VIII.
Karkaus.
Miss Jsenny istui perän puolella Delphiniä, odotellen kuumeentapaisella malttamattomuudella kapteenin paluuta. Tämän jälleen tullessa hänen luoksensa, ei hän kerennyt sanaakaan vixkkamaan, mutta silmänsä kysyivät James Playfairiltä kiihkeämmin kuin huulensa olisivat sen tehneet.
Crockstonin käydessä avulliseksi, kapteini ilmoitti tyttölle ainoastaan semmoisia tosi-asioita, jotka olivat yhteydessä hänen isänsä vankeuden kanssa. Hän sanoi hänelle, että oli varuisasti kuullustellut Beauregardilta sotavankeihin kuuluvia asioita. Kun kenraali ei ollut näyttänyt ystävällisesti mieltyneeltä heitä kohtaan, oli James Playfair varovasti menetellyt, tahtoen antaa tapausten mennä omia menojansa.
— Koska mr Halliburtt ei saa vapaasti liikkua kaupungilla — sanoi
James Playfair — niin hänen karkauksensa käy työläämmäksi, mutta minä
olen pääsevä tarkoitukseni perille ja vannon teille, miss Jenny, että
Delphin ei ole lähtevä Charlestonin rediltä ilman isättänne.
— Kiitos, mr James — sanoi tyttö — minä kiitän teitä kaikesta sielustani.
Nämä sanat kuultuansa James Playfair tunsi sydämensä hyppivän. Hän lähestyi tyttöä kyynelsilmin ja äänensä värähteli. Hän mieli puhumaan ja tytölle ilmaisemaan tunteensa, joita ei kauemmin voinut hillitä, kun Crockston astui väliin sanoen:
— Kas niin, nyt ei olekaan aikaa olla noin hellätuntoisina. Sen sijaan tuumikaamme, ja tuumikaamme oikein asiasta.
— Onko sinulla siis jotakin tuumaa, Crockston? — kysyi miss Jenny.
— Minulla on aina joku tuuma varalla — vastasi amerikalainen. — Se juuri on omituisuuteni.
— Mutta joku hyvä tuuma? — sanoi James Playfair.
— Oivallinen, ja kaikki ministerit Washingtonissa eivät voisi parempaa keksiä. Onpa niinkuin mr Halliburtt jo olisi täällä laivassa.
Crockston sanoi nämä sanat semmoisella varmuudella ja niin hyvillä mielin, että heikko-uskoisinkaan ei olisi voinut olla samaa varmaa uskoa kuin hänkin.
— Annapas kuulla tuumasi! — sanoi James Playfair.
— Annan, kapteini; teidän pitää mennä kenraalin luokse ja pyytää häneltä erästä hyvää tekoa, jota hän ei ole teiltä kieltävä.
— Ja mikähän hyvä teko se olisikaan?
— Teidän pitää sanoa hänelle, että teillä on laivassanne eräs kehno olento, oikea ilves, joka on teille haitaksi ja matkalla on kokenut yllyttää laivaväkeä salakapinaan, sanalla sanoen ilkeä veitikka. Sitte pyydätte lupaa saada lukita hänet linnaan, kuitenkin ehdolla että ennen lähtöänne saatte noutaa hänen takaisin viedäksenne hänet Englantiin ja jättääksenne hänet oikeuden käsiin, maan lakien mukaan rangaistavaksi.
— Hyvä, hyvä! — vastasi James Playfair puoleksi naurusuin. — Minä teen kaikki mitä tahdotte, ja Beauregard on heti mielellään myöntyvä pyyntööni.
— Siitä olen minäkin täydellisesti vakuutettu — jatkoi amerikalainen.
— Mutta minulta puuttuu yksi asia — virkahti vielä Playfair.
— Mikä se olisi?
— Tuo ilves.
— Seisoohan se juuri silmäinne edessä, kapteini.
— Mitä? Sekö ilkeä veitikka?…
— Se olen minä, ellette pahastu.
— Oi, mikä jalomielisyys ja uhrautuva sydän! — huudahti miss Jenny, likistäen pienillä käsillään amerikalaisen ruttuisia.
