IX.
Vene, kuuden vahvan matruusin soutamana, kiisi nyt eteenpäin ankknripaikalle. Sumu sakeni sakenemistaan, ja James Playfairin oli työläs pitää oikeata suuntaa. Crockston oli istunut keulan puoleen ja mr Hallihurtt perän puoleen kapteinin luokse. Halliburtt, joka alussa oli hämmästyksissään näkemästä palveliansa, yritti puhuttelemaan häntä, mutta tämä antoi liikennöllä hänen ymmärtää, että hänen tuli olla hiljaa.
Kun vene muutamain minuutien perästä oli avoimella redillä, päätti Crockston ruveta pakinoimaan. Hän ymmärsi hyvin kyllä Halliburtin kantavan sydämessään muutamia kysymyksiä, joihin hän halusi vastausta.
— Niin, rakas herrani — sanoi hän — vanginvartija on paneutunut minun paikalleni kopissa, jossa, hänen juuri tuodessa minulle iltaistani, annoin hänelle nyrkilläni pari oivallista puustia, toisen niskakuoppaan ja toisen vatsaa vasten, huumaavaksi keinotsi. Oivallinen laatu osoittaa kiitollisuutta! Sitte otin hänen vaatteensa ja avaimensa, hain teidät ja vein teidät linnasta ulos sotamiesten nenäin editse. Ei se ollut sen vaikeampaa.
— Mutta missä tyttäreni on? — kysyi Halliburtt.
— Laivassa, joka on viepä teidät Englantiin.
— Tyttäreni täällä! — huudahti amerikalainen, hypäten ylös paikaltansa.
— Hiljaa vain! — vastasi Crockston. — Muutamia minuutia vielä, niin olemme pelastuneet.
Vene kiisi nuolen nopeudella pimeässä, vaikka hiukan onnen kaupalla. James Playfair ei voinut sumulta eroittaa Delphinin lyhtyjä. Häntä epäilytti, mitä snuntaa hänen tulisi noudattaa, sillä niin pimeä oli, että soutajat eivät nähneet airon neniä.
— Kuinkas käy, herra kapteini? — kysyi Crockston.
— Kaiketi olemme jo soutaneet enemmän kuin puolitoista peninkulmaa — vastasi kapteini. — Ettekö näe mitään, Crockston?
— En mitään, ja kuitenkin on minulla hyvät silmät. Mutta, olkaa huoleti, kyllä perille tulemme, ja linnassa he eivät mitään aavista.
Nämä sanat olivat tuskin lausutut, kun raketti nähtiin lentävän ilmassa ja räjähtyvän suunnattoman korkealla.
— Merkki! — huudahti James Playfair.
— Tuhat tulimmaista! arveli Crockston — se varmaankin tulee linnasta.
Toinen ja vielä kolmaskin raketti viskattiin samaa suuntaa kuin ensimäinen, ja miltei samassa silmänräpäyksessä annettiin sama merkki peninkulman päästä keulan puolella.
— Tuo tulee Fort Sumterista — äännähti Crockston — ja on merkkinä että joku on karannut. Vahvoja vetoja, pojat! Kaikki on keksitty.
— Riipokaa aika lailla, ystäväni — huusi James Playfair, kehoittain matruusiansa. — Nuo raketit ovat näyttäneet minulle tietä. Emme ole kahdeksaa sataa kyynärää Delphinistä. hiljaa, minä kuulen kellon äänen laivasta. Saatte kaksikymmentä puntaa, jos olemme perillä viidessä minuutissa.
Matruusit kiidättivät venettä semmoisella vauhdilla, että se tuskin näytti viistävän vettä. Kaikkein sydämet sykkivät. Kanuunanlaukaus kuului kaupungista päin, ja kahdenkymmenen sylen päässä veneestä Crockston paremmin kuuli kuin näki jonkun kappaleen, joka arvattavasti oli kuula, kiitävän nopeasti ohitse.
Samassa silmänräpäyksessä soitettiin kaikin voimin Delphinin kelloa. Päämäärää tultiin yhä likemmä. Vielä muutamia aironvetoja, ja vene laski laivan kylkeen. Moniaita sekuntia vielä ja Jenny oli suljettuna isänsä syliin.
