TABU-VUORI.
Vuoren huippu oli vielä kolmenkymmenen metrin päässä. Pakolaisten oli paras yrittää sinne päästäkseen vastapäiselle rinteelle piiloon maorien näkyvistä. He toivoivat voivansa jotakin sopivaa harjannetta pitkin päästä seuraaville kukkuloille, joiden moninaisista sokkeloista Paganel epäilemättä olisi ollut selvillä, jos hän olisi ollut mukana.
Vauhtia siis lisättiin yhä lähempää kuuluvien huutojen uhatessa.
Takaa-ajava joukkio saapui vuoren juurelle.
— Rohkeutta! Rohkeutta, ystäväni! Glenarvan huusi kannustaen kumppaneitaan sanoin ja elein.
Ja viidessä minuutissa he saapuivat vuoren huipulle; siellä he kääntyivät arvioimaan tilannetta ja miettimään, millä suunnalla maorit voisi eksyttää.
Näin korkealta he näkivät yli Taupo-järven, joka levisi länttä kohti viehättävässä vuoristonäkymässä. Pohjoisessa näkyivät Pirongian huiput, etelässä Tongariron tulivuoren loimuava laki; mutta idässä sulki näköpiirin pitkä vuorten ja kukkulojen sarja, jota nimitetään Wahitiselänteeksi ja joka keskeytymättä ulottuu koko pohjoissaaren läpi Cookin salmesta itäisimpään niemeen saakka. Täytyi siis taas laskeutua alas vastapäistä rinnettä ahtaisiin rotkoihin, joista kenties ei ollut pääsyä ulos.
Glenarvan katsahti huolestuneena ympärilleen; sumu oli hälvennyt auringonsäteiden tieltä, ja hän näki tarkasti maaperän pienimmätkin syvennykset. Samoin hän saattoi pitää silmällä kaikkia maorien liikkeitä.
Villit eivät olleet sadanviidenkymmenen metrinkään päässä, kun he saapuivat sille tasanteelle, jolla aikaisemmin mainittu yksinäinen keila kohosi.
Glenarvanilla ei ollut varaa pysähtyä minuutiksikaan. Väsymyksestä huolimatta täytyi paeta, ellei tahdottu joutua saarroksiin.
— Alas! hän huusi, — pitää päästä alas, ennen kuin tie katkaistaan!
Mutta juuri kun naisraukat kaikki voimansa ponnistaen nousivat lähteäkseen, MacNabbs pysäytti heidät.
— Ei tarvitse, Glenarvan. Katsokaa!
Ja he kaikki näkivät todella maorien käytöksessä tapahtuneen selittämättömän muutoksen.
Heidän takaa-ajonsa oli äkkiä keskeytetty. Rynnistys vuorta kohti loppui kuin ehdottomasta käskystä, villi joukko oli pysähtynyt kuin meren aalto ylipääsemättömän kallion edessä.
Kaikki nuo raakalaiset, jotka olivat päässeet veren makuun ja nyt saapuneet vuoren juurelle, kirkuivat, huitoivat, heiluttivat pyssyjään ja kirveitään, mutta eivät ottaneet askeltakaan eteenpäin; ja heidän koiransa vain haukkua louskuttivat paikaltaan, kuin isäntiensä tapaan maahan kiinnikasvaneina.
Mitä oli tapahtunut? Mikä näkymätön voima pidätti villejä? Karkurit silmäilivät tätä ilmiötä ymmärtämättä ja samalla peläten, että lumous, joka piti Kai-Kumun heimoa vallassaan, pian haihtuisi.
Äkkiä John Mangles huudahti ja kaikki kääntyivät hänen puoleensa, kun viittasi kädellään kohti pientä aitausta vuoren huipulla.
— Päällikkö Kara-Teten hauta! Robert lausui.
— Onko se totta, Robert? Glenarvan kysyi.
— On, mylord, se se on; minä tunnen sen!
Robert ei erehtynyt. Viisitoista metriä ylempänä vuoren korkeimmalla huipulla oli äsken maalattuja paaluja pienenä vallituksena. Glenarvan tunsi nyt myös vuorostaan seelantilaisen päällikön haudan. Paetessaan hän oli sattumalta joutunut Maunganamun kukkulalle.