— Crockston, ystäväni — sanoi James Playfair — nyt ymmärrän teidät täydellisesti, ja ainoastaan yhdestä asiasta olen pahoillani: etten voi astua sijaanne.
— Itsekullakin on tehtävänsä — vastasi Crockston. — Jos te astuisitte minun sijaani, niin varmaankin yhtyisitte sangen pahaan pulaan, mikä ei minulle voi tapahtua. Te sitä vastoin saatte sitte kyllin tekemistä siinä että pääsette ankkuripaikalta yhdysvaltalaisten ja liittolaisten kanuunain alate, jossa yrityksessä minun hnonosti kävisi.
— Jatkakaa, Crockston!
— Päästyäni kerta kauniisti linnaan, jonka tunnen kuin viisi sormeani, kyllä mä nähnen, miten on meneteltävä, mutta olkaa varma, että hyvä tulee. Sillä aikaa te vain lastaatte laivaanne.
— Oi, ne asiat — sanoi kapteini — eivät nyt ole paljon-arvoisia.
— Ei niin, ei niin! Muistakaa setä Vincentiä. Mitähän setä muuten sanoisi? Antakaa tunteiden ja asiain käydä rinnatusten. Sillä keinoin vältätte kaikki epäluulot. Mutta pitäkää kiirettä vain, voipiko kaikki olla kuudessa päivässä suoritettuna?
— Voipi.
— Siis on Delphin lastannut ja valmis lähtemään 22 päivänä.
— Aivan valmis.
— Tammikuun 22 päivänä illalla, ymmärrättekö, te lähetätte veneen ja muutamia paraita matruusianne White-Pointin luokse kaupungin äärimmäisessä päässä. Odottakaa siellä kello 9:ää asti, jolloin saatte nähdä mr Halliburtin ja nöyrimmän palvelijanne tulevan sinne.
— Mutta kuinka teette auttaaksenne mr Halliburtin karkaamaan ja päästäksenne itsekin pakoon?
— Se on minun asiani.
— Rakas Crockstonini — sanoi Jenny — te aiotte siis panna henkenne alttiiksi pelastaaksenne isäni?
— Alkää minun tähteni olko huolissanne, miss Jenny, minä en pane itseäni laisinkaan alttiiksi. Saatatte uskoa mitä sanon.
— Mutta — kysyi James Playfair — milloin pitää minun panettaa teidät linnaan?
— Jo tänä päivänä. Ymmärrättehän sen, että minä turmelen kaiken laivaväkenne ja ett'ei ole aikaa hukata.
— Tarvitsetteko rahaa? Olisivatko ne teille joksikin hyödyksi linnassa?
— Rahaako lahjoakseni vankivartijan? Eikö mitä! Sekä se tulee kovin kalliiksi että on tuhmasti tehty. Jos niin sattuu, niin vankivartija pitää sekä rahat että vangin, ja siinä tekee hän oikein. Ei, minulla on muita paljoa parempia keinoja. Kuitenkin saatatte antaa muutamia dollareita. Täytyyhän toki saada juoda tarpeen aikana.
— Ja päihdyttää vankivartija?
— Ei, puolipäihtynyt vankivartija pilaa koko asian. Ei, ei, minä sanon teille, että miuulla on tuumani, ja antakaa minun hoitaa asia.
— Kas tässä, urhea Crockstonini, tässä on teille kymmenen dollaria.
— Se on liiaksi, mutta jäännöksen annan takaisin.
— Oletteko valmis?
— Aivan valmis astumaan esiin oikeana pääkonnana.
— Matkaan siis!
— Crockston — sanoi tyttö liikutetulla äänellä — oletpa paras ihminen maan päällä.
— Eipä se minusta kumma olisikaan — vastasi amerikalainen nauraa hohotellen. — Mutta olipa unhottua, herra kapteini, minulla on jotain tähdellistä teiltä pyydettävänä.
— No mitä?
— Jos kenraali käskisi teidän hirtättää ilveksenne, sillä te tiedätte, että soturit menettelevät nopsasti, niin…
— Mitä tarkoitatte?
— Joo, silloin käskekää hänen hyvin ajatella eteensä.
— Sen lupaan.
