XII.
Phileas Fogg kulkee matkatovereinensa Indian salojen kautta ja mitä sitten tapahtuu.
Opas pysytteli yhä oikealla puolen viitoitettua rautatien linjaa, lyhentääksensä niin paljon kuin mahdollista pitkää matkaa, joka oli heidän edessänsä. Tämä viitoitettu tie mutkitteli sinne tänne, Vindias vuorten haaroja kierrellen, eikä kulkenut suoraan, niinkuin Phileas Foggille olisi ollut edullista. Parsilainen, tuntien tarkoin kaikki tiet ja polut, sanoi oikaisevansa parikymmentä peninkulmaa, jos lähdettäisiin suoraan metsän kautta. Muut, häneen luottaen, suostuivat siihen, Phileas Fogg ja sir Francis Cromarty istuivat kaulaa myöten kumpikin korissansa, jossa norsun lyhytaskelinen juoksu vatkasi heitä sangen kovasti. Mutta he kärsivät sen oikealla brittiläisellä kylmäkiskoisuudella; he puhelivat peräti vähän, ja tuskin he ylettyivät toisiaan näkemäänkään.
Passepartout, ylhäisellä asemallaan, välittömästi alttiina jok'ainoalle täräykselle, muisti visusti isäntänsä varoituksen ja piti kieltään niin kaukana kurkun puolella kuin mahdollista, sillä helpostihan saattaisi tapahtua, että kieli tällaisessa tärinässä, jouduttuaan hampaiden väliin, jäisi palaa vaille. Lystikäs ranskalainen, milloin kallistuen norsun kaulan puoleen, milloin letkahtaen lautasille saakka, teki semmoisia ilmahyppyjä kuin konsanaan klovni nuoralla. Mutta huolimatta siitä oli hän iloisella mielellä, nauroi kesken "lohenhyppyjänsä" ja otti tuontuostakin taskustaan palasen sokeria, jonka viisas Kiuni sieppasi kärsällään, hetkeksikään juoksuansa tauottamatta.
Kahden tunnin kuluttua pysähdyttiin levähtämään. Sammutettuaan ensin janonsa läheisestä ropakosta elukka rupesi syömään puunoksia ja pieniä pensaita. Sir Francis Cromarty ei moittinut ollenkaan tätä pysähdystä. Hän oli rikki runneltu. Mr. Fogg puolestaan oli yhtä pirteä kuin olisi vast'ikään noussut pehmoiselta vuoteeltaan.
— Hän mahtaa olla raudasta! — virkkoi kenraali katsellen häntä ihmeissään.
— Teräksestä hän on, — vastasi Passepartout, valmistellen suurusta.
Puolenpäivän aikana antoi opas lähtömerkin. Maa kävi yhä kolkommaksi. Isompia metsiä seurasivat vähemmät horhot, joissa kasvoi tamarindeja ja vaivaispalmuja, laveat, kuivat kankaat, täynnä pensaita ja syeniittikallioita. Tässä osassa Ylä-Bundelkundia, jossa harvoin matkustajia liikkuu, asuu hurjamielinen väestö, karaistu hindujen uskonnon hirveimmissä menoissa. Englantilaiset eivät olleet voineet täydellisesti vahvistaa valtaansa tässä maakunnassa. Yhä siellä vieläkin rajahit vallitsevat saavuttamattomissa tyyssijoissansa Vindias vuoristoissa.
Useampia kertoja nähtiin joukottain hurjia hinduja, jotka osoittivat uhkaavia liikkeitä, huomatessaan nopeakulkuisen elukan kiitämistä. Mutta parsilainen vältteli heitä niin paljon kuin mahdollista, arvellen, ettei heihin ole hyvä puuttua. Metsäneläimiä nähtiin sinä päivänä hyvin vähän, tuskin muita kuin joitakuita apinoita, jotka mennä huippivat pakoon, kimmurrellen ja irvistellen senkin seitsemään sorttiin, ja sekös oli Passepartout'in mielestä hauskaa!
Yksi seikka, paitsi useampia muita, antoi hänelle paljon miettimisen aihetta. Mihinkäs Mr. Fogg panee norsun, kun tästä kerran kunnialla on päästy Allahabadiin? Ottaako hän sen mukaansa? Mahdotonta! Ensin se maksoi niin suunnattoman paljon ja sitten vielä pitäisi maksaa siitä kuljetuspalkkaa: keppikerjäläiseksihän semmoisesta tulee paikalla. Myykö hän sen vai päästääkö vapaaksi metsään? Tuo arvoisa elukka ansaitsisi kyllä kaikkea kunnioitusta. Jos Mr. Fogg ottaisikin ja lahjoittaisi sen hänelle, Passepartout'ille, niin mitähän ihmettä hän sillä tekisi? Tuommoiset ajatukset ne lakkaamatta liitelivät ranskalaisen päässä.
