XXIII.
Passepartout saa suunnattoman pitkän nenän.
Seuraavana aamuna ei Passepartout enää ollutkaan niin ripeä; hän oli nälissänsä ja päätti hankkia rahaa tavalla tai toisella, mitä pikemmin sitä parempi. Hän olisi voinut myydä kellonsa, mutta ennen hän olisi kuollut nälkään. Nyt jos koskaan tuli hänen koettaa saada hyötyä kovasta, vaikkei soinnukkaasta äänestänsä.
Hän muisti muutamia englantilaisia ja ranskalaisia lauluja ja päätti koettaa onneansa. Japanilaiset — niin arveli Passepartout — ovat kaiketi suuria musiikin suosijoita, sillä kaikki siellä suoritetaan symbaalien, tamtamien ja rumpujen soidessa; kyllä kai he sitten osaavat oikean arvon antaa eurooppalaiselle lauluniekalle.
Mutta kenties oli vielä liian aikaista alkaa laulajaisia, ja kenties musiikin suosijat, odottamattoman aikaisin herätettyinä, eivät hoksaisikaan maksaa sellaisessa rahassa, missä on oikein mikadon kuva päällä.
Passepartout päätti odottaa muutamia hetkiä. Kävellessään tuossa rupesi hän kumminkin arvelemaan olevansa liian hyvissä vaatteissa ollakseen kulkeva laulaja. Hän päätti vaihtaa vaatteensa toisiksi, jotka olisivat paremmassa sopusoinnussa hänen asemansa kanssa. Täten saa hän jotakin väliä, ja sittenhän sopii täyttää ensin vatsan vaatimukset.
Sanasta työhön. Kauan aikaa haeskeltuansa löysi hän viimein vanhain vaatteiden kaupustelijan, joka kohta mielistyi eurooppalaiseen pukuun. Pian oli Passepartout saanut ylleen vanhan japanilaisen hameen ja päähänsä jonkinlaisen turbaanin, pahanpäiväiseksi vaalenneen auringon paisteesta ja sateesta. Mutta sen sijaan kilisi nyt koko joukko pieniä hopearahoja hänen taskussaan.
— Sopiihan minun ajatella olevani naamiaisissa, — lohdutteli
Passepartout itseään.
Tällä lailla japanilaistunut Passepartout meni heti ensi työkseen pienenläntään ravintolaan ja söi siellä hyvän kananpaistin ja muutaman kahmalollisen riisiä, sanalla sanoen hän söi kuin ainakin mies, jonka päivällinen vielä on tietämättömissä.
Syötyään tarpeeksensa hän arveli:
— Nyt on paras pitää kurssit kohdallaan. Tuskin näitä vaateriepuja vaihtamalla tän japanilaisemmiksi enää saa. Pitää keksiä keino, millä piammiten pääsisin tipo tieheni tästä Auringon maasta, josta mulla on pelkkiä ikäviä muistoja.
Passepartout arveli ensin mennä hakemaan Amerikkaan lähteviä höyrylaivoja. Hän aikoi tarjoutua kokiksi tai passariksi, vaatien palkakseen maksuttoman matkan ja ruuan. San Fransiskoon päästyänsä hän kyllä tulee toimeen. Tärkeintä oli päästä vain Tyynen valtameren poikki, ja tätä matkaa oli 4,600 peninkulmaa.
Passepartout'illa ei ollut tapana liian kauan kuhnailla; hän ohjasi senvuoksi askeleensa Jokohaman satamaa kohti. Mutta mitä lähemmäksi sitä hän tuli, sitä enemmin näytti hänestä mahdottomalta panna aikomuksensa toimeen. Kuinka saattaisi amerikkalaisella höyrylaivalla olla puutetta kokista tai palvelijasta? Keliäpä voisi olla luottamusta tällaiseen linnunpelättiin? Eihän hänellä ole yhtään todistusta, yhtään puolustuskirjaa!
Tuossapa hän äkkiä huomasi suunnattoman suuren ilmoituksen, jota eräs mies kuljetteli katuja pitkin. Ilmoitus oli kirjoitettu myöskin englanninkielellä ja kuului näin:
/*
The honourable William Batulcar'in
Joukko japanilaisia akrobaatteja.
Viimeinen näytäntö, jossa
ennen lähtöänsä Amerikan Yhdys-Valtoihin
esiintyvät
Pitkät—Nenät—Pitkät—Nenät
Tingu jumalan välittömän suojeluksen alla.
Erittäin viehättävä.
*/
— Amerikan Yhdysvaltoihin! — huudahti Passepartout. — Sinnehän tästä minäkin meinaan lähteä.
Hän seurasi ilmoituksen kantajaa ja tuli pian japanilaiseen kaupunginosaan. Neljännestunnin kuluttua saapui hän ison puurakennuksen edustalle, jonka harjalla liehui lippuja ja jonka ulkoseinille oli maalattu ilman perspektiiviä, mutta kirjavissa väreissä, koko japanilainen silmänkääntäjäin joukko.
