VII.
Eräs etelävaltion kenraali.
Laskiessaan Charlestonin kajin kylkeen Delphin tervehdittiin eläköön-huudoilla lukuisalta ihmislaumalta. Asukkaat tässä meren puolelta ankarasti piiritetyssä kaupuugissa eivät olleet tottuneet näihin aikoihin näkemään europalaisia aluksia. He arvelivat, eipä ilman eräänlaisetta hämmästyksettä, mitähän tämä iso höyry-alus, joka noin uljaasti kantoi Englannin lippua kahvelin alla, tekisi heidän kulkuvesillään. Mutta kun saatiin kuulla hänen matkansa tarkoitus, miksi hän oli tunkenut Sullivan-saaren viereisten ahdinkovesien kautta, ja kun huhu levisi, että hän sisälsi kokonaisen lastin sodankieltotavaroita, nostettiin eläköön- ja riemuhuutoja kahta innokkaampia.
James Playfair laitti itsensä hetikohta, silmänräpäystäkään hukkaamatta yhdistykseen kaupungin korkeimman sotapäällikön, kenräali Beauregardin kanssa. Tämä vastaanotti avoimin sylin Delphinin kapteinin, joka tuli varsin sopivalla ajalla tuomaan hänen sotamiehilleen vaatteita ja ruokavaroja, joista heillä oli mitä kovin puute. Siispä päätettiinkin viipymättä ryhtyä laivan purkamiseen, ja joukko jänteviä käsiä tuli Englannin matruuseille avuksi.
Ennenkuin James Playfair lähti laivastaan, oli miss Halliburtt mitä kiihkeimmästi kehoittanut häntä rupeamaan hänen isänsä puoltajaksi ja pelastajaksi kenraalin luona. James Playfair oli kokonansa antaunut tämän nuoren tytön palvelukseen.
— Miss Jenny — oli hän sanonut — te saatatte luottaa minuun. Minä olen tekevä mahdottomiakin pelastaakseni isänne, ja minä toivon, että tämä asia ei ole tuottava vastuksia. Minä olen käypä kenraali Beauregardin luona jo tänä päivänä ja, jyrkästi vaatimatta häneltä mr Halliburtin vapaaksi laskemista, kokeva saada selvän tiedon isänne tilasta, onko hän vapaana miehensanansa nojalla vaiko vankina.
— Isä raukkani! huudahti miss Jenny huo'aten. — Hän ei tiedä, että tyttärensä on häntä näin likellä. Oi, jos voisin lentää hänen syliinsä!
— Hiukka malttavaisuutta vain, miss Jenny, ja te kohta saatte syleillä isäänne. Luottakaa siihen, että olen menettelevä mitä suurimmalta alttiiksiantauvaisuudella, mutta myös taitavan ja ajattelevan miehen tavalla.
Sittekuin James Playfair oli suorittanut toiminimensä asiat, jättänyt Delphinin lastin kenraalille ja tehnyt välipuheen suunnattomasta määrästä pumpulia halpaan hintaan, käänsi hän, uskollisena lupaukselleen, kesknstelun päivän tapauksiin.
— Te luulette siis — sanoi hän kenraali Beauregardille — orjuuden puollustajain pääsevän voitolle?
— En epäile silmänräpäystäkään, että viimein voitamme, ja mitä Charlestoniin tulee, niin kaupunki kohta ei tule kauemmin olemaan Leen armeijalta piiritettynä. Ja mitä saatatte paitsi sitä odottaa orjuuden hävittäjiltä? Jos niin kävisikin — mikä ei ole tapahtuva — että kauppakaupungit Virginiassa, pohjois- ja etelä-Carolinassa, Georgiassa, Alabamassa ja Missisippissä joutuisivat heidän valtaansa, mitäs se tekee? Pääsisivätkö he herroiksi maassa, jota eivät koskaan kykene valloittamaan? Ei suinkaan, ja jos joskus pääsisivätkin voitolle, niin he minun mielestäni joutuisivat isoon pulaan voittonsa tähden.
— Saatatteko myöskin varmaan luottaa sotamiehiinne? — kysyi kapteini — ja ettekö pelkää Charlestonin väsyvän piiritykseen, joka saattaa kaupungin häviöön?