Kello 8 illalla oli päästy toiselle puolelle Vindias vuorten pääselännettä, ja matkamiehet pysähtyivät pohjoisen rinteen juurella erääseen hajonneeseen bungaloviin.
Tänä päivänä oli kuljettu noin 25 peninkulmaa, ja yhtä paljon oli vielä jäljellä Allahabadin pysäyspaikalle.
Yö oli viileä. Bungalovin sisälle laittoi parsilainen kuivista oksista valkean, ja lämpö tuntuikin erittäin suloiselta. Illallinen valmistettiin mukaan otetuista eväistä, ja matkailijat söivät suurella ruokahalulla, niinkuin ainakin nälkäiset ja matkasta uupuneet. Puhelu, joka alkoi muutamilla lyhyillä lauseilla, loppui koviin kuorsaamisiin.
Opas valvoi Kiunin ääressä, joka nukkui seisoallaan, pää puun oksalla.
Mitään erinomaista ei yön kuluessa tapahtunut. Hiljaisuutta häiritsi tosin tuontuostakin kamala tiikerin ja pantterin kiljunta, ja niihin sekaantui apinain älinä. Mutta siihenpä ahnaiden petojen uhkaukset päättyivätkin; bungalovin vieraihin ne eivät yrittäneetkään kajoamaan. Sir Francis Cromarty makasi raskaasti kuin urhoollinen sotilas konsanaankin uuvuttuansa. Passepartout makasi rauhattomasti ja teki unissaan tuontuostakin kuperkeikkoja. Herra Fogg puolestaan makasi niin levollisesti kuin olisi ollut omassa hiljaisessa talossaan Saville-row'in varrella.
Kello 6 aamulla lähdettiin jatkamaan matkaa. Opas toivoi pääsevänsä Allahabadiin samana iltana. Herra Foggilta menisi siis ainoastaan osa niistä 48 tunnista, jotka hän oli voittanut tähän saakka.
Nyt laskeuttiin Vindias vuorten viimeisiltä pengerryksiltä. Kiuni oli jälleen alkanut nopean juoksunsa. Puolenpäivän aikana opas kiersi Kallenger nimisen kaupungin, joka oli Kanin, Gangeen lisäjoen, varrella. Hän vältti aina asuttuja seutuja, pitäen turvallisempana kulkea autioita kankaita myöten, jotka tietävät ensimmäisiä vietteitä mahtavan laajaan jokilaaksoon. Allahabadin pysäyspaikkaan ei ollut täyttä kahtatoistakaan peninkulmaa koilliseen päin. Pysähdyttiin levähtämään banaanipuiden juurelle, joiden hedelmät, yhtä terveelliset kuin leipä ja "yhtä mehuisat kuin kerma", kuten matkustajat sanovat, maistuivat matkamiehille varsin makeilta.
Kello kahden aikana tultiin hyvin tiheään metsään, jota oli kestävä monta peninkulmaa. Opas katsoi parhaaksi kulkea tiheän metsän kautta. Tähän saakka ei ollut matkustajia kohdannut mikään este, ja matka näytti päättyvänkin onnellisesti, mutta äkkiä norsu kävi rauhattomaksi ja pysähtyi.
Kello oli silloin neljä.
— Mikäs nyt? — kysäisi sir Francis Cromarty kurottaen päätään korista.
— En tiedä, herra upseeri, — vastasi parsilainen, kuunnellen omituista melua, joka läheni tiheän lehti- ja oksaseinän lävitse.
Tuokion kuluttua melu kävi selvemmäksi. Siitä saattoi jo erottaa kaukaa ihmisten laulua ja vaskitorven ääniä.
Passepartout kuunteli hengitystään pidättäen. Mr. Fogg odotteli maltillisesti, sanaakaan sanomatta.
Parsilainen hyppäsi maahan, sitoi elukan puuhun ja juoksi metsään.
Hetkisen kuluttua hän palasi jälleen.
— Se on bramiinien juhlakulkue, — hän sanoi. — He tulevat tänne päin. Meidän tulee olla piilossa, jos suinkin mahdollista.
