KAHDEN TULEN VÄLISSÄ.
Yö suosi pakoa; sen turvin piti siis päästä pois Taupo-järven vaarallisilta tienoilta. Paganel ryhtyi joukon oppaaksi, ja hänen merkillinen paikallisvaistonsa oli taas avuksi tämän vaikean vaelluksen aikana vuoristossa. Hän liikkui hämmästyttävän taitavasti pimeässä, valiten empimättä melkein näkymättömiä polkuja ja pysyen varmasti suunnassa, josta hän ei poikennut. Hänen kykynsä nähdä pimeässä oli sitä paitsi hänelle suureksi hyödyksi, ja kissansilmillään hän saattoi nähdä pienimmätkin esineet, vaikkei valoa ollut vähääkään.
Kolme tuntia marssittiin taukoa pitämättä pitkin loivaa itärinnettä. Paganel kääntyi hiukan kaakkoon päästäkseen Kaimanawan ja Wahiti-selänteen väliseen kapeaan solaan, josta kulkee tie Aucklandista Hawkes-lahteen. Kun tästä rotkosta olisi päästy, hän aikoi poiketa tieltä ja pyrkiä rannikolle maakunnan asumattomien seutujen kautta korkeiden vuorijonojen suojassa.
Kello yhdeksän aamulla oli kuljettu yhdeksäntoista kilometriä kahdessatoista tunnissa. Enempää ei naisilta voinut pyytää. Siinä oli muuten sopiva leiripaikka. Pakolaiset olivat saapuneet solaan, joka erottaa molemmat vuorijonot. Oberlandin tie jäi oikealle ja jatkui etelään. Paganel teki kartta kädessään mutkan koilliseen, ja kello kymmenen saapui joukko eräänlaiselle äkkijyrkälle, vuoresta ulkonevalle kielekkeelle.
Ruokatarvikkeet otettiin esille säkeistä ja saivat hyvän menekin. Saniaiset, joita Mary Grant ja majuri eivät aikaisemmin olleet halunneet syödä, kelpasivat nyt heille. Taukoa jatkui kello kahteen saakka iltapäivällä, minkä jälkeen taas marssittiin itäänpäin, kunnes illalla pysähdyttiin kolmentoista kilometrin päähän vuorista. Pian nukkuivat kaikki taivasalla.
Seuraavana päivänä oli matkalla tuntuvia hankaluuksia. Heidän piti näet kulkea omituisen, tuliperäisiä järviä, kuumia ja rikkipitoisia lähteitä sisältävän alueen halki, joka on Wahiti-selänteen itäpuolella. Silmillä oli siitä enemmän iloa kuin jaloilla. Joka puolen kilometrin päässä oli tie poikki, ja esteiden kiertäminen oli perin väsyttävää. Mutta luonnon suurenmoiset ilmiöt tarjosivat vaihtelevuudessaan outoa katseltavaa!
Tällä viidenkymmenen neliökilometrin laajuisella alueella esiintyi maanalaisen tulen voima kaikissa muodoissa. Ihmeen kuulakkaita, miljoonien hyönteisten asumia suolapitoisia lähteitä pulppusi seelantilaisten teepensaiden viidakoista, levittäen kirpeää palaneen ruudin käryä ja jättäen maahan valkoista, häikäisevän lumen näköistä sakkaa. Niiden kirkas vesi oli kiehuvan kuumaa, kun taas toiset läheiset lähteet näyttivät olevan hyytyneitä. Jättimäisiä saniaisia kasvoi niiden partaalla sellaisissa oloissa, jotka vastasivat siluurikauden kasvullisuutta.
Kaikkialla näkyi höyrystyneitä vesipatsaita kohoavan maasta kuin suihkulähteitä puistossa, toisten pulputessa jatkuvasti, toisten vain tietyin välein, kuin jonkin oikullisen Pluton tahdosta. Ne olivat amfiteatterin tapaan luonnonpengermillä toinen toistaan korkeammalla kuin nykyaikaiset altaat; niiden vedet sekoittuivat toisiinsa vähitellen valkoisten höyrypilvien alla ja uurtaen jättiläisportaiden puoliksi läpinäkyviä astimia loivat kokonaisia järviä kiehuvilla ryöpyillään.
