IV.
Crockston osoittaa valtaviisaan kykyä.
Kohta tuli koko laivaväestö tietämään miss Halliburtin historian, eikä ujostellut Crockstonikaan sitä kertoa. Kapteinin käskystä oli hän päästetty pelivärkistä irti, ja pamppu oli taas päässyt tavalliselle paikallensa.
— Kaunis eläin — sanoi Crockston — erittäinkin kun ojentaa kauniin käpälänsä.
Irti päästyänsä meni Crockston kanssiin, otti pienoisen matkalaukun ja vei sen miss Jennylle. Tämä nuori tyttö taisi nyt jälleen pukeutua naisen vaatteisin, mutta pysyi hytissään eikä näyttäynyt kannella.
Mitä Crockstoniin tulee, niin oli selvästi ja silminnähtävästi todistettu, ett'ei hän ollut merimies enemmin kuin rakuuna, ja hän vapautettiin kaikesta palveluksen teosta laivassa.
Sillä aikaa työntyi Delphin aika vauhtia Atlantin yli, jonka aallot pieksettiin kaksinkertaisen ruuvin alla, ja ainoana tehtävänä laivassa oli tarkka vahdinpito. Päivällä jälkeen sen näytelmän, joka teki lopun miss Jennyn tuntemattomuudesta, käveli James Playfair pikaisilla askelilla edes ja takaisin peräkannella. Hän ei ollut kertaakaan koettanut saada jälleen nähdä tuota nuorta tyttöä ja pitkittää päivällä ennen keskeytynyttä kanssapuhetta.
Kävellessään tuli hän ehtimiseen astumaan Crockstonin sivu, joka, tukan alta tirkistellen, katseli häntä jollakin tyytyväisyydellä. Selvästi näkyi, että hän halusi saada puhutella kapteinia, ja hän katseli häntä niin väsymättömästi, että kapteini viimein tuskautui.
— Mitä nyt taas tahdot minulta? — sanoi James Playfair amerikalaiselle. — sinä kuljet kuin kissa kuuman puuron ympärillä, eikö siitä loppua tulekaan?
— Suokaa anteeksi, herra kapteini — vastasi Crockston, katsoa tihruttaen — asia on niin, että minulla on jotakin teille sanomista.
— Mitähän se olisi?
— Noh, se on hyvin mutkaton asia. Minun haluttaa toden takaa sanoa teille, että olette pohjaan asti kelpo mies.
— Minä tulen toimeen ilman sinun sievistelmiäsi.
— Tämä ei ole sievistelemistä. Sen jätän siksi, kuin olette perille asti asiassa päässeet.
— Minne perille?
— Tarkoituksenne perille, tietystikin.
— Onko minulla tarkoitus täytettävänä?
— Tottapa on! Te olette laivaanne vastaanottanut meidät, tuon nuoren tytön ja minun. Te olette antaneet hyttinne miss Halliburtille. Hyvä! Te olette säästäneet minun patukasta. Jalomielisemmin ei saata kukaan menetellä. Te tulette viemään meidät perille Charlestoniin, ja se on hyvin, hyvin hyvä asia, mutta siinä ei kuitenkaan ole kaikki.
— Mitä, eikö siinä ole kaikki? — huudahti James Playfair, hämmästyksissään Crockstonin hävyttömyydestä.
— Ei, ei millään muotoa — vastasi tämä viime mainittu, ilkipintaisesti nenäänsä niuristaen. — Tytön isä on vankina siellä!
— Entäs sitte?
— Entäs sitte? Hän tietystikin on pelastettava.
— Miss Halliburtin isä pelastettava?
— Se on tietty. Hän on kunnian mies, uskalias kansalainen. Maksaneehan vaivan uskaltaa jotakin hänen vuoksensa.
— Master Crockston — sanoi James Playfair, vetäen kulmiansa ryppyyn — te uäytätte olevan hulivili ensimäistä laatua. Mutta muistakaa, ett'en olekaan nyt leikkipuheen tuulella.
— Te erehdytte, herra kapteini — väitti amerikalainen siihen. — Minä en puhu leikkiä laisinkaan, vaan puhun kanssanne täyttä totta. Asia minkä ehdoitan, voi tosin ensi alussa näyttää teistä mahdottomalta, mutta likemmin asiata ajateltuanne tulette huomaamaan, ett'ette saata toisin tehdä.
— Vai niin! Minun täytyy siis pelastaa mr Halliburtt?
— Niinkuin olen sanonut. Teidän pitää kenraali Beauregardilta anoa, että hän lasketaan vapauteen, ja kenraali ei ole hylkäävä anomustanne.