Opas päästi norsun puusta, talutti sen viidakkoon ja pyysi, etteivät herrat millään muotoa astuisi alas. Itse hän oli valmiina nousemaan norsun selkään, jos tulisi tarvis lähteä pakoon. Hän uskoi kumminkin hartaiden kulkijain menevän ohitse heitä huomaamatta, sillä tiheä lehdikko kätki heidät kokonaan.
Räikeät sävelet lähenivät lähenemistään. Yksitoikkoiset äänet sekaantuivat rumpujen ja symbaalien soittoon. Pian näkyi juhlakulkueen etupää noin 50 askeleen päässä. Oksain välitse he helposti erottivat tämän uskonnollisen juhlakulkueen omituiset jäsenet.
Ensimmäisessä rivissä kulkivat papit, pitkissä komeissa vaatteissa ja mitrat päässä. Heidän ympärillään kulki miehiä, vaimoja ja lapsia laulaen jonkinlaista ruumisvirttä, jota yhtä pitkäin väliaikain perästä keskeyttivät tamtam-rummut ja symbaalit. Heidän perässään kulkivat rattaat, jonka puolat ja kehät olivat kuin käärmeistä kokoon kiedotut. Rattailla, joita oli vetämässä kaksi paria kalliilla loimilla koristettuja zebu-härkiä, oli hirveän näköinen kuvapatsas. Sillä oli neljä kättä, ruumis maalattu mustanpunaiseksi, silmät rajut, tukka pörheä, kieli riipuksissa suusta, huulet punaiset. Kaulassa oli koristus, joka oli tehty pääkalloista, vyötäisillä vyö poikkihakatuista käsistä. Patsas oli pystyssä ison, päättömän jättiläisen hartioilla.
Sir Francis Cromarty tunsi tämän kuvapatsaan.
— Se on jumalatar Kali, — kuiskasi hän, — rakkauden ja kuoleman jumalatar.
— Kuoleman — olkoon menneeksi, — vastasi Passepartout hiljaa, — mutta rakkauden — ei koskaan; tuommoinen vanha akan kränä.
Parsilainen viittasi häntä olemaan vaiti.
Kuvan ympärillä kulki vääntelehtien ja kiemurrellen joukko vanhoja fakiireja (hurjamielisiä kiihkolaisia), kasvot maalattuina, ruumiit täynnä ristinaarmuja, joista verta tippui, oikeita pirun riivaamia olentoja, jotka vielä tänäkin päivänä heittäytyvät hindulais-juhlissa Juggernautin (epäjumalan) vaunujen alle.
Niiden perässä kulki muutamia bramiineja kalliisti kirjatuissa itämaisissa puvuissa taluttaen naista, joka tuskin jaksoi jalkojansa liikutella.
Tämä nainen oli nuori ja valko-ihoinen kuin eurooppalainen. Pää, kaula, hartiat, kasvot, kädet ja varpaat olivat täynnä jalokiviä, kaulavitjoja, korvarenkaita ja sormuksia. Kultakuteiseen, hienoon musliinivaippaan, joka oli hänen yllään, kuvautuivat selvästi hänen vartalonsa piirteet.
Tämän nuoren naisen perässä kulki — silmää loukkaavana vastakohtana — vartioita, paljastetut säilät kädessä ja pitkät damaskoidut pistolit vyöllä, kantaen paareilla ruumista.
Siinä oli vanhan ukon ruumis, puettu rajahin kalliiseen pukuun, helmillä kirjailtu turbaani päässä, niinkuin eläissäänkin, ja yllä silkillä ja kullalla kirjattu vaippa, vyötäisillä timanteilla koristettu kashmiri-vyö ja vieressään komeat indialaisen ruhtinaan aseet.
Sitten kulki soittoniekkoja ja viimeiseksi koko joukko hurjamielisiä, joiden kirkuna tuontuostakin voitti torvien ja rumpujen huumaavan pauhinan.
Sir Francis Cromarty katseli kaikkea tätä surullisin silmin ja virkkoi oppaalle:
— Se on "sutty"!
Parsilainen nyykäytti päätään myönnytykseksi ja pani sormen huulilleen. Pitkä juhlakulkue astui verkalleen eteenpäin, ja vähän ajan perästä olivat viimeisetkin rivit kadonneet metsään.