Toveriensa seuraamana lordi nousi huipun rinnettä haudan juurelle saakka. Leveä, matoilla peitetty aukko oli aitauksen ovena. Glenarvan aikoi juuri astua udupan sisään, kun hän äkkiä peräytyi.
— Villi! hän sanoi.
— Tuossa haudassako? majuri kysyi.
— Niin, MacNabbs.
— Ei se merkitse mitään; mennään sisään.
Glenarvan, majuri, Robert ja John Mangles astuivat aitaukseen. Siellä oli muuan väljään phormium-vaippaan pukeutunut maori; udupan hämäryyden vuoksi he eivät voineet nähdä hänen kasvojansa. Mies näytti hyvin rauhalliselta ja söi aamiaista huolettomana.
Glenarvan aikoi puhutella häntä, mutta alkuasukas ehti ensin ja sanoi kohteliaasti hyvällä englannin kielellä:
— Olkaa hyvä, istuutukaa, rakas lordi, aamiainen odottaa.
Se oli Paganel. Hänen äänensä kuultuaan ryntäsivät kaikki udupaan ja joutuivat kunnon maantieteilijän pitkien käsivarsien syleiltäviksi. Paganel oli löytynyt! Hänen olemukseensa personoitui yhteinen pelastuminen. Haluttiin udella, miten ja minkä vuoksi hän oli joutunut Maunganamun huipulle; mutta Glenarvan hillitsi tämän loputtoman uteliaisuuden yhdellä sanalla.
— Villit! hän sanoi.
— Villit, Paganel toisti harteitaan kohauttaen, — ovat väkeä, jota minä halveksin syvästi.
— Mutta eivätkö ne voi…?
— Nekö? Ne naudat! Tulkaa ja katsokaa!
Kaikki seurasivat Paganelia, joka lähti ulos udupasta. Maorit seisoivat entisellä paikalla kukkulan juurella, hirvittävästi kirkuen.
— Huutakaa! Ulvokaa! Tyhjentäkää keuhkonne, senkin naudat! Paganel sanoi. — Tälle vuorelle ette sittenkään kiipeä, sen vannon!
— Ja miksei? Glenarvan kysyi.
— Siksi, että päällikkö on kuopattu tänne. Hauta suojelee meitä, sillä tämä vuori on tabu!
— Tabu?
— Niin, ystäväni! Ja siksi minä olenkin vetäytynyt tänne ikään kuin keskiaikaiseen, onnettomille varattuun turvapaikkaan.
— Jumala on meidän kanssamme! lady Helena huudahti, kohottaen käsiään taivasta kohti.
Vuori oli todellakin tabu ja siis turvassa taikauskoisten villien hyökkäyksiltä.
Se ei kuitenkaan vielä tarkoittanut pakolaisten pelastuneen, mutta tiesi ainakin otollista lepoa, jota he voisivat käyttää hyväkseen. Glenarvan, joka oli sanomattoman liikuttunut, pysyi vaiti, ja majuri hyökkäili todella tyytyväisen näköisenä.
— Ja nyt, ystäväni, Paganel sanoi, — jos nuo naudat yrittävät harjoitella kärsivällisyyttä meidän kustannuksellamme, niin he erehtyvät. Kahden päivän kuluttua olemme heidän alueensa ulkopuolella.
— Me siis pääsemme täältä, Glenarvan sanoi. — Mutta miten?
— Sitä en tiedä, Paganel vastasi, — mutta me pakenemme täältä kuitenkin.
Kaikki tahtoivat nyt kuulla maantieteilijän seikkailut. Mutta tällöin tuli esiin omituinen seikka: tavaton pidättyväisyys muuten niin puheliaassa miehessä, niin että sanat täytyi suorastaan kiskoa hänen suustaan. Hän, joka ennen kertoi niin halukkaasti, vastaili nyt vain vältellen ystäviensä kysymyksiin.
— Paganel on muuttunut, MacNabbs ajatteli.