— Mutta jo hän sen tekee?
— Sitte — vastasi Crockston, ei ollen noista sanoista milläänkään — tulemme käyttämään voimakkaita keinoja ja viemään vangin pois liittolaisten nenäin editse.
— Niin siis — sanoi James Playfair, joka alkoi suuttua — ei siinä kyllä että menen Yhdysvallan laivastojen keskitse ja rikon Charlestonin piirityksen, vaan minun täytyy vielä mennä merelle, alttiina linnoitusten kanuunatulelle, ja tehdä tämä pelastaakseni herran, jota en tunne, yhden noita orjuuden hävittäjiä, joita kauhistun, yhden noita paperin tuhraajia, jotka vuodattavat kirjoitusmustaansa verensä asemesta.
— No, yksi kanuunankuti enemmin tahi vähemmin, mitä se tekee? — väitti Crockston.
— Master Crockston, ottakaa tarkka vaari siitä mitä nyt sanon: jos kerran vielä rohkeatte puhua minulle tästä asiasta, niin lähetän teidät ruuman alimmaiseen osaan koko reisun ajaksi, niin että saatte oppia pitämän suunne kiinni.
Näin sanottuansa laski hän amerikalaisen menemään, ja tämä meni mumisten:
— Kas niin! Minulla ei ole syytä olla tyytymätön keskusteluumme. Rappa on nakattu ja asia on menestyvä.
Sanoessaan "orjuuden hävittäjä, jota kauhistun" James Playfair ymmärrettävästi sanoi jotakin, jota ei ajatellut. Hän ei ollut orjuuden puollustaja, mutta hän ei tahtonut myöntää, että kysymys orjuudesta, vaikka presidentti Lincoln nimenomaan oli sitä vakuuttanut, olisi tärkein Yhdysvaltioiden kansallisessa sodassa. Väittikö hän siis, että Etelän valtioilla — kahdeksalla kuudestaneljättä — peri- aatteellisesti oli oikeus ruveta eri yhdyskunnaksi sen tähden että olivat vapaa-ehtoisesti yhdistyneet? Ei suinkaan! Hän vihasi pohjois-valtioiden miehiä, siinä kaikkityyni. Hän vihasi ja kammoi heitä vanhoina veljinä, jotka olivat erinneet yhteisestä heimokunnasta, oikeina englantilaisina, jotka olivat nähneet hyväksi tehdä sen minkä hän, James Playfair, nyt hyväksyi liittouneissa valtioissa. Tälläiset olivat Delphinin kapteinin valtiolliset mielenpiteet, mutta erittäinkin oli amerikalais-sota tikkuua hänen silmissään ja hän tahtoi tehdä jonkun kepposen niille, jotka kävivät tätä sotaa. Helppo on siis ymmärtää, kuinka hän oli vastaanottava tämän esityksen orja-ystävän pelastamisesta ja liittolaisten, joiden kanssa hän aikoi asioihin antautua, loukkaamisesta.
Mutta Crockstonin viekkaat esitytkset eivät antaneet hänen ajatuksilleen enään rauhaa. Hän koetti niin paljon kuin mahdollista karkoittaa niitä, mutta ne palasivat ehtimiseen hänen sieluunsa, ja kun miss Jenny seuraavana päivänä vähäksi aikaa tuli kannelle, ei hän uskaltanut katsoa häntä silmiin.
Ja se oli tosiaankin iso vahinko; sillä tämä nuori valkeaverinen, mielevä- ja lempeäsilmäinen tyttö ansaitsi kolmekymmenen-vuotiaan nuoren miehen silmäilemisen. Mutta James Playfair tunsi itsensä hämäytyvän hänen läsnä ollessaan ja ymmärsi, että tällä lumoavalla olennolla oli luja ja jalo sielu, joka oli puhdistunut onnettomuuden koulussa. Hän huomasi, että hänen puhumattomuutensa tyttöä kohtaan merkitsi kieltäymistä myöntymästä tytön hartaimpiin haluihin. Paitsi sitä miss Jenny ei koskaan kokenut saada tavata James Playfairiä, mutta ei hän häntä vältellytkään, ja ensi päivinä he aivan vähän taikka eivät ollenkaan puhutelleet toisiansa. Miss Halliburtt tuskin astui hytistään ulos eikä suinkaan olisi hän koskaan virkkanut sanaakaan Delphinin kapteinille, ellei Crockston olis käyttänyt erästä juonta, joka saatti heidät toistensa puheille.