Vähitellen lakkasi laulun ääni, kaukaa kajahteli vielä muutamia räikeitä ääniä, mutta pian vallitsi syvä hiljaisuus ylt'ympärillä.
Phileas Fogg oli kuullut sir Francis Cromartyn äsken lausuman sanan, ja heti kun juhlakulkue oli kadonnut näkyvistä, hän kysäisi:
— Mitä se "sutty" on?
— Sutty on ihmis-uhraus, Mr. Fogg, — vastasi kenraali, — ihmis-uhraus, joka kumminkin tapahtuu vapaaehtoisesti. Nainen, jonka äsken näitte, poltetaan huomenna päivän koittaessa.
— Voi konnia, voi! — kiljaisi Passepartout suutuksissaan.
— Entä ruumis?
— Se oli ruhtinaan, hänen miesvainajansa, joka oli itsenäinen ruhtinas
Bundelkundissa, — vastasi opas.
— Mitenkä? — kysäisi Phileas Fogg, osoittamatta kumminkaan mitään liikutusta äänessään. — Onko Indiassa vielä tuommoisia verisiä tapoja? Eivätkö englantilaiset ole saaneet niitä hävitetyiksi?
— Suurimmassa osassa Indiaa, — vastasi sir Francis Cromarty, — tuommoiset uhraamiset eivät enää ole tapana. Mutta näihin salomaihin emme voi mitään vaikuttaa, varsinkaan tähän Bundelkundin alueeseen. Koko pohjoisosa Vindiasvuoristoa on edelleenkin alituisten murhain ja ryöstöjen näyttötantereena.
— Voi tuota poloista! — jupisi Passepartout, — mennä elävänä roviolle!
— Roviolle, niin, — liitti kenraali, — ja jos hän jäisi eloon, niin tuskin saatatte kuvailla mielessänne, mihin viheliäiseen tilaan hän joutuisi. Hiukset ajettaisiin hänen päästään, ruokaa ei hänelle annettaisi kuin jokunen kahmalollinen riisiä, hän tulisi hyljätyksi, häntä pidettäisiin saastaisena olentona, ja viimein hän kuolisi jossakin nurkassa kuin kapinen koira. Tieto niin hirveästä tulevaisuudesta pakottaakin monet antaumaan poltettaviksi paljoa useammin kuin uskonnollinen hurjamielisyys. Joskus kumminkin on uhri täysin vapaaehtoinen, ja hallituksen täytyy ryhtyä koviin toimiin sen estämiseksi. Muutama vuosi sitten, asuessani Bombayssa, tuli kerran nuori leski kuvernöörin luo ja pyysi, että hänen sallittaisiin kuolla samalla roviolla, jossa hänen miehensä ruumis oli poltettava. Kuvernööri tietysti ei suostunut moiseen pyyntöön. Leski läksi kaupungista ja pakeni erään itsenäisen rajahin luokse, jossa hänen tahtonsa täytettiin.
Kenraalin puheen aikana oli opas usean kerran pudistellut päätänsä, ja kenraalin vaiettua hän virkkoi:
— Huomispäivän uhri ei suinkaan ole vapaaehtoinen.
— Mistä sen tiedätte? — kysäisi sir Francis.
— Tuon jutun tietää Bundelkundissa joka mies, — vastasi opas.
— Mutta eihän vaimo parka näkynyt tekevän vähääkään vastarintaa, — huomautti sir Francis.
— Se tuli siitä, että hän oli saatettu huumauksiin hampun ja oopiumin savulla.
— Minne häntä nyt viedään? —kysyi sir Francis.
— Pilajin pagodiin, kahden peninkulman päähän tästä; siellä hän on oleva viimeisen yönsä.
— Ja milloin uhraus tapahtuu?…
— Huomenna aamun hämärissä.
Opas talutti norsun ulos tiheästä viidakosta ja nousi jälleen sen niskaan. Hän yritti jo omituisella vihellyksellä saada sitä juoksemaan, mutta Mr. Fogg pysäytti hänet ja käännyttyään sir Francis Cromartyn puoleen sanoi:
— Jospa pelastaisimme tuon vaimon?
— Pelastaisimme, Mr. Fogg, niinkö? — huudahti kenraali.
— Minulla on vielä jäljellä kaksitoista tuntia. Saatanhan ne käyttää siihen.
— Mutta teilläpä on hyvä sydän, — sanoi sir Francis.
— Joskus, — vastasi Phileas Fogg yksinkertaisesti, — silloin kun minulla on paljon aikaa.