VI.
Sataman suu Sullivan-saaren vieressä.
Kaksi päivää sen jälkeen kuin Iroquois-korvetti tavattiin oli Delphin Bermudas-saarien leveysmitan tasalla, jossa sillä oli kova myrsky koettavana. Näillä kulkuvesillä raivoavat usein ylen ankarat myrskyt. Ne ovat haaksirikoissaan oikein mainitut, ja sinne onkin Shakespeare asettanut Myrsky-sepitelmänsä pudistuttavat kohtaukset, jossa näytelmässä Ariel ja Kaliban ottelevat vallasta aaltojen päällä.
Tämä tuulenpuuska oli hirmuinen. James Playfair aikoi ensin hakea satamaa Bermudas-saaristoon kuuluvassa Mainland-saaressa, jossa englantilaisilla on sotavahdisto, mutta tästä olisi voinut seurata isoja vastuksia ja tappioita. Onneksi hoiti Delphin itsensä myrskyn käsissä oivallisesti, ja vasta koko päivän ajeltuansa tuulen muassa, sai se jälleen kurssinsa Amerikan rannikolle päin.
Mutta jos James Playfair oli alukseensa tyytyväinen, niin hän ei ollut vähemmin ihastunut tuon nuoren tytön rohkeuteen ja karskiuteen. Miss Halliburtt oleskeli kovimman myrskyn ajan kannella ja hänen vierellänsä. James, tunnustellessaan itseänsä, tunsi nyt, että syvä ja vastustamaton rakkaus oli vallannut koko hänen sielunsa.
— Niin on — sanoi hän itsekseen — tuo uskalias tyttö on nyt se, joka komentaa tässä laivassa. Hän heittelee minua sinne ja tänne niinkuin merihädässä olevaa alusta. Minä tunnen kukertuvani. Mitähän setä Vincent on sanova? Voi, kuinka heikko ihminen on! Olenpa vissi siitä, että jos Jenny käskisi minun viskata koko tämä kirottu salatavara mereen, minä rakkaudesta häneen tekisin sen arvelematta.
Onneksi kauppahuoneelle Playfair ja Kumpp. miss Halliburtt ei vaatinut tätä uhria. Kuitenkin oli kapteini-parka nyt kiinni, ja Crockston, joka luki hänen sydämestään kuin aukinaisesta kirjasta, hieroi käsiään tyytyväisyydessään niin, että nahka oli irti longota.
— Hän on kiinni — toisteli hän itseksensä — ja ennen kahdeksan päivän kuluttua herra Crockston on huoleti majaileva paraassa Delphinin hytissä.
Mitä miss Jennyyn tuli, niin ei yksikään ja kaikkein vähemmin James Playifair olisi tainnut sanoa, havaitsiko hän, mitä tunteita hän nostatti, ja oliko hänellä sama taipumus kapteinin puoleen. Tämä nuori tyttö vaarinotti mitä suurimman varovaisuuden — seuraus hänen amerikalaisesta kasvatuksestaan — ja hautasi salaisuutensa syvälle sydämehensä.
Mutta sillä aikaa kuin rakkaus näin kävi eteen päin nuoren kapteinin sydämessä, työntyi Delphin ei vähemmälla vauhdilla suoraan Charlestonia kohti.
Tammikuun 13 päivänä keksi tähystäjä maata kymmenen peninkulmaa länteen päin. Se oli matala rannikko, joka etäisyytensä tähden näytti miltei liittyvän yhteen vedenrajau kanssa. Crockston tarkasteli visusti taivaanrantaa, ja kello 9 aikana aamulla osoitti hän erästä paikkaa, joka selvästi kuvautui pilvistä taivasta vasten, ja huudahti:
— Charlestonin valotorni!
Jos Delphin olisi tullut tänne yön aikana, olisi tämä valotorni, joka on rakettu Morris-saarelle ja kohoaa sataneljäkymmentä jalkaa merenpinnan yli, jo näkynyt useita tuntia, sillä tämän vilkkumajakan kirkas valo nähdään neljäntoista peninkulman päähän.
Kun siis Delphinin asema saatiin tietoon, oli Jamea Playfairillä ainoastaan yksi asia tehtävänä, nimittäin päättäminen, mitä uraa myöten hän Charlestoniin laskisi.
— Jos emme kohtaa mitään vastusta kolmen tunnin kuluessa — sanoi hän — niin olemme satamatokkain turvissa.