Kunnon tiedemies ei todellakaan enää ollut entisensä. Hän kääriytyi huolellisesti väljään phormiumviittaansa ja näytti karttavan kovin uteliaita katseita. Hänen hämmentyneisyytensä, niin pian kuin tuli puhe hänestä itsestään, pisti kaikkien silmään, mutta hienotunteisuudesta kukaan ei ollut huomaavinaan sitä. Ja kun asia ei enää koskenut häntä, hänen huomattiin olevan yhtä hilpeä kuin ennenkin.
Mitä hänen seikkailuihinsa tuli, hän katsoi sopivaksi kertoa tovereilleen seuraavaa, sitten kun kaikki olivat istuutuneet hänen ympärilleen udupan paalujen juurelle.
Kara-Teten surman jälkeen Paganel käytti Robertin tavoin hyväkseen villien meteliä ja livahti pahin aitauksen ulkopuolelle. Mutta hänellä ei ollut yhtä hyvää onnea kuin nuorella Grantilla: hän sattui syöksymään erääseen maorileiriin. Siellä hallitsi komea, viisaannäköinen päällikkö, ilmeisesti kaikkia heimonsa sotureita etevämpi, joka puhui hyvää englannin kieltä ja lausui maantieteilijän tervetulleeksi hieromalla nenäänsä hänen nenäänsä vasten.
Paganel olisi halunnut saada selville, oliko hänen pideltävä itseään vankina vai ei; mutta kun hän huomasi, ettei hän voinut astua askeltakaan päällikön kohteliaasti seuraamatta, hän ymmärsi pian, mitä hänen tässä suhteessa piti ajatella.
Tämä päällikkö, jonka nimi oli "Hihy", "auringonsäde", ei ollut lainkaan ilkeä mies. Maantieteilijän silmälasit ja kiikari tuntuivat herättävän hänessä suurta kunnioitusta Paganelia kohtaan, ja hän kiinnitti vieraansa itseensä ei ainoastaan ystävällisillä teoillaan, vaan vahvoilla phormiumköysillä varsinkin öisin.
Tätä uutta tilannetta kesti kolme pitkää päivää. Kohdeltiinko Paganelia hyvin vai huonosti tänä aikana? — Niin ja näin, tiedemies vastasi lähempiin selityksiin antautumatta. Lyhyesti sanoen, hän oli vanki, ja lukuunottamatta välitöntä kuolemanvaaraa, hänen asemansa ei tuntunut juuri kadehdittavammalta kuin hänen onnettomien ystäviensä.
Sitten eräänä yönä hän onneksi sai jyrsityksi siteensä poikki ja pääsi karkuun. Hän oli kaukaa nähnyt Kara-Teten hautauksen ja tiesi, että maoripäällikkö oli haudattu Maunganamun huipulle ja että vuori sen takia oli tabu. Hän päätti paeta sinne, koska ei halunnut poistua seudulta, missä hänen ystäviään pidettiin vankeina. Hänen vaarallinen yrityksensä onnistui; viime yönä hän saapui Kara-Teten haudalle ja odotti "jälleen voimiaan virkistäen", että taivas jonkin sattuman avulla vapauttaisi hänen ystävänsä.
Tämä oli Paganelin kertomus. Sivuuttiko hän tahallaan jonkin seikan, joka liittyi hänen oleskeluunsa alkuasukkaiden parissa? Useammin kuin kerran sai hänen hämminkinsä olettamaan sitä. Oli miten oli, joka tapauksessa häntä onniteltiin yksimielisesti, ja kun tarina oli kuultu, palattiin nykyisyyteen.
Asema oli edelleen hyvin epävarma. Joskaan villit eivät uskaltaneet nousta Maunganamua ylös, niin he luottivat näköjään nälkään ja janoon saadakseen vankinsa takaisin. Siihen tarvituin vain aikaa, ja alkuasukkaat ovat hyvin kärsivällisiä.
Glenarvan käsitti varsin hyvin asemansa vaikeuden, mutta hän päätti odottaa suotuisaa tilannetta ja tarpeen tullen luoda sen itse.
