II.
Crockston.
Delphinin varustus kävi ravakasti. Taklinki oli jo valmis; ei muuta puuttunut kuin korjata sitä ja tätä. Delphinillä oli kolme mastoa siipipurjeille, milteipä liikaa komeutta, se kun ei luottanut tuuleen, päästäksensä Yhdystaltain kryssääjiltä pakoon, vaan väkevään koneesensa — ja siinä se teki oikein.
Joulukuun loppupuolella käväisi Delphin koetusmatkasella pitkin Clyde-virtaa. Vaikea on sanoa, kumpi oli tyytyväisempi, laivanrakennusmestari tai kapteiniko. Tämä nuori höyry kulki ihmeellisen hyvästi ja loki osoitti seitsemäntoista peninkulmaa tunnissa, johon nopeuteen ei yksikään englantilainen, franskalainen tahi amerikalainen laiva ole päässyt. Varmaankin olisi Delphin kilpapurjehduksessa nopeimmankin aluksen kanssa jäänyt voitolle.
Joulukuun 25 päivänä alkoi lastaus. Delphin pantiin höyryalus-kajin viereen, tähän alemma, Glasgow-Bridgeä, tätä viimeistä siltaa, ennenkuin tullaan Clyden suulle. Siellä oli suunnattoman suuria makasiinia, jotka sisälsivät mahdottomia vaate-, ase- ja muonavaroja, mitkä nyt kaikki tuota pikaa katosivat Delphinin ruumaan. Tämän lastin laatu ilmaisi aluksen salatun tarkoituksen. Playfair ja Kumpp. eivät tainneet kauemmin pitää salaisuuttansa kätkettynä, ja paitsi sitä ei saisi viipyä kauan, ennenkuin Delphin lähtisi merelle. Amerikalaista kryssääjää ei ollut yhtään näkynyt Englannin kulkuvesillä. Ja kuinka voitiin asiata salassa pitää, kun tuli kysymys laivaväen hankkimisesta. Väkeä ei käynyt sisään-katseluttaminen ilman että heille ilmoitettiin aluksen määräpaikkaa. Matkan päähän päästyä oli kentiesi henki pantava alttiiksi, ja kun se oli tehtävä, niin tottapa teki mieli tietää miten ja minkä vuoksi.
Mutta nämä tulevaisuuden mahdollisuudet eivät näyttäneet peljättävän. Tarjottu hyyry oli korkea, ja itsekullakin oli osansa asiassa. Merimiehiä tulikin tarjoksi, ja miehiä oivallisia, suuri joukko. James Playfairin oli vain työläs valita, mutta hän teki sen paraiten kuin taisi, ja neljänkolmatta tunnin perästä sisälsivät hänen laivarullansa kolmenkymmenen matruusin nimet, joista olis ollut kunnia Hänen kaikkein armollisimman majesteetinsa huvilaivalle.
Lähtö määrättiin Tammikuun 3:ksi päiväksi, ja Delphin oli aivan valmis purjehtimaan Joulukuun 31 päivänä. Ruumat olivat täpötäynnä ampu- ja ruokavaroja ja hinkalot hiiliä. Lähtöä ei estänyt mikään.
Kun kapteini Tammikuun 2 päivänä oli laivassa ja viime kerran katsasteli sitä, tuli eräs mies Delphinin laskuköydelle, pyytäen saada puhutella kapteini James Playfairia. Eräs matruusi vei hänen nyt kokkapenkerelle.
Se oli vankka, hartiakas, uljas, punaverinen mies, jonka yksinkertaisissa kasvoissa vivahteli jonkinmoinen varasto viekkautta ja iloisuutta. Hän ei näyttänyt ymmärtävän merimiehen ammattia ja hän katseli ympärilleen niinkuin se, joka ei ole juuri tottunut laivan kantta tallailemaan. Kuitenkin oli hän olevinaan kuin merihärkä ainakin, tarkasteli Delphinin taklaasia ja heitteli ruumistaan sinne ja tänne, niinkuin merimiehillä tapana on.
Tultuansa kapteinin eteen katsoi hän vakavasti häntä silmiin ja sanoi:
— Kapteini James Playfairkö?
— Minä se olen — vastasi tämä. — Mitä tahdotte?
— Ottaa hyyryä teiltä.
— Sijaa ei enää ole. Laivaväki on täysilukuinen.
— Joutavia! Yksi mies lisäksi eihän haitanne, päinvastoin.
— Niinkö luulet? — sanoi Playfair, tähtäen vierasta aina silmän pohjaan asti.
— Sen vissiin tiedän — vastasi matruusi.
— Mutta kuka sinä olet? — kysyi kapteini.
— Halpa merimies, mutta ravakka, luotettava ja pelkäämätön poika. Kaksi vahvaa kättä, semmoista kuin minulla on kunnia teille tarjota, eivät ole mikään huono asia laivassa.