Charlestonin kaupunki on seitsemän peninkulmaa pitkän ja kahta peninkulmaa leveän merenlahden pohjimmassa perukassa. Lahden nimi on Charleston-Harbour ja sen suu on varsin vaikea kulkea. Tämän suun eteläpuolella on Morris- ja pohjoispuolella Sullivan-saari. Sinä aikana, kuin Delphinin oli koetettava piiritystä rikkoa, oli Morris-saari jo yhdysvaltalaisen sotaväen halllussa, ja kenraali Gillmore rakennutti sinne pattereita, jotka ankkuripaikkaa pyyhkivät.. Sullivan-ssari sitä vastoin oli liittolaisilla, jotka puollustivat itsiänsä sen äärimmäisellä nimellä olevassa Fort Moultrie linnaasa. Delphinin oli siis edulisinta laskea niin likitse pohjois-rantoja kuin suinkin, välttääksensä tulta Morris-saaren pattereista.
Viittä eri tietä voidaan päästä tähän merenlahteen: Sullivanin väylää, pohjoista väylää, Overallin väylää, pääväylää, ja sitte tielä Lawfordin väylää, mutta tämä viimeinen ei ole muukalaisten alusten käytettävä, jos ei heillä ole erinomaisia rantaluotsia muassaan, eikä myöskään alusten, jotka käyvät seitsemää jalkaa syvemmässä. Mitä pohjoiseen ja Overallin väyliin tulee, niin sinne voitiin ampua Yhdysvallan pattereista, jonka tähden ei ollut niihin ajattelemista. Jos James Playfairin olis ollut mahdollista valita, olis hän höryllään laskenut pääväylälle, joka on paras ja helppo kulkea, mutta hänen täytyi noudattaa asianhaaroja ja tehdä päätöksensä niiden mukaan. Delphinin kapteini tunsi tämän lahden kaikki salaisuudet, sen salakarit, sen syvyyden pako- ja nousuvedellä. Hän taisi siis täydellä varmuudella ohjata aluksensa, niin pian kuin kerta oli laskenut johonkin näistä ahtaista salmista. Mutta kuinka päästä niihin, siinäpä juuri temppu.
Tämä liikehtiminen vaati tavatonta merimiehen kokemusta ja tarkan tiedon Delphinin omaisuuksista.
Kaksi Yhdysvallan rekattia risteili tällä hetkellä Charlestonin kulkuvesillä, ja Mathew tarkkautti hetikohta kapteinin huomiota niihin.
— He hankkiutuvat — sanoi hän — kysymään meiltä, mitä meillä on tekemistä näillä kulkuvesillä.
— No, me annamme heille sanan sanasta, kaksi paraasta — vastasi kapteini — mutta he saavatkin maksaa uteliaisuutensa.
Sillä aikaa laskivat kryssääjät täydellä höyryllä suoraan Delphiniä kohti, joka pitkitti menoansa, alinomaa ahkeroiten pysyä niiden kanuunain kantamattomilla, mutta James Playfair piti länsi-eteläistä kurssia, pettääksensä viholliset laivnat. Näiden piti siis todellakin uskoa, Delphinin aikovan käyttää Morris-saaren vieristä väylää, mutta siellä oli pattereita ja kanuunoita, joiden kuulista yksi ainoa olisi voinnt ampua tämän englantilaisen aluksen upoksiin. Yhdysvaltalaiset antoivat siis Delphinin purjehtia länsi-etelää kohti, eivätkä muuta huolineet kuin noudattaa sen liikkeitä, ajamatta sitä erittäin innokkaasti takaa.
Tunnin kuluessa laivat pysyivät yhtä kaukana toisistaan. James Playfair, joka tahtoi pettää kryssääjät Delphinin nopeuden suhteen, oli heikennyttänyt sen kulkua, mennen vaan heikolla höyryllä. Kuitenkin piti vihollisten korsteineista nousevasta sakeasta savutuprusta luulla, hänen kokevan saada koneesen mahdollisimman korkeinta painoa ja siis alukselle mitä vikevintä vauhtia.
— Kyllä kohta ällistyvät — sanoi kapteini — kun näkevät meidän puikahtavan heidän käsistänsä.
Havaittuansa olevansa tarpeeksi likellä Morris-saarta ja kanuunain edessä, joiden kantomatkaa hän ei tuntenut, käännähytti kapteini yhtäkkiä ruoria, laski jälleen pohjoista kohti ja jätti kryssääjät kaksi peninkulmaa tuulen puolelle. Nämä kun näkivät tämän tempun, käsittivät heti kapteinin tarkoitukset ja alkoivat kiivaasti ajaa höyryä takaa. Mutta nytpä jo oli kovin hiljaista. Delphin, jonka ruuvit tekivät työtä kahta vikevämmin kuin ennen, jätti viholliset alukset kauas jälkeensä ja läheni rannikkoa. Muutamia kuulia lähetettiin asianmukaisesti hänen peräänsä, mutta yhdysvaltalaiset viskoivat hukkaan heitoksensa, jotka eivät päässeet kuin puoliväliin. Kello 11 aikana aamupäivällä laski höyry, vähäisen syvällyksensä avulla, pitkin Sullivan-saarta, mennen täydellä höyryllä tuohon ahtaasen kulkureikään. Siellä oli se hyvässä turvassa, sillä ei yksikään Yhdysvallan kryssääjä olis uskaltanut tälle väylälle, joka pakoveden aikana keskimäärin ei ole yhtätoista jalkaa syvä.