Samana päivänä Crockston isoksi kummaksi laivaväelle, jolle salaisuutta ei ollut kerrottu, 1yötiin rautoihin käsistä ja jaloista, vietiin maalle kymmenkunnalta matruusia, ja puoli tuntia sen jälkeen marssi "ilves" pitkin kaupungin katuja ja kirjoitettiin kohta kapteinin pyynnöstä, huolimatta vastustuksistaan, Charlestonin linnan vankilistaan.
Tänä ja seuraavina päivänä purettiin Delphiniä kaikella uutteruudella. Höyryranat nostivat, paikalta liikkumatta, koko europalaisen lastin pois sisäänpantavan kotoperäisen tieltä. Charlestonin väestö oli tässä miellyttävässä työssä saapuvilla, autellen ja onnitellen matruusia, jotka nyt olivat, kuten sanotaan, korkeimmat kukot tunkiolla. Etelävaltioiden miehet osoittivat heille suurta kunnioitusta, mutta James Playfair ei antanut heille aikaa vastaanottaa amerikalaisten kohteliaisuuden osoituksia. Hän hääteli ja kiirehti heitä mitä kiihkeimmällä innolla, johon Delphinin matruusit eivät voineet oikeata syytä arvata.
Kolme päivää sen jälkeen eli Tammikuun 18 päivänä aljettiin ensimäisiä pumpulipakkoja latoa ruumaan. Vaikka James ei enään huolinut koko hommasta, teki kauppahuone Playfair ja Kumpp. oivallisen kaupan, se kun sai polkuhinnalla kaiken pumpulin, mikä makasi rajuna Charlestonin varvilla.
Sillä aikaa ei ollut saatu mitään tietoja Crockstonista. Mitään virkkamatta oleskeli Jenny alituisten pelkojen valloissa. Hänen kasvonsa, jotka olivat levottomuudesta tuntuvasti muuttuneet, puhuivat hänen sijastaan, ja James Playfair koki hyvillä sanoilla rauhoittaa häntä, paraiten kuin taisi.
— Minulla on mitä suurin luottamus Crockstoniin — sanoi hän. Hän on uskollinen palvelija, ja te, miss Jenny, joka tunnette hänen paremmin kuin minä, saatatte siis olla aivan huoleti. Kolmen päivän perästä on isänne likistävä teidät sydäntänsä vasten, uskokaa minun sanani.
— Oi, herra kapteini, kuinka voinen koskaan osoittaa teille kiitollisuuttani tuommoisesta alttiiksi antaumisesta? Kuinka isäni ja minä keksinemme keinon maksaa teille velkamme?
— Sen olen sanova teille tultuamme Englannin vesille — vastasi ripeä kapteini.
Jenny tarkasteli häntä hiukan aikaa, laski itkuiset silmänsä alas ja palasi hyttiinsä.
James oli toivonut, että tämä nuori tyttö ei saisi mitään tietää isänsä hirvittävästä tilasta ennen, kuin isä olisi hyvässä turvassa; mutta tänä viimeisenä päivänä sattui eräs matruusi vastoin tahtoansa virkahtamaan jotakin, mikä hänelle ilmaisi kaiken totuuden. Vastaus valtakammiolta Richmondissa oli näetsen tullut päivällä ennen ratsastavan kuriirin muassa, joka oli onnistunut pääsemään vihollisten etuvartija-rivin läpi. Tämä vastaus sisälsi Jonathan Halliburtin kuolematuomion, ja tämä onneton kansalainen oli seuraavana aamuna ammuttava. Eikä viipynyt kauan, ennenkuin uutinen tästä ampumisesta levisi kaupungille ja viimein erään Delphinin matruusin muassa laivaan. Tämä mies jutteli uutisen kapteinille aavistamatta, että miss Halliburtt seisoi niin likellä että kuuli kaikki. Neito päästi sydäntä vihlovan parun ja kaatui tainnoksiin kannelle. James Playfair kantoi miss Jennyn hänen hyttiinsä, ja häntä täytyi kaikin mahdollisin keinoin hoitaa, ennenkuin hän virkoomaan saatiin.