— Mutta onhan muitakin laivoja kuin Delphin ja muitakin kapteinia kuin
James Playfair. Miksi tulet juuri tänne?
— Sen tähden että tahdon palvella täällä Delphinissä ja kapteini James
Playfairin komennon alla.
— Niin, mutta minäpä en sinua tarvitse.
— Ainahan kelpo miestä tarvitaan, ja jos minä, näyttääkseni voimiani, saan koetella kolmen tahi neljän miehen kanssa teidän laivaväestänne, niin, olen valmis.
— Sitäpä kelpaa kuulla. Mutta mikä nimesi on?
— Crockston, jos niin kelpaa.
Kapteini astahti muutamia askelia taapäin taitaaksensa oikein katsella tätä Herkulesta. joka näin omituisella tavalla esitti itsensä. Ryhdissä, ruumiinrakennuksessa, miehen koko ulkonäössä ei ollut mitään, mikä olisi näyttänyt polkevan hänen väitöstänsä, että muka oli voimakas mies. Nähtävä oli, että hänellä piti olla ei tavalliset ruumiin voimat ja ettei hän vähistä hätäilisi.
— Missä olet ennen purjehtinut? kysyi Playfair.
— Hiukan siellä, hiukan täällä.
— Ja Delphinin tarkoituksen tiedät?
— Tiedän, ja sepä juuri onkin mikä minua houkuttelee.
— No, kentiesi tekisin tyhmästi, jos päästäisin luotani miehen senkykyisen kuin sinä. Hae ensimäinen perämies Mathew, ja sisään-katseluta itsesi.
Sanottuansa nämä sanat James Playfair odotti miestä pyörähtäväksi toisinpäin ja keulan puoleen kiirehtiväksi, mutta hän pettyi. Crockston ei paikaltaan liikahtanut.
— No, etkö kuullut mitä sanoin? kysyi kapteini.
— Kuulinpa kyllä — vastasi matruusi — mutta siinä ei ollut kaikki, minulla on jotakin teiltä pyydettävänä.
— Sinä kiusaat minua — sanoi Playfair kiivaasti. — Minulla ei ole aikaa seisoa ja jaaritella kanssasi.
— En tahdo kauan olla teille kiusaksi — vastasi Crockston. — Ainoastaan pari sanaa vielä ja kaikki on selvillä. Minä tahdon sanoa teille: minulla on sisarenpoika.
— Onpa kauuis eno sillä pojalla — vastasi kapteini. — Joko olet lopettanut? — jatkoi hän vielä kärtyisesti.
— Joo, tuossa paikassa. Kun otetaan eno, niin saadaan sisarenpoika kaupantekiäisiksi.
— Vai niin, tosiaanko?
— Niin tosiaankin, se on tavallista. Toinen ei lähde jos ei toinenkaan.
— No mikä sitte sisaresi poika on?
— Viisitoista vuotias poika, vasta-alkaja, jonka tahdon harjoittaa ammattiin. Hänellä on erinomaisen hyvä tahto ja hänestä kerta tulee kelpo merimies.
— Kuulepas, rakas Crockston — huudahti kapteini — lunletko Delphiniä miksikään laivapoikain koulupaikaksi?
— Meripojista älkää pahoin puhuko — virkahti merimies. — Yksi oli, josta tuli amiraali Nelson, ja toisesta tuli amiraali Franklin.
— Tuhat tulimmaista, ystäväni — vastasi James Playfair — sinäpä puhut mieleni mukaan. Otapa siis tänne se sisaresi poika, mutta jos en hänen enostaan löydä sitä oivaa miestä, joksi hänen väität, niin eno saapi minun kanssani tekemistä. Mene nyt ja tule tunnin perästä takaisin.
Crockston ei käskettänyt itseänsä kahdesti. Hän kumarsi joksikin kömpelösti kapteinille ja oli muutamilla askelilla taas rantasillalla. Tunnin perästä tuli hän taas laivaan sisarensa pojan kanssa. Tämä oli neljä- tahi viisitoista vuotias poika, kasvultaan vähän hento ja heikko, ujo ja arkamainen muodoltaan, joka aivan vähän muistutti enon jyrkkätietoisuutta ja ruumiinvoimia. Crockstonin täytyikin muutamilla hyvillä sanoilla rohkaista häntä.
— Kas niin, ole jäykkänä vain — sanoi hän. — Tuhat tulimmaista, eihän täällä ole ketään, joka tahtoisi syödä meidät, ja päällisiksi saatamme vielä mennä tiehemme, jos niin tahdomme.
— Ei, ei — vastasi nuorukainen — ja Jumala meitä varjelkoon!
Samana päivänä olivat matruusi Crockston ja jungmanni John Stiggs
Delphinin laivaväkeen mönsträtyt.