Tämä oli the honourable Batulcarin, jonkinlaisen amerikkalaisen Barnumin, laitos. Hänen johdettavanansa oli joukko nuorallatanssijoita, silmänkääntäjiä, klovneja, akrobaatteja, ratsastajia, voimistelijoita, ja nyt, ilmoituksen mukaan, oli hän antava viimeisen näytännön ennen lähtöänsä Auringon valtakunnasta Amerikan Yhdysvaltoihin.
Passepartout astui pylväskäytävään ja pyysi saada puhutella Mr.
Batulcaria. Mr. Batulcar tuli omassa persoonassaan.
— Mitäs teillä on tarvis? — kysäisi tämä Passepartout'ilta, luullen häntä ensin japanilaiseksi.
— Ettekö ole palvelijan puutteessa? — kysyi Passepartout.
— Palvelijanko? — sanoi Batulcar silitellen harmaata leukapartaansa; — minulla on heitä kaksi, nöyrää ja uskollista, jotka eivät ole minusta milloinkaan luopuneet ja joille minun ei tarvitse maksaa mitään palkkaa. Ja ne ovat tässä näin.
Niin sanottuaan hän osoitti käsivarsiansa, joissa paisuili suonia, paksuja kuin kontrabasson kielet.
— Eikö minusta siis voi olla yhtään hyötyä teille?
— Ei vähääkään!
— Hiis! Olisipa ollut hyvä, jos olisin päässyt matkustamaan teidän kanssanne.
— Vai niin! — sanoi the honourable Batulcar.
— Te olette japanilainen yhtä paljon kuin minä olen apina. Miksikä siis olette laittautuneet tuon näköiseksi?
— Puku kukkaroa myöten.
— Se on totta se. Oletteko ranskalainen?
— Olen kyllä, Pariisista.
— Sitten tietysti osaatte irvistellä.
— Peijakas! — vastasi Passepartout, hieman suuttuen, kuultuaan, että hänen kansallisuutensa oli antanut aihetta mokomaan kysymykseen. — Kyllä me ranskalaiset osaamme irvistellä, vaikkemme niin hyvin kuin amerikkalaiset.
— Totta sekin on. No niin, ellen saata ottaa teitä palvelijakseni, niin saatanhan ottaa teidät klovniksi eli hulluttelijaksi. Tiedättehän, että Ranskassa on ulkomaisia klovneja ja ulkomailla ranskalaisia?
— Kyllä.
— Oletteko väkevä?
— Varsinkin pöydästä noustuani.
— Osaatteko laulaa?
— Osaan, — vastasi Passepartout, joka ennen oli laulanut joissakuissa katukonserteissa.
— Mutta osaatteko laulaa pää alaspäin, hyrrä täydessä vauhdissa vasemmalla jalalla ja miekka tasapainossa oikealla?
— Kyllä semmoistakin, — vastasi Passepartout muistaen nuoruutensa aikuisia taidetemppuja.
— Sepä se on pääasia, — sanoi the honourable Batulcar.
Passepartout sai klovnin paikan. Hänen tuli tehdä yhtä ja toista tuossa kuuluisassa japanilaisessa joukkueessa. Toimi ei ollut ihan mielenperäistä, mutta kahdeksan päivän kuluttuahan hän pääsee lähtemään San Fransiskoon.
Näytelmä, josta the honourable Batulcar niin komeasti oli ilmoitellut, oli alkava kello kolme, ja pian jo soittaa rämisteli japanilainen soittokunta rakennuksen ulkopuolella. Selvää on, ettei Passepartout ennättänyt harjoitella mitään roolia, mutta hänen täytyi tukevain hartiainsa väellä olla osallisena eräässä "ihmispyramidi" nimisessä tempussa, jonka oli näyttävä Pitkät—Nenät—Pitkät—Nenät. Tämä "erittäin viehättävä" oli oleva näytännön viimeinen osa.
Kello ei vielä ollut lyönyt kolmea, kun jo kaikki sijat olivat ihmisiä täynnä. Eurooppalaisia ja maanasukkaita, kiinalaisia ja japanilaisia, miehiä, vaimoja ja lapsia oli rientänyt sinne penkeille ja looseihin. Musikantit olivat tulleet sisälle, orkesteri oli täydellinen, ja nyt alkoivat gongit, tamtamit, kalistimet, huilut, tamburiinit ja isot rummut pitää hirveätä melua.