Vene hissattiin heti ylös, ja James Playfair riensi kajutan katolle.
— Mathew, onko meillä tarpeeksi asti korkea paino?
— On, kapteini.
— Siis ankkuritouvi poikki ja sitte eteenpäin täydellä höyryllä!
Muutamia silmänräpäyksiä sen perästä työnsivät molemmat ruuvit laivaa pääväylää kohti ja niin ulkouttivat häntä Sumter-linnasta.
— Mathew — sanoi Playfair — me emme saata ajatella mennä väylää myöten Sullivan-saaren vieritse, sillä silloin tulemme suoraan liittolaisten tulen alle. Siis purjehdimme niin liki redin oikeata puolta kuin mahdollista, valmiina vastaanottamaan kutin yhdysvaltalaisten pattereista. Onko teillä luotettava mies ruorissa?
— On, kapteini.
— Antakaat sammuttaa valkeat ja lyhdyt laivassa. Kovin vahva valo hohtaa jo koneestakin, mutta sitä ei voi korjata.
Tämän puhelun ajalla meni Delphin eteenpäin tavattomalla nopeudella, mutta liikehtiessään päästäksensä Charlestonin sataman oikean rannan puolelle, oli hänen täytynyt seurata väylää, mikä joka silmänräpäys vei hänen yhä likemmä Sumter-linnaa, eikä ollut hän enempää kuin puolen peninkulman päässä siitä, kun kaikki ampureiät kerrassa välähtivät ja kuulasade hirmuisten pamausten ohella lensi aluksen keulan editse.
— Liika varhain, poropeukalot! — äännähti James Playfair naurahdellen. Masinisti, lisää painoa!
Lämmittäjät lisäsivät valkeata, ja Delphin tärisi kaikissa runkonsa osissa, koneen tehdessä työtä niinkuin olisi särkymäisillään ollut.
Samassa kuului vielä pamaus ja uusi heitännäisroikkaus viuhahti perän taakse höyryä.
— Liika myöhään, naudat! huudahti kapteini oikein ärjäisten.
Crockston, joka silloin oli perän puolessa arveli:
— Se oli numero yksi! — muutamia minuutia vielä, niin olemme kuitit liittolaisista.
— Ettekö siis luulekaan meillä olevan mitään peljättävänä
Sumter-linnasta? — kysyi James Playfair.
— En, en vähintäkään, mutta kyllä kaikkea Moultrie-linnasta Sullivan-saaren viimeisellä nenällä. Mutta siellä taas niillä vain on puolen minuutin aika siepataksensa meidät, ja silloin täytyy heihän pitää varansa oikealla silmänräpäyksellä ja tähdätä oikein, muuten eivät osaa meihin. Me lähenemme linnaa yhä.
— Sumterlinnan asema sallii meidän laskea suoraan pääväylälle.
Paahtakaa päälle, enemmän valkeata!
Juuri samassa ja ikäänkuin James Playfair itse olisi komentanut: tulta! valaistiin taivas kolminkertaisella tuliviirulla. Hirmuinen pamaus kuului, jota seurasi ratina laivalla.
— Tällä kertaa osasivat — sanoi Crockston.
— Mathew — huusi kapteini ensimäiselle perämiehelle, joka seisoi keulan puolessa — kuinka kävi?
— Klyyväri-puomi meni mereen.
— Saiko kukaan haavaa?
— Ei, kapteini.
— No, sitte huolin lempoja taklingista. Pidä suoraan väylälle ja laske saarta kohti.
— Saittepa pitkän nenän, eteläläiset — huudahti Crockston — ja jos meidän välttämättömästi pitää saada muutamia kuulia runkoomme, niin pidän Yhdysvallan kuulat parempina. Ne ovat helpommat sulata.
Kaikki vaara ei kumminkaan vielä ollut ohitse, eikä Delphin saattanut vielä luulla pääsneensä eheänä tästä leikistä sillä jos Morris-saari ei ollutkaan varustettuna niin hirvittävillä tykeillä, kuin muutamia kuukausia myöhemmin, niin sen kanuunat ja mörssärit yhtähyvin taisivat helposti ampua aluksen semmosen kuin Dglphin upoksiin.
