PAGANELIN VOIMAKEINOT.
Seuraavana eli 17. päivänä helmikuuta herätti nouseva aurinko ensimmäisillä säteillään Maunganamun laella nukkuvat. Maorit olivat jo kauan olleet jalkeilla ja liikuskelivat edestakaisin vuoren juurella, väistymättä vartiopaikoiltaan. Raivokkaat huudot tervehtivät häväistystä aitauksesta ilmestyviä eurooppalaisia.
Jokainen vilkaisi ensiksi ympäröiviä vuoria, vielä aamu-usvan peittämiä syviä laaksoja ja Taupo-järven pintaa, joka väreili kevyesti aamutuulessa.
Sitten kaikki kokoontuivat Paganelin ympärille kyselemään hänen uusista suunnitelmistaan.
Paganel tyydytti heti kumppaniensa levottoman uteliaisuuden.
— Ystäväni, hän sanoi, — minun suunnitelmani on siitä erinomainen, että vaikka se ei olisi niin tehokas kuin odotan, vaikka se epäonnistuisikin, niin meidän asemamme ei huonontuisi. Mutta sen pitäisi onnistua.
— Mikä se suunnitelma on? MacNabbs kysyi.
— Tämä, Paganel vastasi. — Villien taikauskon takia olemme tästä vuoresta saaneet turvapaikan, ja se auttaa meitä pääsemään täältä pois. Jos saan Kai-Kumun uskomaan, että me olemme joutuneet pyhänhäpäisymme uhreiksi, että jumalat ovat rangaisseet meitä, sanalla sanoen, että me olemme kokeneet hirveän kuoleman, niin uskotteko, että hän poistuu Maunganamun juurelta ja palaa takaisin kyläänsä?
— Epäilemättä, Glenarvan vastasi.
— Ja millä hirveällä kuolemalla te uhkaatte meitä? kysyi lady Helena.
— Pyhänhäpäisijän kuolemalla, ystäväni, Paganel vastasi. —
Kostonliekit ovat meidän jalkojemme alla. Päästäkäämme ne irti!
— Mitä! Aiotteko päästää tulivuoren toimintaan? John Mangles huudahti.
— Juuri niin. Keinotekoisen tulivuoren, tilapäisen tulivuoren, jonka purkausta me johdamme! Täällä on valtava varasto maanalaista höyryä ja tulta, joka pyrkii vain purkautumaan. Järjestäkäämme keinotekoinen purkaus eduksemme!
— Ajatus on hyvä, majuri sanoi. — Hyvin keksitty, Paganel!
— Te ymmärrätte, maantieteilijä jatkoi, — että kaiken tulee näyttää siltä kuin Seelannin Pluton liekit olisivat ahmaisseet meidät, mutta me katoammekin Kara-Teten hautaan… Siellä viivymme kolme, neljä, viisi päivää, jos niin on tarpeen, toisin sanoen siihen hetkeen saakka, jolloin villit varmoina meidän kuolemastamme luopuvat pelistä.
— Mutta jos heidän päähänsä pälkähtää tulla toteamaan meidän loppumme, neiti Grant sanoi, jos he nousevat vuorelle?
— Ei, rakas Mary, Paganel vastasi, — sitä he eivät tee. Vuori on tabu, ja kun se itse on niellyt häpäisijänsä, on tabu vieläkin ankarampi!
— Suunnitelma on todellakin hyvin tehty, Glenarvan sanoi. — Sen huono puoli on vain se yksi mahdollisuus, että villit sittenkin viipyvät Maunganamun juurella niin kauan, että meiltä loppuvat ruokavarat. Mutta se ei ole luultavaa, varsinkaan jos valmistelemme juonemme hyvin.
— Ja milloin yritämme tätä viimeistä keinoa? lady Helena kysyi.
— Vielä tänä iltana, Paganel vastasi. — Niin pian kuin on kyllin pimeä.
— Se on sovittu, MacNabbs lausui, — Paganel, te olette nerokas mies, ja minä, joka en hevillä innostu, takaan menestyksen. Näytetään noille lurjuksille pieni ihme! Se kyllä hidastuttaa heidän kääntymystään ainakin vuosisadan verran. Mutta lähetyssaarnaajat saavat suoda sen meille anteeksi!