Näytäntö alkoi. Täytyy tunnustaa, että japanilaiset ovat maailman etevimpiä temppujen tekijöitä. Yksi esim. viuhtoi viuhkallansa pieniä paperilappuja, jotka lentelivät kuin perhoset. Toinen puhalteli piipustansa hyvänhajuisia savuja, laitellen nopeasti ilmaan sinerviä sanoja, joista muodostui mielistelylause yleisölle. Kolmas näytti taitoansa palavilla kynttilöillä, heitellen niitä ilmaan ja ottaen jälleen kiinni sekä sammutellen niitä, aina sen mukaan kuin ne tulivat hänen suunsa kohdalle, ja taaskin sytytellen niitä, hetkeksikään keskeytymättä. Neljäs näytti ihmeellisiä temppuja hyrrillä: hyrrät kulkivat täydessä vauhdissa milloin piipunvartta myöten, milloin miekan kärjellä, milloin rautalankoja myöten, milloin hiuksia myöten, joita oli vedetty yli koko näytäntölavan; hyrrät pyörivät kristallimaljan laidalla, nousivat ylös bambukeppiä myöten, hyppien ja pyörähdellen jos jonnekin päin, yhä vain pysyen liikkeessä ja synnyttäen siten kummallisia, erilaatuisia säveliä. Silmänkääntäjät viskelivät niitä ylös ilmaan ja ottivat niitä jälleen kiinni, ja yhä ne vain pyörivät; he pistivät niitä taskuihinsa, ja yhä vieläkin ne pyörivät niin taskuissa kuin jälleen ulos otettuinakin — kunnes vihdoin remahtivat rikki, heitellen ympärilleen säkeniä ja savua.
Tarpeetonta on kuvailla kaikkia akrobaattien ja voimistelijain ihmeellisiä temppuja. Tikapuitten ja salkojen ja pallojen ja tynnyrien heitteleminen tapahtui sanomattoman tarkasti. Päätemppu oli vielä jäljellä. Pian esiintyivät nimittäin Pitkät—Nenät, joitten vertaisia tempuntekijöitä ei ollut Eurooppa vielä nähnytkään.
Nämä Pitkät—Nenät ovat erityinen joukko Tingu jumalan välittömän suojeluksen alla. He olivat puettuina kuin keskiajan sankarit; selässä oli kaksi loistavaa siipeä. Etevintä heissä kumminkin oli heidän pitkät nenänsä ja näiden käyttäminen. Nämä nenät olivat bambuputkesta tehtyjä, viisi, kuusi, jopa kymmenenkin jalkaa pitkiä, toiset suoria, toiset vääriä, muutamat sileitä, muutamat muhkuraisia. Ne oli lujasti kiinnitetty kasvoihin, ja niillä nyt merkillisiä temppuja tehtiin. Parikymmentä tällaista nenäsankaria kävi lattialle selälleen, nenät ylöspäin, muut nenälliset nousivat sitten näiden päälle ja hyppivät kuin hurjat alimmaisten nenänkärjillä, heitellen kuperkeikkoja ja tehden oikein kummallisia vehkeitä.
Erittäin merkillinen oli tänään oleva "ihmispyramidi", jossa noin 50 nenäniekkaa oli kuvaava "Juggernautin vaunuja". Perustuksena, jolla pyramidi oli rakennettava, olivat nuo nenät. Eräs konstiniekka, jonka oli määrä olla pyramidin pohjalla, oli äkkiä lähtenyt tiehensä, ja Passepartout oli käsketty toimittamaan hänen virkaansa.
Passepartout parka oli tietysti nolona, kun sai ylleen keskiaikaisen puvun, kirjavat siivet selkäänsä ja kasvoihinsa kuutta jalkaa pitkän nenän! Mutta tämä nenähän oli hänen leipälähteensä, ja pian hän taas rauhoittui.
Hän astui näyttämölle ja kävi muutamain muiden kanssa maahan, Juggernautin vaunujen pohjaksi, nenä ylöspäin. Toiset asettuivat näille nenille, kolmannet taas niiden nenille, ja niin kasvoi vähitellen pyramidi, jonka huippu nousi aivan katon rajalle.
Rajut kättentaputukset kajahtivat, yltyen yhä kovemmiksi, musiikki pauhasi kuin hirveä ukkonen … mutta äkkiä alkoi pyramidi huojua, tasapaino särkyi, yksi pohjalla olevista nenistä antoi perään, ja koko pyramidi hajota romahti maahan.
Passepartout oli ollut tähän syypää. Hän ei kestänyt asemillaan, vaan lensi katsojain luo, käyttämättä kumminkaan siipiänsä, hyppäsi laipion yli, lankesi erään katsojan eteen ja huudahti:
— Isäntä! Isäntä!
— Tekö täällä?
— Minä.
— No siinä tapauksessa suoraa päätä laivalle, poikaseni.
Mr. Fogg, Mrs. Auda, joka myös oli mukana, ja Passepartout läksivät ulos. Mutta siellä oli the honourable Batulcar, joka vihan vimmassa vaati korvausta pyramidin hajoamisesta. Phileas Fogg hillitsi hänen vihansa viskaamalla hänelle kourallisen seteleitä. Kello puoli 7 astuivat tuttavamme laivalle, joka kohta oli lähtevä. Passepartout'illa oli yhä selässään siivet ja kasvoissa kuuden jalan pituinen nenä, jota hän ei vielä ollut ennättänyt ottaa pois.