Ensin hän tahtoi huolellisesti tutkia Maunganamun, tämän tilapäisen linnoituksensa, ei sitä puolustaakseen, sillä rynnäkköä ei tarvinnut pelätä, vaan päästäkseen sieltä pois. Majuri, John, Robert, Paganel ja hän tarkastelivat vuorta yksityiskohtaisesti. He panivat merkille polkujen suunnan, minne ne veivät ja kuinka kaltevia ne olivat. Puolentoista kilometrin pituinen harjanne, joka yhdisti Maunganamun Wahiti-selänteeseen, laski tasankoa kohti. Sen kapea ja mutkitteleva harjanne oli ainoa mahdollinen pakotie. Jos pakolaiset voisivat yön turvin kulkea sen yli huomaamatta, heidän onnistuisi ehkä päästä alas Wahitin syviin laaksoihin ja siellä eksyttää maorisoturit.
Mutta tällä matkalla oli monenlaisia vaaroja. Matalimmalla kohdallaan se oli pyssynkantaman päässä, ja jos maorit olivat vahdissa alemmilla rinteillä, saattoivat heidän luotinsa lentää ristiin harjanteen yli ja muodostaa tien poikki tuliverkon, jonka läpi kukaan ei pääsisi ehjin nahoin.
Kun Glenarvan ja hänen ystävänsä olivat edenneet lähelle tätä vaarallista kohtaa, he saivat vastaansa raekuuron lyijyä, joka ei osunut, mutta muutamia etupanoksia tuuli sentään toi heidän luokseen. Ne olivat painettua paperia; Paganel korjasi ne talteen pelkästä uteliaisuudesta ja sai hiukan vaivaa nähtyään niistä selon.
— Hyvä! hän sanoi. — Tiedättekö, ystäväni, millä nuo villit lataavat pyssynsä?
— Emme, Paganel, Glenarvan vastasi.
— Raamatunlehdillä! Jos he käyttävät raamattua siihen tarkoitukseen, niin on sääli lähetyssaarnaajia! Heidän on vaikea perustaa maorikirjastoja.
— No millä raamatunkohdalla ne ovat meitä pommittaneet? Glenarvan kysyi.
— Kaikkivaltiaan Jumalan sanalla, vastasi John Mangles, joka vuorostaan oli lukenut laukauksen kärventämän paperin. — Se sana neuvoo meitä luottamaan hänen turvaansa, lisäsi nuori kapteeni, jonka äänessä kajahti skotlantilaisen uskon järkähtämätön vakaumus.
— Lue, John! Glenarvan sanoi.
Ja John luki ne sanat, jotka olivat säästyneet ruudilta:
— Psalmi 91: Koska hän riippuu minussa kiinni, niin minä pelastan hänet.
— Ystäväni, Glenarvan sanoi, — meidän on kerrottava nämä toivon sanat uljaille, rakkaille naisillemme. Ne ovat omiaan rohkaisemaan heitä.
Glenarvan ja hänen kumppaninsa nousivat kukkulan jyrkkiä polkuja takaisin haudalle, jonka he halusivat tutkia.
Matkalla he hämmästyksekseen tunsivat maaperän aina vähän väliä vavahtelevan. Se ei ollut maanjäristys, vaan sellaista jatkuvaa värinää, jota höyrykattilan seinässä tuntuu kiehuvan veden paineesta. Maanalaisen tulen synnyttämiä kiristyneitä höyryjä oli ilmeisesti kasaantunut vuoren sisään.
Tämä ilmiö oli tuttu miehille, jotka vastikään olivat kulkeneet Waikaton kuumien lähteiden keskellä. He tiesivät, että tämä Ikana-Mauin keskiosa on hyvin tuliperäinen. Se on suorastaan seula, jonka pohja päästää maan höyryjä ulos kuumien ja rikkipitoisten lähteiden kautta.
Paganel, joka oli huomannut sen jo aiemmin, kiinnitti ystäviensä huomiota vuoren tuliperäiseen laatuun. Maunganamu oli vain yksi saaren keskustan monista keilamaisista kummuista, siis tulevaisuuden tulivuori. Jokin pieni tärähdys voisi avata aukon sen seiniin, jotka olivat piinsekaista vaaleaa karstakiveä.
