III.
Merellä.
Delphinillä oli hyvä miehistö. Siinä ei ollut merisotamiehiä, vaan väkeä, joka ymmärsi hyvin laivalla liikehtiä, ja liikehtimisessä oli kaikki mitä tarvittiin. He olivat navakoita, nerokkaita poikia, mutta kaikki enemmin tahi vähemmin kauppamiehiä. He himosivat tavarata, ei kunniata. Heillä ei ollut lippua näyttää tahi kanuunankutilla puollustaa, ja paitsi sitä laivan koko tykistönä oli vaan kaksi pientä, ainoastaan merkin-antoon aiottu mörssäriä.
Delphin puski hyvää vauhtia. Se oli semmoinen kuin rakennusmestari ja kapteini olivat siitä toivoneetkin, ja kohta oli se ulkona Britannian kulkuvesien rajoja. Muutoin ei voitu keksiä yhtään alusta sillä äärettömällä valtamerellä. Paitsi sitä Yhdysvallan aluksilla ei ollut oikeutta ahdistaa Delphiniä, se kun kulki Englannin lipulla. Ne taisivat kyllä seurata sitä ja estää sitä rikkomasta piirityslinjaa, mutta ei sen enempääkään. James Playfair olikin tehnyt kaiken mitä oli voinut aluksensa nopeuden eteen, juuri sitä varten ettei häntä saavutettaisi.
Kuinka lieneekin tämän asian laita ollut, niin laivalla pidettiin tarkkaa vahtia, ja vaikka oli kylmä, oleskeli mies alinomaa mastossa, valmiina antamaan merkin pienimmästäkin purjeesta taivaanrannalla. Yön tullessa antoi kapteini mitä tarkimmat menetyskäskyt likimmäiselle miehelleen, mr Mathewille.
— Älkää antako saman tähystäjän kovin kauan olla saalingilla — sanoi hän. Pakkanen on kiihtynyt, ja silloin ei olla tarkkoja vahdinpidossa. Muuttakaa siis usein väkeänne.
— Se on tietly, kapteini — vastasi Mathew.
— Minä esitän teille erittäinkin Crockstonin siihen paivelukseen. Se veitikka sanoo itsellään olevan erinomaisen tarkan silmän, ja meidän täytyy panna se koetteille. Antakaa hänelle aamuvahdinpito. Hän silloin hyvin tarvitsee valpasta silmäänsä sumussa. Jos jotakin merkillistä tapahtuu, uiin antakaa minulle tieto.
Tämän sanottuansa meni James Playfair hyttiinsä. Mathew käsketti
Crockstonin luoksensa ja ilmoitti hänelle kapteinin käskyn.
— Aamulla kello 6 aikona sinä menet tarkastuspaikallesi perämaston tankosaalingille.
Crockston antoi murinan kuulua, jonka muka piti merkitä myöntävää vastausta, mutta tuskin oli Mathew kääntynyt häneen selin, ennenkuin hän jupisi muutamia sauoja, mahdottomia ymmärtää, ja lopuksi huudahti:
— Mitä tuhat tulimmaista hän tarkoittaa tuolla perämaston tankosaalingillaan?
Samassa tuli hänen turvattinsa John Stiggs hänen luoksensa.
— No, kuinkas sinun laitasi on, rakas Crockstonini? — kysyi hän.
— Kylläpä hyvästi — vastasi merimies väkinäisesti hymyillen. — On vain yksi asia, joka…
— Mikäs vain se on, ystävä-parkani? — kysäisi John, silmäillen
Crockstonia vilkkaalla kiitollisuuden tunnolla.
— Joo — jatkoi Crockston — kun ajatellen, että minun tällä iälläni pitää olla merikipeä! Mikä raukka minä olen! Mutta toisinpäin se kääntyy! Ja sitte on eräs perämaston tankosaalinki, joka saattaa sormeni saivaristoon.
— Rakas Crockston, ja se on minun tähteni, kuin?…
— Teidän ja hänen tähtensä — vastasi Crockston. — Mutta siitä älkää mitään virkkako. Pankaa toivonne Jumalaan, hän ei teitä hylkää.