Kauempana esiintyi lämpimien lähteiden ja pauhaavien suihkujen asemesta rikkilähteitä. Maa näytti olevan aivan täynnä suuria rakkoja; ne olivat puoliksi sammuneita tulivuorenkraatereita, joiden halkeamista nousi kaasuja. Ilma oli sakeana rikkihapon pistävää ja vastenmielistä hajua. Rikki peitti maata ohuena kuorena ja kiteytyneinä ryhminä; vuosisatojen kuluessa tänne oli kasautunut laskemattomia hedelmättömiä rikkauksia, ja tältä vielä miltei tuntemattomalta Uuden Seelannin alueelta saa teollisuus vastedes noutaa lisää raaka-ainetta, jos Sisilian rikkikaivokset joskus ehtyvät.
On helppo ymmärtää, mitä rasituksia pakolaisten oli kestettävä kulkiessaan näiden luonnonesteitä täynnä olevien seutujen läpi. Leiripaikkoja oli vaikea löytää, eikä metsästäjä havainnut siellä ainoatakaan lintua, jonka Olbinett olisi katsonut kynimisen arvoiseksi. Siksi täytyi tyytyä enimmäkseen saniaisiin ja makeisiin bataatteihin, laihaan ravintoon, joka ei ollut omiaan virkistämään pikku joukon nääntyneitä voimia. Jokainen halusi siis mahdollisimman pian päästä tältä karulta ja autiolta seudulta.
Kesti kuitenkin neljä päivää, ennen kuin tämä kiusallinen alue oli sivuutettu. Vasta 23. päivänä helmikuuta Glenarvan saattoi kahdeksankymmenen kilometrin päässä Maunganamusta leiriytyä erään nimettömän vuoren juurelle, joka oli merkitty Paganelin karttaan. Hänen silmiensä eteen levisi pensaita kasvavia tasankoja, ja horisontissa näkyi taas suuria metsiä.
Se oli hyvä enne, sillä ehdolla kuitenkin, ettei näiden seutujen asuttavuus ollut houkutellut sinne kovin monta asukasta. Tähän saakka eivät retkeilijät olleet nähneet ainoatakaan maoria.
Tänä päivänä MacNabbs ja Robert ampuivat kolme kiwiä, jotka arvokkaasti täyttivät paikkansa leirin pöydässä, mutta totta puhuen vain hetkiseksi, sillä muutamassa minuutissa oli ne syöty nokasta kynsiin saakka.
Bataattien ja perunoiden välillä Paganel teki ehdotuksen, joka hyväksyttiin yksimielisesti.
Hän ehdotti, että tälle nimettömälle vuorelle, jonka laki noin tuhannen metrin korkeudessa häipyi pilviin, annettaisiin Glenarvanin nimi, ja piirsi huolellisesti skotlantilaisen lordin nimen karttaansa.
On tarpeetonta kertoa loppumatkan jokseenkin yksitoikkoisia tapahtumia.
Vain pari kolme erikoisempaa tapausta sattui tällä taipaleella järviltä
Tyynelle valtamerelle.
Koko päivä marssittiin metsien läpi ja lakeuksien poikki. John määräsi suunnan auringon ja tähtien mukaan. Taivas oli heille suopea ja säästi sekä kuumuudelta että sateelta. Mutta siitä huolimatta hidastutti yhä lisääntyvä väsymys jo niin kovia kokeneita matkalaisia, niin että he hartaasti toivoivat saapuvansa jollekin lähetysasemalle.
He puhelivat kuitenkin ja pitivät toisilleen seuraa, vaikka eivät enää kaikki yhdessä. Joukko jakautui ryhmiin, eivätkä syynä olleet erimielisyydet vaan uupumuksen mukanaan tuoma halu pysytellä omissa oloissaan.