— Mitä? — huudahti Crockston — eikö se olekaan sen vaikeampaa?
— Master Crockston — vastasi James Playfair — vaikeus ei ole sisään, vaan kyllä ulospääsyssä.
— Joutavia! — jatkoi amerikalainen — se ei minua isosti huoleta.
Laivalla semmoisella kuin Delphin ja kapteinin johdolla semmoisen kuin
James Playfairin mennään sisään milloin ja mistä tahdotaan, ja ulos
samalla tavalla.
Sillä aikaa tutki kapteini kiikari kädessä tarkoin tietä, jota hänen piti noudattaa. Hänellä oli edessään oivallisia rantaveden erikois-karttoja, joiden johdolla hän taisi mennä eteenpäin arvelematta, epäilemättä.
Delphinin hyvin päästyä sille ahtaalle väylälle, joka ulottuu pitkin Sullivan-saarta, otti kapteini maamerkin Moultrie-linnasta länsipohjoisessa, siksi kuin Pickney-linna, joka helposti tunnetaan mustasta väristään ja seisoo eräällä saarella Shutes Tollyn vieressä, näkyi pohjois-itäpohjoisessa. Toisellapuolen oli hänellä varustamaton Johnson-linna kaksi pykälää pohjempana Sumter-linnaa.
Tällä silmänräpäyksellä häntä nyt tervehdittiin Morris-saaren pattereista muutamilla kuulilla, jotka eivät häneen ennättäneet. Hän pitkitti siis menoansa, poikkeamatta minnekään päin, meni Moultrievillen alatse, joka on Sullivan-saaren äärimmäisella nenällä, ja laski lahteen.
Delphin jätti kohta Sumter-linnan vasemmalle kädelle ja oli nyt suojassa Yhdysvallan pattereilta.
Tämä Yhdysvaltioiden sodan aikana tunnettu linna on koimen ja kolmannes peninkulman päässä Charlestonista ja molemmin puolin peninkulman päässä maasta. Se on viisikulmainen, rakettu Massaschusettistä tuodusta harmaakivestä keinollisesti raketulle saarelle. Rakentaminen otti kymmenen vuotta ja maksoi enemmän kuin yhdeksänsataa tuhatta dollaria.
Se oli tämä linna mistä Anderson ja Yhdysmallan sotaväki karkoitettiin Huhtikuun 13 päivänä 1861, ja se oli tätä vastaan kuin liittolaiset laukaisivat ensimäisen kutin. Mahdotonta on arvata sitä raudan ja lyijyn paljoutta, minkä yhdysvaltalaisten kanuunat syyttivät sitä vastaan. Yhtähyvin kesti se kolme vuotta. Muutamia kuukausia myöhemmin, kuin Delphin laski sen ohitse, sen kukistivat kuulat Parratin kolmisatanaulaisista rihlatuista kanuunoista, jotka kenraali Gillmore oli asetuttanut Morris-saarelle.
Mutta tänä aikana oli se täydessä voimassaan, ja liittolaisten lippu liehui tämän kivisen jättiläisviisikolkan päällä.
Delphinin purjehdittua linnan sivu, näkyi Charlestonin kaupunki, siellä kun se seisoi Ashley- ja Cooper-virtain välillä.
James Playfair meni nyt väylää osoittavain viittain välitse, ja hänellä oli länsi-eteläisellä puolellaan Charlestonin valotorni, joka näkyy Morris-saaren multavallien ylitse. Hän oli jo nostanut Englannin lipun ja liikehti ihmeteltävällä nopeadella.
Jätettyänsä karantteeni-viitan oikealle kädelle, laski hän huoleti lahteen. Miss Halliburtt seisoi perän puolessa, katsellen tätä kaupunkia, jossa hänen isänsä pidettiin vangittuna, ja tätä ajatellessa hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.
Kapteinin käskystä heikensi Delphin viimein vauhtiansa, meni pitkin etelä- ja itäpuolella olevia pattereita ja seisoi ennen pitkää North Commercial varvin kajiin kytkettynä.