Kun hän taas avasi silmänsä, yhtyivät ne kapteiniin, joka laskemalla sormen huulillensa antoi hänelle merkin olla ääneti. Hänellä oli kykyä olla vaiti ja hillitsemään itsensä tuskan huudoista. James Playfair kallistui hänen korvansa puoleen ja sanoi:
— Jenny, kahden tunnin päästä isänne on turvassa luonanne, taikka myös olen minä saanut surmani kokiessani pelastaa häntä.
Sitte lähti hän hytistä ja sanoi itsekseen.
— Ja nyt täytyy minun, millä hinnalla hyvänsä, pelastaa Halliburtt, vaikka vapautensa maksaisinkin omalla ja koko laivaväkeni hengellä.
Ratkaiseva hetki oli nyt lähellä. Delphin oli jo aamulla saanut pumpulin sisäänsä sälytetyksi, ja hiilihinkalotkin olivat täynnä. Alus, joka oli valmis lähtemään kahden tunnin päästä, oli jättänyt North Commercial varvin ja makasi avoimella redillä. Se oli valmis käyttämään nousuvettä hyväksensä, ja nousuvesi oli tuleva kello 9 aikana illalla.
James Playfair jättäessä miss Jennyn, kello löi 7, ja hän alkoi hankkiutua lähtemään. Aina tähän asti oli salaisuus mr Halliburtin suhteen ollut yksinomaisesti hänen, Crockstonin ja miss Jennyn hallnssa, mutta kapteini näki nyt tarpeelliseksi antaa Mathewille tiedon oloista ja suhteista, minkä hetikohta tekikin.
— Kernaasti — vastasi Mathew kysymättä mitään. — Siis kello 9 aikana?
— Kello 9! Antaka hetikohta lämmittää ja lämmittää aika lailla.
— On tapahtuva, kapteini.
— Delphini makaa varppi-ankkurissa. Me hakkaamme köyden poikki ja lähdemme heti, sekuntiakaan hukkaamatta.
— Aivan niin!
— Panettakaa lyhty ison maston päähän. Yö on pimeä ja me saamme sakean sumun. Meidän täytyy pitää varamme, ettemme eksyisi, palatessamme laivaan. Teidän täytyy siis pitää se varokeino että soitatte kelloa 9:sästä alkaen.
— Käskynne noudatetaan säntillensä, kapteini.
— Ja nyt, rakas Mathew — lisäsi James Playfair — antakaa laittaa kevy-vene valmiiksi ja asettakaat siihen kuusi vankinta soutajaamme. Minä menen viipymättä White-Pointille. Minä jätän Jennyn teidän huostaanne niin kauaksi kuin olen poissa, ja Jumala meitä nyt varjelkoon!
— Jumala meitä varjelkoon! — vastasi Mathew.
Heti paikalla antoi hän tarpeelliset käskyt virittää valkeata kattilain alle ja laittaa vene valmiiksi. Muutamissa minuuteissa oli tämä valmiina. Sanottuansa viimeisen jäähyvästin miss Jennylle, astui James Playfair veneesen ja taisi, laskiessaan laivasta ulos, nähdä isoja, mustia savutupruja katoavan sakeaan sumuun.
Kaikki oli synkkään pimeyteen peitettynä. Tuuli oli tyyntynyt. Kuolon hiljaisuus vallitsi avaralla ankkuripaikalla, jonka laineet näyttivät uneen vaipuneen. Muutamia tuskin nähtäviä valkeita tuikki siellä ja täällä pimeässä. James Playfair oli ottanut ruorin ja ohjasi venettänsä vakavalla kädellä White-Pointia kohti. Tätä poikkikuljettavaa matkaa oli noin kaksi peninkulmaa. James Playfair oli päivän kuluessa mitä tarkimmasti laskenut asemansa, niin että hän suoraa linjaa taisi laskea Charlestonin nientä kohti.
Kello löi 8 Saint Philippissä, kuu veneen keulatokka törmäsi White-Pointia vasten. Oli vielä tunnin ajan odottaminen, ennenkuin Crockstonin määrämä kellonlyönti oli kuuluva. Kaji oli aivan tyhjä ihmisistä. Ainoastaan vartiomiehet etelä- ja itäpattereilla astuskelivat edes ja takaisin. James Playfair luki minuutit, mutta aika ei kuluuut niin pikaa, kuin hänen malttamattomuutensa vaati.