Paganelin ehdotus oli siis hyväksytty, ja ottaen huomioon maorien taikauskon sen piti todellakin onnistua. Jäljellä oli vain sen toteutus. Ajatus oli hyvä, mutta toteuttaminen vaikeaa. Eikö tulivuori tuhoaisi samalla niitä uskalikkoja, jotka kaivaisivat sille aukon? Voisiko purkausta hallita ja johtaa, kun höyryt, liekit ja laavat oli laskettu irti? Eikö koko vuori hukkuisi tulimereen? Tämähän merkitsi puuttumista niihin ilmiöihin, joihin luonto on varannut itselleen ehdottoman yksinoikeuden.
Paganel oli ajatellut näitä vaikeuksia, mutta hän aikoi toimia varovasti eikä mennä liian pitkälle. Maorien silmänlumeeksi tarvittiin vain näennäinen ilmiö eikä varsinaisen suurpurkauksen hirvittävää todellisuutta.
Kuinka pitkältä tämä päivä tuntuikaan! Jokainen laski sen loputtomia tunteja. Kaikki oli valmistettu pakoa varten. Udupan ruokavarat oli jaettu ja pantu pieniin kääröihin. Pari mattoa ja ampuma-aseet täydensivät nämä päällikön haudasta anastetut varustukset. Sanomattakin on selvää, että kaikki valmistukset tehtiin aitauksen sisällä ja villien tietämättä.
Kello kuusi muonamestari tarjosi virkistävän aterian. Missä ja milloin syötäisiin tämän alueen laaksoissa, sitä ei kukaan voinut tietää. Niinpä nyt syötiin vastaisenkin varalta. Väliruokana oli puoli tusinaa suuria Wilsonin pyydystämiä rottia, joista keitettiin muhennosta. Lady Helena ja Mary Grant kieltäytyivät jyrkästi syömästä tätä Uudessa Seelannissa niin arvossa pidettyä riistaa, mutta miehet nauttivat siitä kuin oikeat maorit. Liha oli todella erinomaista, jopa mehevää, ja kuusi nakertajaa nakerrettiin luita myöten.
Sitten tuli iltahämärä. Aurinko katosi rajuilmaa ennustavien paksujen pilvien taakse. Muutamia salamia leimahteli horisontissa, ja kaukainen ukkonen jylisi.
Paganel oli hyvillään rajuilmasta, joka tuli hänen suunnitelmansa avuksi ja täydensi esityksen. Villit ovat taikauskoisen herkkiä suurten luonnonilmiöiden suhteen. Uusseelantilaiset pitävät ukkosta suuttuneen Nui-Atuan äänenä, ja salama on vain hänen silmäniskujaan. Jumala tuntui siis itse tulevan rankaisemaan tabun häpäisijöitä. Kello kahdeksan peittyi Maunganamun huippu pilkkopimeään. Taivas oli mustana taustana liekkien loimulle, jonka Paganelin käsi aikoi nostattaa sitä kohti. Maorit eivät voineet enää nähdä vankejaan. Toiminnan hetki oli tullut.
Pidettiin kovaa kiirettä. Glenarvan, Paganel, MacNabbs, Robert, muonamestari, molemmat matruusit ryhtyivät yhtaikaa työhön.
Tulivuoren aukolle valittiin paikka kolmenkymmenen askelen päässä Kara-Teten haudasta. Tärkeätähän oli, että purkaus ei hävittäisi udupaa, sillä sen mukana olisi hävinnyt myös vuoren tabu. Mainitulla paikalla oli Paganel huomannut suuren kivilohkareen, jonka ympärillä pihisi höyryjä joltisenkin voimakkaasti. Tämä lohkare peitti pientä, luonnon itse puhkaisemaa aukkoa, ja vain sen paino esti maanalaisia liekkejä leimahtamasta esiin. Jos se saataisiin siirretyksi sivuun, syöksyisivät höyryt ja laava heti esiin avatusta aukosta.