Tämä rehellinen amerikalainen oli uskollinen palvelija Halliburtt-perheelle. Hän oli herransa huoneessa kasvatettu ja hänen mielihartautensa hänen puoleensa oli rajaton. 5yvä ymmärryksensä vastasi hänen rohkeuteensa ja voimaansa. Niinkuin jo on havaittu, hänellä oli oma laatuusa katsella ja arvostella asioita ja seikkoja, samoin kuin hänellä oli viisaustieteensäkin perin omituinen. Ei hänen urhoutensa ensi nikarassa lannistunut ja pahimmistakin pulista arvasi hän ihmeteltävästi päästä selville.
Tämä urhea mies oli päättänyt vapauttaa Halliburtin ja käyttää kapteinin laivaa ja kapteinia itseänsä pelastaaksensa hänen ja Englantiin palataksensa. Tämmöinen oli hänen tuumansa, kun sitä vastoin nuorella tytöllä ei ollut muuta tarkoitusta kuin tavata isänsä ja olla hänen vankeudessaan osallisena. Crockston koettikin kaikin mahdollisin keinoin ahdistella James Playfairiä. Hän oli jo purkanut luotansa koko joukon keinoja, kuten olemme nähneet, mutta ei ollut vihollinen vielä antannut, päinvastoin.
— No — arveli hän itsekseen — miss Jennyn ja kapteinin täytyy välttämättömästi päästä selville toistensa kanssa, sillä jos he yhä edelleen muikistelevat nenäänsä koko tämän pitkän matkan, niin emme pääse tuosta paikasta päkähtämään. Heidän täytyy tulla puheisin toistensa kanssa, miettiä asiata, niinpä väitelläkin, mutta keskustelu heidän välillään täytyy syntyä, ja minä panen pääni veikkaan, että James Playfair siinä on itse ehdoittava mitä hän tänäpänä kieltää minulta.
Mutta nähdessään kapteinin ja tytön miltei välttelevän toisiansa,
Crockston alkoi epäillä.
— No, sitte täytyy minun ryhtyä asiaan — ajatteli hän.
Neljäntenä päivänä aamulla astui hän miss Halliburtin hyttiin, hieroen käsiänsä oikein tyytyväisesti ja suutansa mutistellen.
— Hyviä uutisia, hyviä uutisia! — huudahteli hän. — Ette ikäpäivinänne saata arvata mitä kapteini on minulle ehdoittanut. Se on oiva mies tuo kapteini!
— Hän on ehdotttanut teille että?… — kysyi miss Jenny, jonka sydän nyt ankarasti sykähteli.
— No, että hän vapauttaa mr Halliburtin, että ryövää hänen liittolaisilta ja vie hänen Englantiin.
— Tosiaanko? — huudahti Jenny.
— Niinkuin olen sanonut teille, miss. Sillä miehellä on sydän oikealla paikalla, tuolla kapteini James Playfairillä. Mutta semmoisia englantilaiset aina ovat; joka sulaa ttyvyyttä tahi pelkkää pahuutta. Hän saa ollakin kiitollisuudestani vakuutettu, ja minä olen valmis hänen tähtensä hakkauttamaan itseni palasiksi, jos sillä voin hyvittää hänen mielensä.
Jennyn ilo oli rajaton, kuultuansa nämä Crockstonin sanat. Vapauttaa hänen isänsä! Tämä oli asia, jota hän ei koskaan ollut uskaltanut ajatella. Delphinin kapteini tahtoi siis hänen tähtensä panna laivansa ja laivaväkensä alttiiksi!
— Niin niin, niin se on — lisäsi Crockston ja sanoi lopuksi — ja se miss Jenny, ansaitsee kaiken kiitollisuutenne.
— Enemmän kuin kiitollisuuden — puhkesi tyttö sanomaan — elinaikaisen ystävyyden!
Hän lähti heti hytistään lausumaan James Playfairille niitä tunteita, jotka nyt valtasivat hänen sielunsa.
— Yhä paremmaksi ja paremmaksi asia luontuu — jupisi amerikalainen itsekseen. — Se menee miltei täyttä laukkaa, ja se on onnistuva.
James Playfair käveli edes ja takaisin peräkannella ja, niinkuin hyvin voi arvata, melkoisesti kummastui, milteipä hämmästyi, nähdessään tuon nuoren tytön lähenevän ja kiitollisuudesta kyynelehtävin silmin ojentavan hänelle kätensä ja sanovan:
— Kiitos, herra kapteini, kiitos uhrauksesta, jota en ikänäni olisi rohjennut odottaa muukalaiselta.