Näillä sanoilla erosivat John Stiggs ja Crockston, mutta tämä jälkimäinen ei nukkunut, ennen kuin näki turvattinsa panneen levolle siihen ahtaasen hyttiin, joka oli hänelle annettu.
Kello 6 aikana aamulla nousi Crockston ylös mennäksensä vahtipaikalleen. Hän meni kannelle, ja Mathew antoi hänelle käskyn kiivetä ylös ja pitää tarkkaa vahtia.
Crockston näytti näistä sanoista joutuvan vähän ymmälle, mutta teki viimein päätöksensä ja lähti menemään perän puoleen.
— No minne menet? huusi Mathew.
— Sinne minne käskitte minun mennä — vastasi Crockston.
— Minä käskin sinun mennä perämaston tankosaalingille.
— No, sinnehän olenkin menossa — vastasi matruusi vähintäkään hätäytymättä ja astui yhä vain perää kohti.
— Näyttää kuin tekisit piikkaa minusta? — huudahti Mathew vihaisesti. — sinä aiot hakea perämaston tankosaalinkia etumastosta. Näytätpä aika maa-moukalta, joka tuskin osaat panna seisinkiä tahi tehdä pleissiä. Millä lossilla olet seilannut? Ylös perämastoon, nauta, ja paikalla.
Vahtimatruusit, jotka kuultuansa Mathewin sanat olivat juosseet paikalle, eivät voineet olla nauramatta kohtikurkkua, nähdessään keskikannen sivulle palanneen Crockstonin tyrmistyneen katsannon.
— Pitääkö minun — sanoi hän, katsellen mastoa, jonka huippu katosi aamusumuun perin näkymättömäksi — pitääkö minun kiivetä tuonne?
— Pitää — vastasi Mathew — ja joutuen! Pyhä Patrik auta! Joku Yhdysvallan alus olisi ennättänyt syöstä keularaakansa taklinkiimme, ennenkuin tuo laiskuri on ehtinyt paikallensa. No, kuinka käypi?
Crockston kapusi sanaakaan virkkamatta työläästi relingille. Sitte alkoi hän vätystellä väylingeitä myöten niin kömpelösti kuin suinkin voi ajatella ja niinkuin se, joka ei osaa käyttää käsiään eikä jalkojaan. Päästyänsä perämaston märssille hän tuohon paikkaan pysähtyi, sen sijaan että olisi keveästi keikahuttanut itsensä ylös, ja kaappasi kiinni köysistä niinkuin olisi päätänsä huimannut. Mathew, jota enin mokoma kömpelyys hämmästytti, nousi viimein vihan vimmaan ja käski hänen tuossa paikassa astua alas.
— Tuo jätkäle — sanoi hän passarille — ei ole ikäpäivinään ollut matruusina. Johnson mene katsomaan mitä hänellä on laukussaan.
Johnson meni heti väen kanssiin. Sillä aikaa Crockston vaivoin kapusi alas, ja kun toinen jalkansa luiskahti, koukkasi hän kiinni erääsen jouksevaan köyteen ja niin pudota möksähti kannelle.
— Jahnus, nauta, makean veden purjehtija! — huusi Mathew lohduttaaksensa häntä. — Mitä sinulla täällä Delphinissä on tekemistä? Sinä olet sanonut olevasi kelpo merimies;, etkä tiedä edes eroittaa perämastoa etumastosta. Mutta siitä tahdomme hiukan puhella keskenämme.
Crockston ei vastannut mitään, vaan kääntyi selin, valmiina, niinkuin näytti, kärsimään jos mitä. Samassa palasi kapteinin passari.
— Tämä — sanoi hän Mathewille — oli kaikki, minkä löysin hänen kapineissaan: lompakko sisältävä kirjeitä, jotka näyttävät kummallisilta.