Kello 8.30 kuului askeleen kapsetta. Kapteini jätti miehensä, joilla airot olivat valmiina pois lähtöön, ja lähti eteenpäin. Mutta tuskin oli hän astunut kymmentä askelta, ennenkuin yhtyi yövahtiin, jossa oli yhteensä kaksikymmentä miestä. James sieppasi vyöltään revolverin, lujalla päätöksellä käyttää sitä jos niin tarvittaisiin.
Patrullin johtaja tuli häntä vastaan ja kysyi, nähdessään veneen:
— Mikä vene tuo on?
— Delphinin kevy-vene — vastasi kapteini.
— Ja kuka te olette?
— Kapteini James Playfair.
— Kah, kun luulin teidän jo menneen ja jo olevan Charlestonin vesien ahtailla suilla.
— Ei, vaan minä olen valmis purjehtimaan … ja minun pitäisi jo olla matkallakin … mutta…
— Mutta? … kysäsi patrullin johtaja kiihkeästi.
James Playfairille pisti yht'äkkiä ajatus päähän ja hän vastasi:
— Eräs matruuseistani istuu vankina linnassa ja minä olin tosiaankin unhottaa hänen tänne. Onneksi johtui se mieleeni, niin kauan kuin vielä aikaa oli, ja minä olen lähettänyt muutamia miehiä häntä noutamaan.
— Vai niin, sekö veijari, jonka aiotte viedä Englantiin.
— Se juuri.
— Mutta olisihau sopinut hirttää hänet täällä yhtä hyvin kuin kotonakin — sanoi johtaja naurahdellen pilapuheellensa.
— Sen hyvin tiedänkin — vastasi James Playfair — mutta parempi on että kaikki käy laillista menoansa.
— Onnea siis, kapteini, mutta varokaa itseänne Morris-saaren pattereilta.
— Olkaa huoleti! Koska olen tullut sisään ilman esteettä, niin toivon pääseväni uloskin samala lailla.
— Onnea matkalle, kapteini.
— Kiitos!
Tuo vähäinen joukko meni sitte tiehensä, ja taas oli kaiat hiljaa rannalla.
Samalla kello löi 9. Tämä oli määrätty aika. James tunsi sydämensä lyövän niinkuin se olis ollut halkeamaisillaan. Vihellys vingahti ilman läpi. James vastasi siihen samalla lailla. Sitte odotti hän kuullellen ja antoi kädellä matruuseille merkin pysyä hiljaa. Eräs mies ilmaantui, puettuna avaraan Skotlantilais-kaapuun. Hän katseli ympärilleen kaikille suunnille: James Playfair riensi häntä vastaan.
— Mr Halliburtt? — kysyi kapteini.
— Minä olen — vastasi kaapuun puettu mies.
— Jumala olkoon kiitetty! huudahti James Playfair.
— Lähtekäämnte laivaan silmänräpäystäkään menettämättä. Mutta missä
Crockston on?
— Crockston? — kysäsi Halliburtt kummastuttavalla äänellä. — Mitä tarkoitatte?
— Miestä, joka vapautti teidät ja toi teidät tänne, uskollinen palvelijanue Crockston.
— Mies, joka saatti minun tänne, on vanginvartija linnassa — vastasi
Halliburtt.
— Vanginvartija! — huudahti James Playfair.
Selvä oli nähdä ettei hän ymmärtänyt puheesta mitään, ja tuhansia pelkoja ahdisti häntä.
— Se on tietty, että se oli vanginvartija! — virkahti eräs hyvin tunnettu ääni. — Vanginvartija nukkuu kuin pölkky pimeässä kopissaan.
— Crockston! Sinäkö se olet? — kysyi Halliburtt.
— Minä olen, herra, mutta pois nyt pakinat! Sitte saatte tietää kaikki. Henkenne on kaupalla! Heti laivaan!
Kaikki kolme astuivat veneesen.
— Ulos maasta! — huusi kapteini.
Kuusi airoa työnnettiin ulos yhtä aikaa.
— Eteenpäin! — komensi James Playfair, ja vene viilsi tietänsä kuin kala Charlestonin sataman pimeillä laineilla.