— En, en pelkää petosta, ja paitsi sitä, jos pettureita olisikin, niin ne armahtamatta uhrattaisiin, ja minä hävittäisin tulella ja miekalla itse kaupunginkin, jos havaitsisin pienintäkään yhdysvaltalais-liikettä. Jefferson Davis on uskonut minulle Charlestonin, ja saatte olla huoleti siitä että kaupunki on hyvissä käsissä.
— Onko teillä pohjois-valtioiden vankia? — kysyi James Playfair, joka nyt kääntyi halunsa mukaisimpaan keskustelu-aineesen.
— On, kapteini — vastasi kenraali. — Se oli Charleston, missä eripuraisuus ensiksi pnhkesi ulos. Siellä olevat orjuuden hävittäjät tahtoivat tehdä vastusta, ja kun tulivat lyödyiksi, jäivät he sotavangeiksi.
— Onko teillä niitä monta?
— Sadan paikkoihin,
— Jotka oleskelevat vapaalla jalalla kaupungissa?
— He olivat vapaalla jalalla siihen asti kuin keksin salaliiton. Heidän päällysmiehensä oli, näetten, onnistunut saada toimeen salaisen yhteyden piirittäjäin kaussa, jotka siten saivat tietoja siitä mitä kaupungissa tapahtui. Minun täytyi lukita sisään nämä vaaralliset vieraat, ja useat heistä tulevat jättämään vankeutensa ainoastaan kiivetäksensä linnanpaltalle, jossa kymmenen liittolaiskiväärikuulan edessä saavat vastata yhdysvaltalais-ajatuksistansa.
— Mitä? Ammutaanko he kuolijaaksi? — kysäsi kapteini säpsähtäen.
— Ammutaan, ja ensiksikin heidän päällysmiehensä, joka on ylen rohkea ja vaarallinen mies piiritetyssä kaupungissa. Minä olen lähettänyt hänen kirjeenvaihtonsa presidentille Richmondissa, ja ennen kahdeksan päivän kuluttua on hänen kohtalonsa peruuttamattomasti päätetty.
— Mikä siis on se mies josta puhutte? — kysyi James Playfair, ei olevinaan mistään milläänkään.
— Sanomalehden kirjoittaja Bostonista, paatunut orjuuden vihaaja, ruumiillaan ja sielullaan Lincolniin kiintynyt.
— Mikä nimensä on?
— Jonathan Halliburtt.
— Miesparka! huudahti James, hilliten liikutustansa. — Mitä nyt lieneekin tehnyt, ei saata olla häntä surkuttelematta. Luuletteko tosiaankin hänen tulevan ammutuksi?
— Siitä olen varma — vastasi Beauregard. — Mitäpäs voidaan? Sota on sota, ja puollustaita täytyy paraiten kuin taidetaan.
— No, tämäpä ei juuri minuun koske — vastasi kapteini huoleti — ja rangaistusta toimeen pantaessa minä jo olen kaukana.
— Mitä? Aiotteko jo palata?
— Aion, herra kenraali, minä olen ennen kaikkea kauppias. Heti pumpulin lastattuani lähden purjehtimaan. Minä olen tullut tänne sisään, se on hyvä, mutta minun täytyy tulla täältä uloskin, ja se on tähdellisintä. Delphin on hyvä laiva ja tohtii nopeuden suhteen lähteä minkä yhdysvaltalais-laivan kanssa hyvänsä kilpailemaan; mutta vaikka kulkunsa on nopea, ei hän sentään yritäkään ennättämään satanaulaisen kanuunan tieltä pois, ja kuula hänen runkoonsa tekisi pahan pilan kaupallisille mietteilleni.
— Kuten haluatte, kapteini — vastasi Beauregard. — Koska asiat niin ovat, minulla ei ole yhtään neuvoa teille antaa. Te hoidatte ammattianne, ja siinä teette oikein. Teidän sijassanne tekisin samalla tavalla. Paitsi sitä olo Charlestonissa ei ole suloista, ja ankkuripaikka, jossa kuulia sataa ehtimiseen, ei anna alukselle luotettavaa suojaa. Te lähdette siis, milloin hyväksi näette. Mutta olkaa hyvä ja sitä ennen antakaa minulle vähäinen tieto. Kuinka vahvat ja kuinka monta ovat ne Yhdysvallan alukset, jotka risteilevät Charlestonin ulkopuolella?