— Niinpä niin, Glenarvan sanoi, — mutta me emme ole täällä suuremmassa vaarassa kuin Duncanin höyrykattilan vieressä. Tämä maankamara on sittenkin tukeva.
— On kyllä, majuri virkkoi, — mutta hyväkin höyrykattila halkeaa sentään lopulta.
— MacNabbs, Paganel lausui, — minä en halua jäädä tälle kukkulalle.
Jos taivas vain osoittaa mahdollisen pääsytien, lähden heti.
— Miksi tämä Maunganamu ei itse voisi viedä meitä pois täältä, John Mangles huokasi, — kun sen sisällä on niin paljon voimaa! Meidän jalkojemme alla on ties kuinka monta miljoonaa käyttämätöntä ja hukkaan mennyttä hevosvoimaa! Duncan ei tarvitsisi siitä tuhannetta osaa viedäkseen meidät maailman ääriin!
Kun John Mangles tuli maininneeksi Duncanin, Glenarvanin mielessä heräsi mitä murheellisimpia muistoja; sillä niin huolissaan kuin hän olikin omasta asemastaan, hän unohti sen usein ajatellessaan laivaväkensä kohtaloa.
Hän oli vielä näissä mietteissä palatessaan onnettomuustoveriensa luo
Maunganamun huipulle.
Lady Helena tuli hänet nähdessään vastaan.
— Rakas Edward, hän sanoi, — te olette siis tarkastaneet asemamme.
Onko meidän toivottava vai pelättävä?
— Toivottava, rakas Helena, Glenarvan vastasi. — Villit eivät ikinä astu tälle vuorelle, ja meillä on aikaa pakosuunnitelman laatimiseen.
— Muuten, rouva, John Mangles sanoi, — Jumala itse käskee meidän toivoa.
John Mangles antoi lady Helenalle sen raamatunlehden palasen, jossa nuo pyhät sanat olivat luettavina. Nuoret naiset, joilla oli luottamusta sielussa ja sydän avoinna kaikille taivaan sanomille, näkivät näissä pyhän kirjan sanoissa pelastuksen eittämättömän enteen.
— Nyt udupaan! Paganel huudahti hilpeästi. — Se on meidän linnoituksemme, kartanomme, ruokasalimme ja työhuoneemme! Kukaan ei meitä häiritse siellä! Jalot naiset, sallikaa minun olla oppaananne tässä ihanassa asunnossa.
Kaikki seurasivat kohteliasta Paganelia. Kun villit näkivät pakolaisten uudelleen häpäisevän haudan tabua, he ampuivat useita laukauksia ja alkoivat hirvittävästi kirkua. Mutta onneksi eivät luodit kantaneet yhtä kauas kuin huudot, vaan putosivat puolitiehen, ja huudot taas häipyivät ilmaan.
Lady Helena, Mary Grant ja heidän kumppaninsa rauhoittuivat jälleen täydellisesti nähdessään, että maorien taikausko oli vielä suurempi kuin heidän raivonsa, ja astuivat hauta-aitauksen sisään.
Maoripäällikön leposijana oli punaisiksi maalatuista paaluista tehty kehä. — Symbolit, jotka oli suorastaan tatuoitu puuhun, kertoivat vainajan jaloudesta ja urotöistä. Paalujen välissä riippui nuoria, joihin oli ripustettu taikakaluja, simpukoita ja veistettyjä kiviä. Sisällä oli maa peitetty vihreillä lehvillä; keskellä osoitti pieni kumpu äsken kaivettua hautaa.
Siellä lojuivat päällikön aseet, hänen ladatut ampumakuntoon pannut pyssynsä, keihäänsä, vihreästä nefriitistä tehty mainio kirveensä sekä iäisiin metsästyksiin riittävä varasto ruutia ja luoteja.
— Täällähän on täydellinen asevarasto, jota me voimme käyttää paremmin kuin vainaja, Paganel sanoi. — Onpa noilla villeillä mainio aate ottaa mukaan aseensa toiseen maailmaan.
— Mutta nämä pyssythän ovat englantilaista tekoa! majuri sanoi.