Glenarvan asteli useimmiten yksin ajatellen Duncania ja sen miehistöä sitä enemmän, mitä lähemmäksi rannikkoa tultiin. Hän unohti ne vaarat, jotka vielä uhkasivat heitä Aucklandiin saakka, muistellen vain murhattuja matruusejaan, eikä hän päässyt tästä hirveästä ajatuksesta eroon.
Harry Grantista ei enää puhuttu. Mitäpä se olisi hyödyttänytkään, kun hänen hyväkseen ei enää voitu yrittää mitään? Jos kapteenin nimi vielä mainittiin, se tapahtui vain hänen tyttärensä ja John Manglesin välisissä keskusteluissa.
John ei ollut muistuttanut Marylle, mitä tämä oli sanonut hänelle viimeisenä yönä Wareatuassa; hienotunteisuus kielsi häntä vetoamasta sanaan, joka oli lausuttu äärimmäisen epätoivon hetkellä.
Puhuessaan Harry Grantista teki John vielä ehdotuksia etsiskelyn jatkamiseksi. Hän vakuutti Marylle, että lordi Glenarvan ei jättäisi epäonnistunutta yritystä sikseen, ja perusti tämän käsityksen siihen, että asiakirjan alkuperää ei voitu epäillä. Harry Grant oli siis jossakin; vaikka siis täytyisi etsiä läpi koko maailman, hänet viimein löydettäisiin. Mary ihastui näistä sanoista, ja samat ajatukset ja toiveet yhdistivät Johnin ja hänet. Lady Helena otti usein osaa heidän keskusteluihinsa, mutta ei antautunut niin toiveikkaisiin kuvitelmiin, vaikka karttoikin palauttamasta toisia surulliseen todellisuuteen.
Sillä välin MacNabbs, Robert, Wilson ja Mulrady metsästelivät etääntymättä kovin kauas muista, ja kukin heistä toi riistaa aterioiden täydennykseksi.
Paganel pysytteli yhä phormium-vaippaansa kääriytyneenä erillään äänettömänä ja miettivänä.
Ja kuitenkin on mieluisa velvollisuutemme lisätä, että siitä luonnonlaista huolimatta, joka saa parhaatkin luonteet muuttumaan tyytymättömiksi ja katkeroitumaan koettelemuksissa, vaaroissa, vaivoissa ja kieltäymyksissä, nämä kaikki onnettomuustoverit pysyivät yhdessä, ystävinä, kukin valmiina uhraamaan henkensä toistensa puolesta.
Helmikuun 25. päivänä tien katkaisi virta, joka ei voinut olla muu kuin Paganelin kartalle merkitty Waikari. Sen yli pääsi kuitenkin kahlaamaan.
Kaksi päivää perätysten kuljettiin pitkin pensaita kasvavia tasankoja; puolet Taupo-järven ja rannikon välisestä matkasta oli tehty kohtaamatta alkuasukkaita, mutta voimatkin alkoivat olla lopussa.
Sitten tuli suunnattomia, loputtomia metsiä, samantapaisia kuin Australiassa, mutta täällä oli kumipuiden tilalla kauripetäjiä. Vaikka nelikuukautisen matkan aikana olikin saatu nähdä monia ihmeitä, ihastuivat Glenarvan ja hänen kumppaninsa kuitenkin vielä kerran nähdessään nämä jättiläishongat, jotka olivat Libanonin seetrien ja Kalifornian mammuttipetäjien arvoisia kilpailijoita. Nämä kaurit, joille kasvitieteilijät ovat antaneet nimen "agathis australis", kohosivat kolmenkymmenen metrin korkeuteen, ennen kuin oksia edes alkoi haarautua rungosta. Ne kasvoivat erillisinä puistikkoina, lukemattomina ryhminä, jotka levittivät vihreitä lehtiään kuudenkymmenen metrin korkeuteen.