Yhdysvaltalaiset saarella ja piiritys-laivat olivat Sumter- ja Moultrie-linnain tulesta tulleet Delphiniin huomautetuiksi. Piirittäjät eivät voineet millään muotoa käsittää syytä tähän yölliseen höykkäykseen, joka ei näyttänyt heitä tarkoittavan. Mutta yhtähyvin luulivat he pitävänsä olla ja olivatkin valmiit vastaamaan.
Tätä James Playfair ajattelikin mennessään noiden ahtaiden vesien kautta Morris-saaren vieritse, ja hänellä oli syytä peljätä, sillä neljännes-tuntin päästä nähtiin pimeällä taivaala tulijuovia. Pieniä pommia porahteli roikkana höyryn ympärille veteen, joka pärskyi laivanpartaan yli. Muutamia niistä putosi Delphinin kannellekin, mutta kannallensa, mikä pelasti aluksen tietystä häviöstä. Näiden pommien olisi, kuten sittemmin tultiinkin havaitsemaan, pitänyt räjähtyä sadoiksi kappaleiksi ja peittää sadan kahdenkymmenen neliöjalan alan greikalaisella tulella, jota ei kukaan olis voinut sammuttaa ja joka olis palanut kaksikymmentä minuuttia. Yksi ainoa sellainen pommi olis pistänyt aluksen tuleen. Onneksi Delphinille ne äskettäin oli keksitty ja olivat vielä sangen vajavaiset. Kun pommi kerta oli viskattu, pysyi sen akseli kiepomis-liikuntonsa voimasta alinomaa yhtäsuuntaisena ja siis kallellaan vedenpintaa kohti, joten se pudotessaan iski kannallaan sen sijaan että olis iskenyt huipullaan, johon räiskä-aine oli pantuna. Tämä vaillinaisuus keksinnössä yksistään pelasti Delphinin varmasta häviöstä. Nämä vähäpainoiset pommit eivät tehneet pudotessaan alukselle mitään mainittavaa vahinkoa, vaan se pitkitti korkealle ahdistetulla höyryllä matkaansa ahdinkoveden kautta.
Halliburtt, ja tyttärensä etsivät James Playfairin peränpuolelta, vastoin hänen selvää kieltoansa. Kapteini mieli pakoittamaan heitä palamaan hytteihinsä, mutta miss Jenny selitti tahtovansa jäädä hänen luoksensa.
Halliburtt, joka oli saanut tiedon pelastajansa jalomielisyydestä, likisti hänen kättänsä voimatta saada sanaa suustansa.
Delphin meni nyt suurella nopeuudella aavaa merta kohti. Hänen ei tarvinnut enempää kuin kolme peniukulmaa vielä laskea tätä väylää ollaksensa Atlantin ulapalla. Jos se oli puhdas kryssääjistä, niin hänkin oli pelastunut. James Playfair tunsi ihmeellisen hyvästi Charlestonin lahden ja temppueli laivallaan verrattomalla tarkkuudella. Hänellä oli siis täysi syy uokoa, että rohkea yrityksensä onnistuisi, kun samassa eräs matruusi kokkapenkereltä huusi:
— Purjehtija!
— Purjehtijako? — huudahti kapteini.
— Vasemmau puolisen looringin puolella.
Nyt näkyi sumun läpi iso rekatti, joka näytti aikovau sulkea sataman suun ja estää Delphinin kulun. Siis oli, maksoi mitä maksoi, parempi vauhti saatava, muuten oli kaikki hukassa.
— Oikealle kädelle ruori! — huusi kapteini.
Sitte hyökäsi hän komentosillalle, joka oli koneen päällä. Hänen käskystään tehtiin toinen potkuri vaikuttamattomaksi, ja Delphin teki yhdellä ainoalla ruuvilla ihmeellisen kiukun pyöräyksen. Se oli sillä tavoin välttynyt hyökäämästä yhdysvaltalaisrekattia kohti ja meni niinkuin sekin kulkuveden suulle päin. Nyt oli nopeus se, jonka piti ratkaista asian.
James Playfair ymmärsi, että siitä rippui hänen, miss Jennyn, tämän isän ja koko laivaväen pelastus. Rekatti oli melkoisen matkaa edellä Delphiniä.