Miehet valmistivat vivut haudalta ottamistaan paaluista ja kävivät kallionlohkareen kimppuun. Heidän yhteisistä ponnistuksistaan se alkoikin pian liikahdella. He kaivoivat sille pienen uran rinteeseen, jotta se pääsisi vierimään kaltevaa pintaa alas. Sitä mukaa kuin he saivat lohkaretta nousemaan, kävi maan tärinä voimakkaammaksi.
Liekkien hurjaa humua ja palavan pätsin rätinää kuului ohuen kuoren alta. Uskaliaat miehet työskentelivät äänettöminä, ohjaillen todellisina kyklooppeina maan tulta. Pian muutamat rakoset ja polttavan höyryn pärskeet osoittivat, että paikka alkoi käydä vaaralliseksi. Mutta raju viimeinen ponnistus irrotti kiven, joka vieri alas vuorenrinnettä ja katosi.
Samassa antoi ohentunut maankuori periksi. Hehkuva patsas syöksyi taivaalle korvia huumaavasti pamahtaen, ja villien leiriä ja alempia laaksoja kohti alkoi virrata kiehuvaa vettä ja laavaa.
Koko kukkula tärisi, näytti jopa luhistuvan pohjattomaan kuiluun. Glenarvan ja hänen kumppaninsa pääsivät töin tuskin purkausta pakoon; he livahtivat udupan aitaukseen, saatuaan päälleen muutamia pärskeitä melkein kiehuvan kuumaa vettä, joka aluksi hieman tuoksahti lihaliemeltä, mutta sitten sai hyvin väkevän rikin hajun.
Nyt sekoittuivat muta, laava ja muut tulesta pursuavat ainekset yhteiseen loimuun. Tulivirtoja valui Maunganamun rinteitä alas. Purkausliekki valaisi läheisiä vuoria, ja sen heijastus loisti heleänä syvissä laaksoissa.
Kaikki villit olivat kavahtaneet pystyyn, ulvoen nuotiotuliensa keskellä polttavasta laavasta saamistaan palohaavoista. Ne, joita tulivirta ei ollut tavoittanut, pakenivat ympäröiville kummuille; sitten he kääntyivät kauhuissaan katselemaan tätä hirvittävää ilmiötä, tulivuorta, jolla heidän jumalansa viha tuhosi pyhän vuoren häpäisijät. Ja aina kun purkauksen kohina heikkeni, kuului heidän uskonintoinen huutonsa:
— Tabu! tabu! tabu!
Maunganamun aukosta purkautui tosiaankin tavaton määrä höyryä, hehkuvia kiviä ja laavaa. Se ei ollut vain tavallinen suihkulähde samaan tapaan kuin Hekla-vuoren lähellä Islannissa, vaan Hekla itse. Kaikki nämä tuliset ainekset olivat tähän saakka pysyneet Maunganamun sisällä, koska Tongariron aukot riittivät paineen purkamiseen; mutta kun sille avattiin uusi aukko se syöksähti ulos hurjalla voimalla, ja tasapainon takia olivat saarella toiset purkaukset tänä yönä tavallista heikompia.
Kun oli kulunut tunti tämän tulivuoren puhkeamisesta, valui laajoja, hehkuvia laavavirtoja sen rinteitä pitkin. Kokonainen legioona rottia riensi ulos pesistään.
Koko yön tulivuori oli toiminnassa, rajuilman raivotessa taivaalla sellaisella vimmalla, että se herätti Glenarvanissa levottomuutta. Purkaus repi aukon reunoja.
Paaluaitauksen takana piileksivät eurooppalaiset tarkkailivat ilmiön pelottavaa kehitystä.
Aamu valkeni. Tulivuoren raivo ei hellittänyt. Sakeita, kellertäviä höyryjä yhtyi liekkeihin; laavavirtoja kiemurteli joka puolella.
Silmä tarkkana ja sydän levottomana Glenarvan kurkisti aitauksen raosta ja tähysti villien leiriä.