— Miss — vastasi kapteini, joka ei ymmärtänyt vähintäkään mitä tyttö tarkoitti — mutta minä en tiedä…
— Te tulette — jatkoi miss Jenny — minun tähteni kokemaan monia vaaroja ja kentiesi panemaan omat etunne alttiiksi. Paljon olette jo tehneet siinä, että olette täällä laivassa osoittaneet minulle vieraanvaraisuutta, jota minulla ei olis oikeus…
— Suokaa anteeksi, miss Jenny — vastasi James Playfair — mutta en tosiaankaan ymmärrä sanojanne. Minä olen kohdellut teitä niinkuin jokainen säädyllinen mies olisi kohdellut naista, ja tekolaatuni ansaitsee yhtä vähän tunnustamista kuin kiitollisuutta.
— Herra kapteini — sanoi Jenny — se on tarpeetonta, että kauemmin teeskentelemme. Crockston on sanonut minulle kaikki.
— Vai niin — sanoi kapteeni — Crockston on sanonut teille kaikki? Sitte voin vieläkin vähemmin käsittää syytä, joka sai teidät lähtemään hytistänne ja tulemaan tänne ja puhumaan sanoja, jotka…
Tätä sanoessaan tämä nuori kapteini melkoisesti hämyili, hän kun muisteli sitä raakamaista tapaa, millä hän oli vastaanottanut amerikalaisen esityksen, mutta miss Jenny ei antanut hänelle aikaa likempään selitykseen, mikä olikin kapteinille isoksi onneksi, vaan keskeytti hänen sanoen:
— Herra kapteini, astuessani laivaanne minulla ei ollut muuta tarkoitusta kuin tulla Charlestoniin, ja kuinka julmat orjuuden puoltajat lienevätkin, niin he eivät olisi kieltäneet erästä tyttöparkaa käymästä isänsä vankeuteen osalliseksi. Niin on asia, ja minä en rohjennut vähintäkään toivoa voivani sieltä palata; mutta koska jalomielisyytenne on niin suuri, että tahdotte vapauttaa vangitun isäni ja tehdä kaikki mitä voimissanne on pelastaaksenne hänen, niin saatatte olla vakuutettu minun syvästä kiitollisuudestani ja sallia minun ojentaa teille käteni.
James Playfair ei tiennyt mitä vastata. Hän pureskeli huuliansa eikä rohjennut ottaa tyttöä kädestä. Hän hyvin kyllä hoksasi Crockstonin laittaneen hänen pulaan semmoiseen, että hänen nyt olisi maidotonta peräytyä. Kumminkaan ei hänen tuumiinsa soveltunut ruveta avulliseksi Halliburtin vapauttamiseen ja hankkia tukala asia niskoillensa. Mutta taisiko hänellä olla sydäntä antaa tämän tyttöraiskan pettyä toiveissansa? Taisiko hän sysätä luotansa tuon käden, jonka tyttö ojensi hänelle noin todellisella ja syvällisellä ystävyyden tunteella? Taisiko hän huoleti nähdä noiden kiitollisuuden kyynelten, jotka kiiluivat tytön ihanoissa silmissä, muuttuvan mielikarvauden kyyneliksi?
Tämä nuori mies koetti sen tähden antaa kiertävää vastausta, saattaaksensa vapaasti menetellä niinkuin tahtoi ja ollaksensa mihinkään sitoutumaton tulevaisuuden suhteen.
— Miss Jenny — sanoi hän — uskokaa minua, minä olen tekevä kaikki mailmassa että…
Hän otti nyt miss Jennyn pienen hienokaisen käden, mutta likistäessään sitä hiljaa, tuusi hän sydämensä olevan vaarassa. Hän joutui hämmennyksiin ja häneltä puuttui sanoja millä olisi ajatuksensa ilmaissut. Hän soperoitsi muutamia sekavia sanoja:
— Miss … miss Jenuy … minä tahdon teidän edestänne…
Crockston, joka piti häntä silmällä, hieroi käsiään ihastuksesta ja jupisi itsekseen:
— Hyvin on asiat! Tiesinhän sen.
Työläs olis ollut sanoa, mitenkä James Playfair olisi päässyt tästä pulmallisesta tilasta, mutta kaikeksi onneksi hänelle, jos ei Delphinille, kuultiin tähystäjän huutavan:
— Perämies, ohoi!
— Mikä on asiana? — kysyi Mathew.
— Purjehtija tuulen päällä.
James Playfair erosi heti tytöstä ja juoksi perämaston vanttitouviin.