Sen mustasta savusta, joka korsteinista tuprusi, oli nähtävä, että se voimansa mukaan ponnisti höyryä. James Playfair ei ollut se, joka tahtoi jäädä takapajulle.
— Kuinka korkealla on höyry? kysyi hän koneenhoitajalta.
— Mahdollisen korkein ponnistus — vastasi tämä — höyry pursuaa ulos vakuus-tuhottimien kautta.
— Painoa tuhottimille! komensi kapteini.
Käskynsä noudatettiin säntilleen, vaikka alus olis saattanut ilmaan lentää.
Delphinin meno kävi yhä nopeammaksi ja pistonit kävivät hirvittävällä vikevyydellä.
— Kivottakaa höyryä, kivottakaa! — huusi James Playfair ehtimiseen.
— Mahdotonta — vastasi koneenhoitaja — tuhottimet ovat hengen pitävästi suljetut. Uunit ovat täynnä aina luukuihin asti.
— Mitä se tekee? Mättäkää väkiviinassa kastettua pumpulia sisään.
Meidän täytyy eteenpäin ja sivu tuosta kirotusta rekatista.
Nämä sanat knultuansa katsahtivat rohkeimmatkin matruusit toisiansa silmiin, kuitenkin hätäilemättä. Muutamia pumpulipakkoja viskattiin kouehuoneesen. Eräästä väkiviina-astiasta lyötiin pohja irti ja tuota palavaa ainetta syydettiin, ei ilman vaaratta, tulipunaisiksi kuumennettuihin uuneihin. Liekkien räiske esti lämmittäjät kuulemasta toisiansa. Ennen pitkää olivat paahto-uunit tulipunaiset, pistonit tekivät työtä kuin rautatien veturi-pistonit, manometerit osoittivat suunnatonta painoa, alus lensi aaltojen nenitse, saumat natisivat, ja korsteinista tuprusi tulta ja savua mahdottomasti. Delphin oli joutunut hirvittävään, huimaavaan vauhtiin, mutta se pääsikin rekatista sivu ja jätti sen kauas jälkeensä, ja kymmenen minuutin päästä oli se ulkona väylästä.
— Pelastuuut! huudahti kapteini.
— Pelastuneet! — vastasi laivaväki taputellen käsiänsä.
Charlestonin valotorni alkoi jo kadota länsietelään. Sen tulien välke himmentyi, ja jo luultiin olevansa kaukana kaikesta vaarasta, kun pommi, viskattu eräästä aukealla merellä risteilevästä kanuunaveneestä, viuhahti pimeässä ilmassa. Helppo oli noudattaa sen rataa, sen tuiipyrstön johdolla, jotka se jätti jälkeensä.
Tällä sllmänräpäyksellä nousi levottomuus, jota on mahdoton selittää. Kaikki olivat ääneti, kauhistuksella katsellen heitännäisen tekemää kaarta. Ei mitään voitu tehdä sen välttämiseksi, ja puolen minuutin perästä putosi se Delphinin keulalle.
Matruusit, säikähyksissään, pakenivat perän puoleen, eikä yksikään uskaltanut askeltakaan liikahtaa tuliputken purskuttaissa hirvittävää tultansa.
Mutta yksi ainoa, urhein heistä kaikista, hyökäsi tätä peljättävää hävityskonetta kohti. Se oli Crockston! Hän kaappasi pommin vahvoihin käsiinsä, jolla aikaa tuhansia kipinöitä räiski tuliputkesta ulos, ja viskasi sen inhimillistä enemmällä voimalla mereen.
Pommi oli tuskin ennättänyt vedenpintaan, kun se räjähtyi hirmuisella paukauksella.
— Hurraa, hurraa! — huusi yhteen ääneen koko laivaväki, ja Crockston hieroi kämmeniänsä.
Kohta sen jälkeen kynti höyryalus Atlantin meren vettä; Amerikan rannikko katosi pimeään katoamistansa, ja kaukaiset tulet, jotka risteilivät toisiansa taivaanrannalla, osoittivat, että ottelu oli yleinen Morris-saaren patterien ja Charlestonin sataman linnoitusten välillä,