Maorit olivat paenneet lähiylängöille, jonne purkaukset eivät ulottuneet. Vuoren juurella oli tuli kärventänyt muutamia heistä. Kauempana, pahin suunnalla, oli laava saavuttanut parikymmentä hökkeliä, jotka vielä savusivat. Seelantilaiset olivat kokoontuneet ryhmiin siellä täällä ja silmäilivät Maunganamun liekehtivää huippua uskonnollisen kauhun vallassa.
Kai-Kumu ilmestyi soturiensa keskelle, ja Glenarvan tunnisti hänet. Päällikkö tuli sitten vuoren juurelle saakka sille puolelle, jonka laava oli säästänyt, mutta ei noussut edes sen ensimmäiselle rinteelle.
Siellä hän kädet ylhäällä kuin loitsuja lukeva noita teki joitakin temppuja, joiden tarkoituksen vangit oivalsivat. Kuten Paganel oli arvannut, Kai-Kumu julisti kostonhimoisen vuoren entistä pyhemmäksi tabuksi.
Pian sen jälkeen villit poistuivat jonossa kohti pahia kiemurtelevia polkuja pitkin.
— He lähtevät! Glenarvan huudahti. — He jättävät vartiopaikkansa! Jumalan kiitos! Meidän sotajuonemme on onnistunut! Rakas Helena, kunnon kumppanit, me olemme nyt kuin kuolleet ja kuopatut! Mutta tänä iltana, ensi yönä, me nousemme kuolleista, lähdemme haudastamme, pakenemme pois näiden raakalaisheimojen luota!
Ei ole vaikea kuvitella udupassa vallinnutta riemua. Heillä oli jälleen toivoa. Rohkeat retkeilijät unohtivat menneet ja tulevat ja ajattelivat vain nykyhetkeä. Eikä kuitenkaan ollut suinkaan helppoa tavoittaa mitään eurooppalaista asumusta näillä tuntemattomilla seuduilla. Mutta saatuaan Kai-Kumun eksytetyksi he kuvittelivat pelastuneensa kaikista Uuden Seelannin villeistä!
Majuri puolestaan ei salannut sitä syvää halveksuntaa, jota maorit olivat hänessä herättäneet, eikä häneltä puuttunut sanoja haukkuakseen heitä. Siitä tuli suorastaan kilpailu Paganelin ja hänen välillään. He nimittivät heitä auttamattomiksi naudoiksi, typeriksi aaseiksi, Tyynenmeren hölmöiksi, Bedlamin villeiksi, antipodien pölkkypäiksi jne.
He eivät hevin väsyneet.
Kokonainen päivä täytyi vielä odottaa ennen lopullista lähtöä. Se käytettiin retken suunnittelemiseen. Paganel oli huolellisesti säilyttänyt Uuden Seelannin kartan ja saattoi siitä etsiä varmimmat tiet.
Neuvoteltuaan päättivät karkurit lähteä itään Plenty-lahtea kohti. Sinne oli kuljettava tuntemattomien, mutta arvatenkin asumattomien seutujen halki. Tottuneina suoriutumaan luonnonesteistä ja voittamaan muut vaikeudet he pelkäsivät ainoastaan maorien kohtaamista. Niinpä he halusivat kaikin mokomin vältellä näitä ja pyrkiä itärannikolle, minne lähetyssaarnaajat ovat perustaneet muutamia asutuksia. Lisäksi oli tämä saaren osa tähän saakka säästynyt sodan hävityksiltä, eivätkä alkuasukkaiden sissijoukot liikuskelleet siellä päin.
Taupo-järveltä Plenty-lahteen oli arviolta noin satakuusikymmentä kilometriä. Kymmenen päivän matka, kuusitoista kilometriä päivässä. Se kävisi päinsä, ei tosin vaivattomasti, mutta tässä uljaassa joukossa ei kukaan välittänyt matkan pituudesta. Lähetysasemille päästyä levättäisiin siellä odotellessa otollista tilaisuutta pyrkiä Aucklandiin, sillä tähän kaupunkiin he yhä aikoivat.
Kun kaikesta tästä oli sovittu, pidettiin villejä silmällä iltaan saakka. Vuorenjuurella heitä ei enää näkynyt ainoatakaan, ja kun pimeys peitti Taupon laakson, ei myöskään näkynyt tulia, jotka olisivat osoittaneet siellä olevan maoreja. Tie oli siis auki.