— Anna tänne! — sanoi Mathew. — kirjeitä, Yhdysvaltioiden vapaamerkeillä varustettuja. "Mr Halliburt Bostonista!" Orjuuden hävittäjä! Yhdysvallan puolustaja! Katala, et siis olekaan muu kuin pettäjä? Sinä olet väärillä ilmoituksilla keinotellut itsesi tänne laivaan meitä pettääksesi, mutta älähän, asiasi on kohta päätökseen saatettava ja sinä saat maistaa yhdeksän-häntäisen kissan kynsiä. [Cat of nine tails, yhdeksästä nahkaliinaata tehty patukka, jota paljon käytetään Englannin laitvastossa.] Passari, anna kapteinille sana, ja me toiset, odottaessamme, pidämme tarkalla silmällä tätä riiviötä.
Kuultuansa nämä ystävälliset lauseet, Crockston irvisti rumasti, mutta ei avannut suutansa. Hän sidottiin pelivärkkiin kiinni, jossa ei voinut liikuttaa käsiänsä eikä jalkojansa.
Muutamain minuuttien perästä sen jälkeen lähti James Playfair hytistään ja tuli pelivärkille.
— No — mitä sinulla on vastaamista? — kysyi kapteini, joka tuskin voi hillitä vihastuksensa.
— Ei mitään — vastasi Crockston.
— Ja mitä sinulla on tekemistä täällä laivassa?
— Ei mitään.
— Ja mitä nyt odotat minulta?
— En mitään.
— Kuka sinä olet? Amerikalainen kuten nämä kirjeet näyttävät osoittavan.
Crockston ei virkkanut mitään.
— Passari — sanoi James Playfair — annata hänelle viisikymmentä huimausta pampulla. Kenties hänen kielensä kahleet kirpoavat. Vai mitä itse luulet, Crockston.
— Kyllähän nähdään — vastasi John Stiggsin eno silmiänsä räpähyttämättä.
— Työhön käsiksi! sanoi passari.
Kun tämä käsky oli annettu, riensi kaksi vanhaa matruusia riisumaan Crockstonilta hänen villapaitaansa. He olivat jo kaapanneet tuon hirmuisen aseen käteensä ja kohottivat sen tämän onnettoman hartioita kohti; kun John Stiggs, kalpeana ja näännyksissä, hyökäsi kannelle.
— Kapteini! huusi hän.
— Oh! Tuossa on meillä hänen sisarensa poika.
— Kapteini — jatkoi nuorukainen, töin tuskin voiden malttaa mieltänsä — mitä Crockston ei ole tahtonut sanoa, sen sanon minä. Minä en ole salaava, mitä hän vielä tahtoo salassa pitää. Joo, hän on Amerikalainen, ja niin olen minäkin. Kumpikin olemme viholliset orjapuoluelaisille, mutta emme suinkaan semmoiset, jotka olisimme tulleet pettämään Delphiniä ja jättämään sitä Yhdysvallan laivoille.
— Mitä siis teillä on tekemistä täällä? — kysyi kapteini kovalla äänellä, tarkasti silmäillen tuota nuorta salausten tietäjää.
Tätä arvelutti hetkisen aikaa vastaisiko, mutta sitte sanoi hän vakaalla äänellä:
— Kapteini, haluaisin puhutella teitä kahdenkesken.
John Stiggs'in tätä pyytäessä James Playfair piti alinomaa silmänsä häneen luotuina. Nuorukaisen lempeät kasvon-murteet, hänen erinomaisen myötätuntoinen äänensä, hienot ja valkoiset kätensä, joita päällesivelty lika ei voinut saiata, suuret, vilkkaat ja samalla uskolliset silmänsä — kaikki nämä saattivat kapteinin perin toisiin ajatutsiin. Johnin ilmoitettua pyyntönsä, Playfair katsahti terävästi Crockstoniin, joka kohautti olkapäitänsä. Sitte loi hän kysyvän silmäyksen nuorukaiseen, joka hämäytyi siitä, ja sanoi tämän ainoan sanan:
— Tule!
Johu Stiggs seurasi kapteinia perälle laivaa, ja James Playfair sanoi, avatessaan hyttinsä oven, nuorukaiselle, jonka posket olivat kalpeina liikutuksesta:
— Olkaa hyvä ja astukaa sisään, miss!
