesta en muuten ilmoittanut määränpäätä, ja miehistö sai tietää sen vasta aavalla merellä, kun Australian rannikko jo oli häipynyt silmistämme. Mutta silloin sattui laivalla tapaus, joka minua suuresti oudostutti.
— Mikä se oli, Tom? Glenarvan kysyi.
— Se, että kun perämies Ayrton kuuli Duncanin määränpään päivää myöhemmin kuin olimme lähteneet vesille…
— Ayrton, Glenarvan huudahti. — Onko hän siis laivalla?
— On, mylord.
— Ayrton täällä! Glenarvan toisti katsoen John Manglesiin.
— Se on ollut Jumalan tahto! nuori kapteeni vastasi.
Hetkiseksi välähti kummankin mieleen salamannopeasti Ayrtonin käytös, hänen kauan valmistelemansa kavallus, Glenarvanin haavoittaminen, Mulradyn murha, Snowyn soihin syöstyn retkikunnan kärsimykset, tuon roiston koko menneisyys. Ja nyt mitä ihmeellisimmästä yhteensattumasta roisto oli heidän vallassaan.
— Missä hän on? Glenarvan kysyi innokkaasti.
— Eräässä keulapuolen hytissä, Tom Austin vastasi, — ja häntä pidetään vartioituna.
— Miksi?
— No, kun Ayrton näki laivan purjehtivan Uuteen Seelantiin, hän raivostui ja yritti pakottaa minut muuttamaan laivan suuntaa, uhkasi ja vihdoin yllytti miehiäni kapinaan. Silloin huomasin, että hän on vaarallinen kaveri, ja ryhdyin varotoimiin häntä vastaan.
— Entä sitten?
— Sitten hän on ollut hytissään, yrittämättäkään pyrkiä ulos.
— Hyvä on, Tom.
Tällä hetkellä Glenarvania ja John Manglesia kutsuttiin peräkajuuttaan. Aamiainen, jonka tarpeessa he niin suuresti olivat, oli valmis. He istuivat pöytään eivätkä maininneet mitään Ayrtonista.
Mutta kun matkalaiset aterian jälkeen voimistuneina ja virkistyneinä palasivat kannelle, Glenarvan ilmoitti heille perämiehen olevan laivalla. Samalla hän sanoi aikovansa kuulustella häntä.
— Voinko minä jäädä pois? lady Helena pyysi. — Minun täytyy sanoa, rakas Edward, että sen raakalaismaisen miehen näkeminen olisi minulle hyvin kiusallista.
— Tästä tulee ristikuulustelu, Helena, selitti lordi Glenarvan. — Pyydän sinua jäämään. Ben Joycen on kohdattava kaikki uhrinsa kasvoista kasvoihin!
Lady Helena antoi myöten. Mary Grant ja hän istuutuivat lordi Glenarvanin viereen. Heidän ympärilleen asettuivat majuri, Paganel, John Mangles, Robert, Wilson, Mulrady ja Olbinett, kaikki, jotka olivat joutuneet kokemaan roiston kavaluuden. Laivan miehistö, joka ei vielä käsittänyt tapauksen vakavuutta, pysyi hiljaa ja ääneti.
— Tuokaa Ayrton esiin! Glenarvan käski.