Kello yhdeksän oli pilkkopimeä, ja Glenarvan antoi lähtömerkin. Hänen kumppaninsa ja hän alkoivat Kara-Teten kustannuksella aseistettuina ja varustettuina varovasti laskeutua Maunganamun rinteitä. John Mangles ja Wilson kulkivat edellä korvat ja silmät auki, pysähtyivät pienimmänkin risahduksen kuullessaan ja etsivät vähäisintäkin valonpilkettä; jokainen suorastaan ryömi vuorenrinnettä alas sulautuakseen paremmin siihen.
Huipulta noin kuusikymmentä metriä laskeuduttuaan saapuivat John Mangles ja hänen matruusinsa sille vaaralliselle kannakselle, jota villit olivat itsepintaisesti puolustaneet. Jos onnettomuudeksi maorit pakolaisia viekkaampina olivat vain teeskennelleet poistuneensa paikalta houkutellakseen heidät luokseen, jos keinotekoinen tulivuori ei ollutkaan erehdyttänyt heitä, niin se tulisi ilmi juuri tällä kohdalla. Kaikesta luottavaisuudestaan ja Paganelin leikinlaskusta huolimatta Glenarvan vapisi jännityksestä. Heidän pelastumisensa oli kokonaan niiden kymmenen minuutin varassa, jotka tarvittiin tämän matalan harjanteen ylittämiseen. Hän huomasi suonenvedontapaisesti tarrautuneensa lady Helenan käsivarteen ja sydämensä tykyttävän kiivaammin.
Palaamista takaisin hän ei tosin ajatellutkaan, eikä myöskään John. Kaikkien seuraamana ja pimeän turvin nuori kapteeni astui kapealle harjanteelle, varovasti pysähtyen, kun jokin irtautunut kivi vierähti rinnettä alas. Jos villit vielä olivat väijyksissä, tämän oudon kolinan täytyi antaa merkki molemmilta puolilta aloitettavaan kiivaaseen tulitukseen.
Madellen kuin käärmeet tätä viettävää kannasta myöten pakolaiset pääsivät vain hitaasti eteenpäin. Saavuttuaan alimmalle kohdalle oli John Mangles vain kahdeksan metrin päässä alkuasukkaiden edellisen päivän vartiopaikalta; sitten harjanne kohosi jokseenkin jyrkästi noin puolen kilometrin verran metsikköä kohti.
Tämän matalan osan yli päästiin kun päästiinkin onnellisesti; pieni joukko alkoi ääneti kavuta ylöspäin. Metsää ei näkynyt, tiedettiin vain, että se oli siellä, ja ellei mitään väijytystä ollut viritetty, Glenarvan toivoi olevansa siellä turvassa. Mutta hän muisti, että se merkitsi myös tabun suojeluksen loppumista. Kohoava vuorenharjanne ei enää kuulunut Maunganamuun, vaan Taupo-järven itäpuoliseen vuoriryhmään. Niinpä piti pelätä sekä villien pyssynluoteja että suoranaista käsikähmää.
Kymmenen minuutin ajan hiipi joukko huomaamatta ylänköä kohti. John ei vielä voinut erottaa tummaa metsää, mutta sen piti olla korkeintaan kuudenkymmenen metrin päässä.
Äkkiä hän pysähtyi, melkein peräytyi. Hän luuli kuulleensa jonkin rasahduksen pimeässä. Hänen epäröimisensä pysäytti perässä tulevat.
Hän pysyi liikkumatta niin kauan, että toiset kävivät levottomiksi. Odotettiin. Minkä tuskan vallassa, sitä on mahdoton kuvata! Olisiko pakko kääntyä ja pyrkiä takaisin Maunganamun kukkulalle?
Mutta havaitessaan, ettei epäilyttävä rasahdus toistunut, John jatkoi kiipeämistään.
Pian metsä häämötti pimeässä. Muutaman askelen jälkeen se oli saavutettu, ja pakolaiset piiloutuivat puiden tiheään lehvistöön.