— Tiettävästi! Glenarvan vastasi. — Typerä tapa, että annetaan tuliaseita villeille! He käyttävät niitä lopulta kuitenkin maahantunkeutujia vastaan, ja oikeassa he ovatkin. Nämä pyssyt voivat kuitenkin olla meille hyödyksi.
— Mutta vielä hyödyllisempiä meille ovat Kara-Tetelle varatut eväät ja vesi, Paganel huomautti.
Vainajan sukulaiset ja ystävät olivat todella suorittaneet tehtävänsä hyvin, ja muonitus todisti heidän kunnioituksestaan päällikön avuja kohtaan. Siellä oli riittävästi elintarvikkeita kymmenelle perheelle kahdeksi viikoksi tai oikeammin vainajalle iäistä elämää varten. Kasvisravintona oli saniaisia, imeliä bataatteja, "convolvulus batatas", ja kauan aikaa sitten eurooppalaisten maahantuomia perunoita. Suuret astiat sisälsivät seelantilaisten aterioihin kuuluvaa puhdasta vettä, ja tusina taidokkaasti punottuja vasuja oli täynnä viipaleita tuoreesta oudonlajisesta kumista.
Pakolaisilla oli siis muutamiksi päiviksi ruokaa ja juomaa, eikä heitä tarvinnut kehottaa nauttimaan ensimmäistä ateriaansa päällikön kustannuksella.
Glenarvan toi seurueelle tarpeelliset ruoka-aineet ja uskoi ne Olbinettin haltuun. Muonamestari, aina erittäin tarkka muodollisuuksien mies vaikeimmissakin tilanteissa, arveli ateriasta tulevan laihanpuoleisen. Eikä osannut kypsentää juuria, kun ei ollut tulta.
Mutta Paganel päästi hänet pulasta neuvoen häntä paistamaan juuret ja imelät bataatit yksinkertaisesti vain maan sisällä.
Päällimmäisten kerrosten lämpömäärä olikin hyvin korkea, ja maahan pistetty lämpömittari olisi varmaankin osoittanut kuuttakymmentä tai kuuttakymmentäviittä astetta. Olbinett oli vähällä polttaa itsensä pahanpäiväisesti, sillä kun hän sai kaivetuksi kolon pannakseen siihen juuret, suihkusi samassa esiin vesihöyrypatsas, nousten sihisten puolentoista metrin korkeuteen. Muonamestari kaatui säikähdyksestä selälleen.
— Hana kiinni! huusi majuri, joka molempien matruusien auttamana riensi paikalle ja peitti reiän hohkakiven siruilla, kun taas Paganel katseli tätä ilmiötä omituinen ilme kasvoillaan ja mutisi:
— Kas vain! Ahaa! Miksei?
— Ettehän kai haavoittunut? MacNabbs kysyi Olbinettilta.
— En, herra MacNabbs, muonamestari vastasi, — mutta minä en osannut odottaa…
— Niin monia taivaan antimia! Paganel jatkoi iloisella äänellä. — Kara-Teten veden ja ruokavarojen jälkeen tulta maasta! Tämä vuorihan on paratiisi! Minä ehdotan, että perustamme tänne siirtolan, viljelemme sitä, asetumme tähän loppuiäksemme. Meistä tulee Maunganamun Robinsoneja! Tosiaan, minä etsin turhaan, mitä meiltä puuttuu tällä mukavalla vuorella!
— Ei mitään, jos se vain kestää, John Mangles vastasi.
— No, eipä se ole eilen tehty, Paganel sanoi. — Se on kestänyt jo kauan maanalaista tulta ja kestää kai meidän lähtöömme saakka.
— Aamiainen on valmis, Olbinett ilmoitti yhtä juhlallisesti kuin olisi ollut virantoimituksessa Malcolmin linnassa.
Pakolaiset istuutuivat aitauksen lähelle ja alkoivat nauttia yhtä niistä aterioista, joita kaitselmus oli viime aikoina heille niin täsmällisesti lähettänyt vaikeimmissa oloissa.