James Playfair vastasi kenraalin kysymyksiin paraiten kuin taisi ja jätti hänelle hyvästin mitä nöyrimmästi. Palasi sitte Delphiniin sangen levottomana ja murheellisena siitä mitä oli kuullut.
— Mitä pitää minun sanoa miss Jennylle? — mietti hän. — Pitääkö minun ilmoittaa hänelle, missä hirmuisessa tilassa mr Halliburtt on? Ei, parempi on että jätän hänen tietämättömyyteen hänen isäänsä uhkaavista vaaroista. Lapsi parka!
Ei ollut hän astunut viittäkymmentä askelta kuvernöörin asunnosta, ennenkuin kohtasi Crockstonin. Tämä kunnon amerikalainen oli vahdannut häntä aina hänen laivasta lähdettyänsä.
— No, kuinka asiat ovat, kapteini?
James Playfair katsoi Crockstoniin vakaisesti, ja tämä ymmärsi hyvin kyllä, että kapteinilla ei ollut hyviä uutisia hänelle ilmoitettavina.
— Oletteko nähneet kenraali Beauregardia? — kysyi hän.
— Olen — vastasi James Playfair.
— Ja te olette puhutelleet häntä mr Halliburtista?
— En ole, vaan hän on puhunut minulle hänestä.
— Entäs sitte, kapteini.
— Entäs sitte? Saatanhan teille sanoa kaikki tyyni?
— Kaikkityyni, kapteini!
— Niin kuulkaapas! Kenraali on sanonut minulle, että herranne tulee ammuttavaksi ennen kahdeksan päivän kuluttua.
Tämän kuultua olisi jokainen muu kuin Crockston raivosta hypähtänyt tahi heittäynyt hillimättömän mielikarvauden valtoihin, mutta amerikalainen, joka ei hätäillyt, ikäänkuin myhäili ja sanoi vain:
— No, mitä se tekee?
— Mitäkö tekee? — huudahti James Playfair. — Minä sanon teille, että mr Halliburtt ammutaan ennen kahdeksan päivän kuluttua, ja te vastaatte: mitä se tekee!
— Tottapa niin, jos hän ennen kuuden päivän kuluttua on Delphinissä ja me ennen seitsemän päivän kuluttua aavalla valtamerellä.
— Minä ymmärrän teidät — vastasi kapteini ja likisti Crockstonin kättä. — Te olette nerokas mies, ja minä olen, huolimatta setä Vincentistä ja Delphinin lastista, antava vaikka räjähyttää itseni ilmaan miss Jennyn vuoksi.
— Ei sentään ole tarvetta kenenkään ilmaan lentää — vastasi amerikalainen. — Siitä on vain kaloille hyvää, mutta tärkein asia on saada mr Halliburtt vapautetuksi.
— Mutta tiedättekö, se kaikki on vaikeata.
— Eipä niinkään! — vastasi Crockston.
— Pää-asia on päästä yhteyteen vangin kanssa, joka on ankarasti vartioittuna.
— Se on tietty.
— Ja saada hänet karkaamaan, mikä kuuluu miltei ihmetekoihin.
— Pieniä ne ovat — sanoi Crockston. — Vangissa vallitsee enemmin karkaamisen ajatus kuin vartioimisen ajatus hänen vahdeissansa. Sen tähden on vangin aina onnistuva pelastaa itsensä. Kaikki asianhaarat ovat hänen puolellaan, ja sen tähden on mr Halliburtt meidän avullamme pelastuva.
— Kenties olette oikeassa, Crockston.
— Aina oikeassa, kapteini.
— No, mutta mitenkä aiotte menetellä? Luonnos on tehtävä ja varokeinoihin ryhdyttävä.
— Minä olen likemmin asiaa ajatteleva.
— Mutta jos miss Jenny saa kuulla, että isänsä on tuomittu kuolemaan ja että käsky rangaistuksen toimeen panemisesta voi tulla ennen kahden päivän kuluttua…
— Hän ei saa mitään tietää, siinä kaikki.
— Te olette oikeassa, asia on salattava häneltä. Se on parempi sekä hänelle että meille.
— Missä mr Halliburtia pidetään vangittuna? — kysyi Crockston.
— Linnassa kaupungin sisällä — vastasi James Playfair.
— Hyvä! Ja nyt menkäämme laivaan!
— Niin, nyt laivaan, Crockston!