Muutamat näistä männyistä, jotka vielä olivat nuoria, tuskin sata vuotta vanhoja, muistuttivat Euroopassa tavattavia punahonkia; niiden tumma latvus päättyi suippoon kartioon. Mutta vanhemmat puut, viiden, kuuden vuosisadan ikäiset, muodostivat suunnattomia vihreitä, sikin sokin haaraantuneiden oksien kannattamia telttoja. Nämä Seelannin metsän patriarkat olivat ympärysmitaltaan jopa viisitoistakin metriä, eivätkä retkikunnan jäsenten käsivarret yhteensäkään olisi ylettyneet niiden ympäri.
Kolme päivää marssittiin näiden laajojen holvikaarien alla savisella maalla, jota ihmisjalka ei vielä ennen ollut polkenut. Sen näki selvästi siitä pihkaisen kumin määrästä, jota monin paikoin oli kertynyt kaurien juurelle ja olisi moniksi vuosiksi riittänyt alkuasukkaiden tarpeisiin.
Metsästäjät tapasivat suuria kiwi-parvia, jotka ovat harvinaisia maorien asuttamilla seuduilla. Koirien vainoamina ovat nämä merkilliset linnut paenneet luoksepääsemättömiin aarniometsiin. Niistä saatiin nyt retkikunnalle runsaasti terveellistä ravintoa.
Kerran Paganel sai kaukaa nähdä eräässä tiheässä pensaikossa pari jättiläiskokoista lintua. Hänen luonnontutkijavaistonsa heräsivät, hän huusi tovereitaan, ja väsymyksestään huolimatta majuri, Robert ja hän riensivät pyydystämään näitä eläimiä.
Maantieteilijän kiihkeän uteliaisuuden saattoi ymmärtää, sillä hän oli tunnistanut tai luullut tunnistavansa nämä linnut moa-nimisiksi dinormis-lajiin kuuluviksi, joiden monet oppineet ovat arvelleet kuolleen jo sukupuuttoon. Mutta tämä sattuma vahvisti oikeaksi Hochstetterin ja muiden matkustajain mielipiteen, että näitä Uuden Seelannin siivettömiä jättiläisiä todella vielä on olemassa.
Nämä moat, megatheriumin ja pterodactyluksen aikalaiset, joita Paganel ajoi takaa, olivat varmaankin lähes kuuden metrin korkuisia; ne olivat suunnattoman suuria ja arkoja kamelikurkia, sillä ne pakenivat tavattoman nopeasti. Eikä luoti pysäyttänyt niiden pakoa. Muutamien minuuttien takaa-ajon jälkeen saavuttamattomat moat katosivat suurien puiden taakse, ja metsästäjät olivat vain menettäneet ruutia ja tuhlanneet voimiaan.
Tänä iltana, 1. päivänä maaliskuuta, Glenarvan ja hänen toverinsa pääsivät vihdoin suunnattomasta kaurimetsästä ja leiriytyivät tuhatkuusisataaviisikymmentä metriä korkean Ikirangi-vuoren juurelle.
Lähes sataneljäkymmentä kilometriä oli nyt edetty Maunganamusta, ja rannikolle oli vielä melkein viisikymmentä kilometriä. Oli laskettu voitavan suorittaa koko matka kymmenessä päivässä, mutta ei arvattu ottaa huomioon seudun kaikkia odottamattomia esteitä.
Mutkat, esteet, epätäydelliset paikanmääritykset olivat myös pidentäneet matkaa viidenneksellä, ja onnettomuudeksi olivat matkailijat Ikirangi-vuorelle saapuessaan aivan näännyksissä.
Kuitenkin vaadittiin vielä ainakin kaksi pitkää päivämatkaa rannikolle saapumiseen, ja nyt olivat uudet voimat, äärimmäinen varovaisuus jälleen tarpeen, kun lähestyttiin seutua, missä usein liikkuu alkuasukkaita.
Jokainen ponnisteli kuitenkin voittaakseen väsymyksensä, ja seuraavana aamuna lähti joukko jälleen liikkeelle päivän koittaessa.