Kun Johnia tällä tavoin puhuteltiin, aikoi hän punastua, ja kaksi suurta kyyneltä kiilui hänen tahtomattansa hänen kauniissa silmissänsä.
— Olkaa huoleti, miss — sanoi Playfair lempeimmästi kuin taisi — mutta olkaa hyvä ja sanokaa, mitä seikkaa saan kiittää siitä, että nyt olette tässä laivassa?
Neiti epäröi vähän aikaa vastaisiko, mutta kapteinin silmäys rohkaisi hänen mielensä ja hän päätti puhua.
— Herra kapteini — sanoi hän — minä haluan tavata isäni Charlestonissa. Kaupunki on piiritettynä maan ja meren puolelta. En tiennyt kuinka pääsisin, ennenkuin kuulin Delphinin aikovan rikkoa piirityksen. Minä tulin tähän laivaan tavalla kuin tiedätte, ja minä pyydän teitä antamaan anteeksi, että niin olen tehnyt ilman teidän luvattanne, sillä varmaan ette olisi suostuneet anomukseeni.
— Aivan varmaan — vastasi James Playfair.
— Siis tein oikein etten teiltä pyytänytkään — jatkoi tämä nuori tyttö lujemmalla äänellä.
Kapteini laski kätensä ristiin, käväisi kerran hytin ympäri ja seisahtui sitte.
— Mikä nimenne on? — kysyi hän.
— Jenny Halliburtt.
— Jos noudatan adressia niissä kirjeissä, jotka on tavattu Crockstonin papereissa, niin isänne on Bostonista?
— Niin on, herra kapteini.
— Pohjoisvaltion mies on siis etelän kaupungissa, sillä aikaa kuin
Yhdysvaltiot käyvät tulista sotaa?
— Isäni on otettu vangiksi, herra kapteini. Hän oli Charlestonissa, kun ensimäiset kutit laukaistiin kansallissodassa ja kun liittolaiset karkoittivat Yhdysvallan sotaväen Sumter-linnasta. Isäni valtiolliset mielipiteet saattivat hänen orjapuolueen vihattavaksi, ja vastoin kaikkea oikeutta hän kenraali Beauregardin käskystä vangittiin. Minä olin silloin Englannissa, käymässä erään sukulaisen luona, joka nyt on kuollut, ja yksinäni, ilman muuta tukea kuin Crockston, perheemme uskollisin palvelija, tahdoin hakea isäni ja hänen kanssansa käydä vankeuteen osalliseksi.
— No, mikä mies isänne Halliburtt on? — kysyi James Playfair.
— Rehellinen ja kunniallinen sanomalehden kirjoittaja — vastasi Jenny uljaasti — Tribunen arvoisimpia aputoimittajia ja joka rohkeimmasti on mustain puolta pitänyt.
— Orjuuden hävittäjä! — huudahti kapteini kiivaasti. — Yksi niitä miehiä, jotka, ollen orjuutta hävittävinänsä, ovat peittäneet maansa verellä ja rauniolla!
— Herra kapteini — vastasi Jenny valjehtuen — te puhutte pahoin isästäni! Teidän ei pitäisi unhottaa, että olen yksinäni täällä häntä puollustamassa.
Vieno punastus lennähti kapteinin otsalle, ja hän vihastui, mutta häpesikin samassa. Kenties hän aikoi vastata tälle nuorelle tytölle mitä ajatteli, mutta hänen onnistui hillitä itsensä, hän avasi hytin oven ja huusi:
— Johnson! Tästä lähtein tämä hytti kuuluu miss Jenny Halliburtille. Panettahaa minulle rippumatto kajutan perimmäiseen osaan. Sen enempää en tarvitse.
Passari katseli suurin silmin tuota nuorta miestä, jota puhuteltiin naisen nimellä, mutta meni James Playfairin merkin johdosta tiehensä.
— Ja nyt, miss, olette kotonanne — sanoi Delphinin nuori kapteini, ja astui ulos hytistä.