Tosin ruokien valinnassa ei oltu nirsoja, mutta syötävän saniaisten juurista oltiin eri mieltä. Toiset pitivät niiden makua melkein miellyttävänä, toiset kumimaisena, tympeänä, nahkamaisena. Imelät bataatit, joita oli paistettu kuumassa maassa, olivat erinomaisia. Maantieteilijä huomautti, että Kara-Tetellä ei ollut valittamisen aihetta.
Kun nälkä oli tyydytetty, Glenarvan ehdotti viipymättä keskustelua pakosuunnitelmasta.
— Nytkö jo! Paganel sanoi vilpittömästi pahoitellen. — Mitä, aiotteko jo jättää tämän viehättävän paikan?
— Mutta, herra Paganel, lady Helena vastasi, — vaikka oletammekin olevamme Capuassa, niin ei sovi menetellä Hannibalin tavoin.
— Hyvä rouva, Paganel vastasi, — minä en tahdo vastustaa teitä, ja kun haluatte keskustella, niin keskustelkaamme.
— Minä ajattelen ensinnäkin, Glenarvan sanoi, — että meidän pitää yrittää pakoon, ennen kuin nälkä pakottaa siihen. Voimia ei meiltä puutu, ja meidän täytyy käyttää niitä. Ensi yönä koetamme päästä idänpuolisiin laaksoihin murtautumalla pimeän avulla villien saarron läpi.
— Hyvä on, Paganel sanoi, — jos maorit laskevat meidät läpi.
— Ja jos he estävät meitä? John Mangles huomautti.
— Silloin ryhdymme voimakeinoihimme, Paganel vastasi.
— Onko meillä sitten voimakeinoja? majuri kysyi.
— Niin monta, että minä en voi kaikkia käyttää, Paganel vastasi tarkemmin selittämättä.
Oli siis vain odotettava yötä, jotta päästäisiin yrittämään vartioivien villien ohi.
Nämä eivät olleet poistuneet paikoiltaan. Rivit näyttivät päin vastoin taajenneen myöhemmin saapuneista.
Siellä täällä sytytetyt nuotiot olivat tulivyönä saartamassa vuoren juurta. Kun pimeys peitti ympäröivät laaksot, Maunganamu näytti kohoavan laajasta tulirenkaasta ja vuoren huippu katosi tummaan varjoon. Kaksisataa metriä alempaa kuului liikettä, huutoja ja sorinaa vihollisen leiriltä.
Kello yhdeksän Glenarvan ja John Mangles päättivät pilkkopimeässä tehdä tiedusteluretken, ennen kuin veisivät kumppaninsa vaaralliselle matkalle. He hiipivät alaspäin äänettömästi noin kymmenen minuuttia ja saapuivat kapealle harjanteelle, joka ulottui villien linjan poikki viittätoista metriä leiriä ylempänä.
Kaikki kävi hyvin siihen saakka. Nuotioillaan makailevat maorit eivät näyttäneet huomaavan kahta pakolaista, jotka etenivät vielä muutaman askelen. Äkkiä pamahti laukauksia harjanteen molemmilta puolilta, oikealta ja vasemmalta.
— Takaisin! Glenarvan käski, — niillä vietävillä on kissansilmät ja rihlapyssyt!
John Mangles ja hän palasivat heti vuoren jyrkkää rinnettä ylös ja saapuivat parhaiksi rauhoittamaan laukausten pelästyttämiä ystäviään. Glenarvanin lakki oli kahden luodin lävistämä. Oli siis mahdotonta lähteä pitkälle harjanteelle kahden pyssymiesrivin väliin.
— Jätetään huomiseen, Paganel sanoi, — ja koska emme saa petetyksi villien valppautta, sallinette minun tarjota heille omintakeisen annoksen!
Ilma oli erittäin viileä. Onneksi oli Kara-Tete ottanut mukaansa hautaan parhaat yöpukunsa, lämpimiä phormium-peitteitä, joihin itsekukin siekailematta kääriytyi, ja pian nukkuivat pakolaiset villien taikauskon varjelemina rauhallisesti aitauksen suojassa lämpimällä ja sisäisestä kiehumisesta vapisevalla maaperällä.