Oikealle jäävän Ikirangin ja vasemmalle tuhannenkahdensadan metrin korkeuteen kohoavan Hardy-vuoren välinen matka oli perin rasittava. Siellä oli puolentoista kymmenen kilometrin taival aivan täynnä eräänlaisia taipuvia rihmoja, joita syystä on sanottu "kuristusliaaneiksi". Joka askeleella ne tarttuivat käsivarsiin ja sääriin ja kietoutuivat tiheine kiemuroineen ruumiin ympäri kuin käärmeet. Kaksi päivää täytyi kulkea eteenpäin kirves kourassa ja taistella tätä tuhatpäistä lohikäärmettä, tien tukkivaa, itsepintaista kasvistoa vastaan, jonka Paganel olisi halunnut luokitella Zoophyteihin kuuluvaksi.
Näillä tasangoilla metsästäminen oli mahdotonta, eivätkä metsästäjät enää voineet täydentää eväitä, kuten ennen. Ruokavarat alkoivat olla lopussa, eikä voitu hankkia uusia; veden puutteessa ei voitu sammuttaa ponnistusten kiihdyttämää janoa.
Glenarvanin ja hänen seuralaistensa kärsimykset olivat nyt kauheimmillaan, je ensimmäistä kertaa he olivat heittämässä kaiken toivon.
Eivät enää kävellen, vaan laahustaen, loppuun kiusattuina, vain jokaista muuta tunnetta kauemmin elävän itsesäilytysvaiston kannustamina he vihdoin saapuivat Lottinin niemelle Tyynenmeren rannalle.
Siellä oli muutamia autioita majoja, sodan äskettäin hävittämän kylän raunioita, hoitamattomia viljelyksiä, kaikkialla ryöstön ja tulipalon jälkiä. Ja kohtalo oli täällä varannut kovaonnisille kulkijoille uuden ja kauhean koettelemuksen.
He harhailivat pitkin rantaa, kun noin kilometrin päässä näkyi joukko villejä, jotka aseitaan heilutellen riensivät heitä kohti. Kun toisella puolella oli meri, Glenarvan ei voinut paeta, ja kooten viimeiset voimansa hän oli juuri ryhtymässä puolustustoimiin, kun John Mangles huusi:
— Kanootti! Kanootti!
Kahdenkymmenen askelen päässä siitä oli todellakin rannalle jätetty kolmen airoparin ruuhi. Sen työntäminen vesille, siihen hyppääminen ja pakoonlähtö tältä vaaralliselta rannalta sujui parissa tuokiossa. John Mangles, MacNabbs, Wilson ja Mulrady istuutuivat soutamaan, Glenarvan tarttui peräsimeen, molemmat naiset, Paganel ja Olbinett ja Robert ryhmittyivät hänen lähelleen.
Kymmenen minuutin kuluttua oli ruuhi puolen kilometrin päässä ulapalla.
Meri oli tyyni; pakolaiset pysyivät äänettöminä.
John, joka ei halunnut poistua kovin kauas merelle, aikoi juuri antaa määräyksen, että piti ohjata pitkin rantaa, kun hänellä jäi äkkiä airo ilmaan.
Hänen silmiinsä osui kolme ruuhta, jotka lähtivät Lottinin niemestä takaa-ajamaan heitä.
— Merelle, merelle! hän huusi. — Ja parempi vaikka hukkua!
Neljän soutajansa voimalla ruuhi kiiti taas ulappaa kohti. Noin puoli tuntia he jaksoivat pitää välimatkan entisenä, mutta uupuneiden miesten voimat loppuivat pian, ja toiset kolme ruuhta lähestyivät huomattavasti. Tällä hetkellä oli välimatkaa tuskin kahta kilometriä; nyt ei siis ollut mitään mahdollisuutta välttää villien hyökkäystä, jotka pitkillä pyssyillään varustettuina jo valmistautuivat ampumaan.
Glenarvan seisoi kanootin perässä tähystäen taivaanrantaa kuin jotakin yliluonnollista apua hakien. Mitä hän odotti? Mitä hän tahtoi? Oliko hänellä jokin aavistus?
Äkkiä hänen katseensa välähti, ja hän ojensi kätensä erästä pistettä kohti.