Seuraavana aamuna kello 5 aikana olivat höyrypannut täydessä työssä, tärisyttäen kantta. Höyry pursusi vinkuen henkiläppäin kautta. Lähdön hetki oli läsnä.
Melkoinen ihmislauma tunkeili, vaikka tämä oli varhain aamulla, rantasilloilla ja Glasgowin sillalla. Tahdottiin, näetsen, vielä kerta hyvästellä tätä rohkeata höyryä. Vinceut Playfair oli tullut syleilemään veljensä poikaa, kapteini Jamesiä, ja hän käytti itsensä tässä tilassa kuin kehutun hyvän ajan vanha romalainen. Hän säilytti sankarillisen mielenmaltin, ja kaksi navakkaa suun-antoa veljenpojalle todistivat tarmokasta sielua.
— Mene, James — sanoi hän nuorelle kapteinille — mene pian ja tule vielä pikemmin takaisin. Mutta ennen kaikkea, älä unhota käyttää tilaisuutta hyväksesi. Myö kalliisen, osta hyvällä hinnalla, ja setäsi on sinua kunnioittava.
Näiden kehoitus-sanain perästä setä ja veljenpoika erisivät toisistaan, ja kaikki sivulliset lähtivätt laivasta.
Tällä silmänräpäyksellä Crockston ja John Stiggs oleskelivat toistensa vieressä sivulla kantta, kun ensinmainittu arveli:
— Hyvästi menee! Kahdessa tunnissa olemme aavalla merellä, ja minä toivon hyvää tällä lailla aljetusta reisusta.
Vastauksen asemesta John likisti hänen kättänsä. James Playfair jakoi nyt viimeiset käskynsä ennen lähtöä.
— Onko meillä tarpeeksi asti kova höyryn voima? — kysyi hän ensimäiseltä perämieheltä.
— On, kapteini — vastasi Mathew.
— Hyvä, nakatkaa kiinnitysköydet irti.
Käsky toteltiin hetikohta. Ruuvit pantiin liikkeelle. Delphin pyyhkäisi satamassa olevain alusten sivu ja katosi kohta ihmislauman näkyvistä, joka nyt lähetti sille viimeiset hurrahuutonsa.
Meno Clydeä alaspäin kävi helposti. Tämän joen saatetaan sanoa syntyneen ihmiskäsien, niinpä mestarin käsien kautta. Joki on, näetten, kuudenkymmenen vuotisten mudan luomisten ja alituisten perkausten kautta saanut viidentoista jalkamitan spvyyden, ja leveys kaupungin rantasiltain välillä on tullut kolmea vertaa suuremmaksi. Tämä masto- ja korsteinimetsä katosi kohta savun ja sumun sekaan. Vasarain pauke valinpajoissa ja kirveiden kapse laivaveistämöillä heikentyi vähitellen. Partickin kohdalla tuli kesähuvituksia ja huviloita tehtaiden ja työpajain sijaan. Delphin laski hiljaisella koneella salpausten välitse, jotka pitävät joen pintaa maata korkemmalla, ja monesti hyvinkin ahtaisin paikkoihin. Tämä haitta ei ole iso, sillä purjehdittavalla joella syvyys on isompiarvoinen kuin leveys.
Höyry, jota eräs noita Irlannin oivallisia luotsia ohjasi, meni verkalleen mutta arvelematta meriviittain, kivipatsaiden ja noiden kivihaarukkain välitse, joille valotornia on rakettu, ahtaiden pääsypaikkain merkeiksi. Delphin purjehti kohta Renfrew-kauppalan sivu. Clyde kävi nyt leveämmäksi Kilpatrickin kunnaiden juurella ja Bowling-lahden edustalla, jonka perukalla avautuu sen kaivannon suu, joka yhdistää Edinpurin ja Glasgowin.
Dumbarton-linnasta, joka on neljäsataa jalkaa korkea, voitiin sumussa ainoastaan osapuut eroittaa, ja vasemmalla rannalla keinuivat laivat Delphinin hyöky-aalloissa. Muutamia peninkulmia eteenpäin purjehdittiin Greenockin, James Watt'in syntymäpaikan ohitse. Delphin oli nyt Clyden laskulla ja sen lahden suulla, jonka kautta joki luo vetensä Pohjoiskanaaliin. Siellä tunnettiin ensimäiset kiikutukset mereltä, ja Delphin laski pitkin Arran saaren kuvan-ihanoita rantoja. Cantyren niemi, joka pistää kauaaliin, jätettiin takansa, ja Rathlin saari alkoi siintää. Luotsi palasi veneessä kutteriinsa, joka laski aavaa merta. Delphin meni kapteininsa komentamana, pohjan puolitse Irlantia, alusten harvoin kuljettavaa tietä, ja kohta oli jätetty viimeisetkin Europan rannikot, ja jo oltiin äärettömällä valtamerellä.