— Laiva! hän huusi. — Ystävät, laiva! Soutakaa! Soutakaa lujasti!
Kukaan neljästä soutajasta ei kääntynyt katsomaan tätä odottamatonta laivaa, sillä nyt ei ollut varaa hukata ainoatakaan aironvetoa. Paganel yksin nousi pystyyn ja käänsi kaukoputkensa Glenarvanin viittaamaan suuntaan.
— Niin on, hän sanoi, — se on laiva, höyrylaiva! Se ajaa täyttä vauhtia ja tulee meitä kohti! Kestävyyttä, kunnon kumppanit!
Pakolaiset ponnistivat jälleen voimansa, saivat kanootin vauhdin paranemaan ja välimatkan pysymään entisellään vielä puoli tuntia. Höyrylaiva tuli yhä enemmän näkyviin; pian saattoi erottaa sen molemmat mastot, joiden ympäri purjeet oli kääritty, ja mustan savun paksut tuprut. Glenarvan antoi peräsimen Robertille, tarttui maantieteilijän kiikariin ja tarkkaili laivan pienimpiäkin liikkeitä.
Mutta sitten John Mangles ja hänen kumppaninsa huomasivat lordin piirteiden vääntyvän, kasvojen kalpenevan ja kaukoputken putoavan hänen kädestään. Yksi ainoa sana selitti hänen äkillisen epätoivonsa.
— Duncan! Glenarvan huudahti. - Duncan ja merirosvot!
— Duncan! John huusi päästäen airon kädestään ja hypäten pystyyn.
— Niin, kuolema on edessä täälläkin! Glenarvan mutisi tuskan murtamana.
Se oli todellakin Duncan, siitä ei voinut erehtyä, Glenarvanin huvialus, merirosvoja miehistönään! Majuri ei voinut olla kiroamatta karkeasti ääneen. Tämä oli jo sentään liikaa!
Ruuhi oli tällä välin jätetty oman onnensa nojaan. Minne sitä ohjaisi!
Minne pakenisi? Oliko mahdollista valita joko merirosvot tai villit?
Villien lähimmästä veneestä ammuttiin laukaus, ja luoti sattui Wilsonin airoon. Muutamin aironvedoin lähestyttiin silloin Duncania.
Huvipursi kulki täyttä vauhtia eikä ollut enää kuin vajaan kilometrin päässä. Kun missään ei enää näkynyt pelastusta, John Mangles ei enää tiennyt, minnepäin käskisi ohjaamaan tai mitä muutenkaan oli tehtävissä. Molemmat naisparat olivat kauhusta suunniltaan polvistuneet rukoilemaan.
Villit ampuivat jatkuvasti, ja luoteja satoi ruuhen ympärillä. Silloin kuului ankara pamaus, ja laivan kanuunan ampuma kuula lensi pakolaisten päiden yli. Kahden tulen väliin joutuneina pakolaiset pysyivät liikkumatta paikallaan Duncanin ja alkuasukkaiden kanoottien välillä.
Hurjana epätoivosta John Mangles tarttui kirveeseensä. Hän aikoi hakata kanootin kappaleiksi upottaakseen sen ja onnettomat toverinsa, kun Robert huusi:
— Tom Austin! Tom Austin! Hän on laivalla! Minä näen hänet! Hän on tuntenut meidät! Hän heiluttaa lakkiaan!
Johnin iskuun noussut kirves vaipui alas.
Toinen kuula vinkui hänen päänsä yli ja murskasi keskeltä kahtia lähimmän kolmesta ruuhesta, samalla kun Duncanin kannelta kajahti hurraa-huuto.
Säikähtyneet villit kääntyivät pakoon rantaa kohti.
— Apuun, apuun, Tom! John Mangles oli huutanut kaikuvalla äänellä.
Ja muutaman silmänräpäyksen jälkeen olivat nuo kymmenen pakolaista turvassa Duncanin kannella tietämättä, miten kaikki oli oikein käynyt ja ymmärtämättä tapahtumista yhtään mitään.