I.
Halukkailla on tilaisuus ostaa saari Tyynestä valtamerestä.
"Saari myytävänä käteismaksusta, kulungit lisäksi, enimmän tarjoovalle!" toisteli huutokaupantoimittaja Dean Felporg hengähtämättä yhä uudelleen tämän merkillisen myynnin ehtoja pohtiville ihmisille. "Saari myytävänä! Saari myytävänä!" säesti vielä kaikuvammalla äänellä huutaja Gingrass, joka kulki edestakaisin todella perin kiihtyneen väkijoukon keskellä.
Väkeä siinä tosiaan oli tungeksimassa huutokauppakamarin avarassa salissa Sacramento-kadun 10:ssä. Siellä oli paitsi useita Kalifornian, Oregonin ja Utahin amerikkalaisia myöskin joitakuita niistä ranskalaisista, jotka muodostivat runsaan kuudenneksen asujamistosta, sarapiinsa kääriytyneitä meksikolaisia, leveähihaisiin viittoihinsa puettuja kiinalaisia teräväkärkisissä kengissään ja kartiomaiset hatut päässä, Etelämeren kanakeja, vieläpä muutamia Kolminaisuus-virran varsilla kuljeskelevia Mustajalka-, Isomaha- tai Litteäpää-intiaanejakin.
Rientäkäämme lisäämään, että näytelmää esitettiin Kalifornian valtion pääkaupungissa, San Franciscossa, vaikkei siihen aikaan, jolloin uusien kultakaivosten tavoittelu houkutteli kullanetsijöitä molemmilta maapallon puoliskoilta — vuodesta 1849 vuoteen 1852. San Francisco ei enää ollut mitä se oli ollut alussa, karavaanimaja, maihinnousupaikka, kortteeri yhden yön lepäämistä varten hoppuisille ihmisjoukoille niiden kiirehtiessä Sierra Nevadan läntisellä rinteellä sijaitseville kulta-alueille. Ei, noin kaksikymmentä vuotta sitten oli entinen tuntematon Yerba Buena väistynyt ainoalaatuisen, satatuhatta asukasta käsittävän, kahden kukkulan liepeille rakennetun kaupungin tieltä, joka ei ollut löytänyt kyllin tilaa rantakaistaleelta, vaan oli päättäväisesti alkanut laajentua takalistonsa äärimmäisille kukkuloille asti, — sanalla sanoen kaupungin, joka on syössyt valta-asemastaan Liman, Santiagon, Valparaison ja kaikki muut kilpailijansa Uuden mantereen länsirannikolla ja josta yhdysvaltalaiset ovat tehneet Tyynenmeren kuningattaren, "länsirannikon loistotähden"!
Tuona päivänä — toukokuun 15:nä — oli vielä kylmä. Tässä maassa, joka on välittömästi napaseudun merivirtojen vaikutuksen alaisena, muistuttavat mainitun kuukauden ensimmäiset viikot pikemmin Keski-Euroopan maaliskuun viime viikkoja. Mutta sitä ei olisi huomannut tämän julkisen huutokauppasalin perällä. Lakkaamatta kilisevä kello oli kutsunut sinne suuren ihmisjoukon, ja kesäinen lämpömäärä sai jokaisen otsalle kihoilemaan hikihelmiä, jotka pakkanen ulkona olisi pian jähmetyttänyt.
Älkää luulko, että kaikki nämä häärivät ihmiset olivat saapuneet huutokauppakamariin ostotuumissa. Sanoisinpa, että siellä oli vain uteliaita. Ken olisi ollut kyllin hupsu, vaikka olisi ollut riittävän varakaskin, ostaakseen Tyynenmeren saaren, jonka hallitus kummallisesta oikusta oli pannut vasaran alle? Arveltiin siis, että mitään riittävää tarjousta ei tehtäisi, että kukaan harrastaja ei innostuisi huutamaan. Se ei kuitenkaan ollut julkisen kuuluttajan vika, hän kun koetti yllyttää ostajia huudoillaan, eleillään ja mitä houkuttelevimmilla kuvilla koristetulla kaunopuheisella kehuskelullaan.
Naurettiin, mutta ei kilpailtu tarjouksissa.
"Saari! Saari myytävänä!" toisteli Gingrass.
"Mutta ei ostettavana", vastasi eräs irlantilainen, jonka taskusta ei olisi löytynyt kolikoita pikku somerikonkaan hinnaksi.
"Saari, joka määrätyllä minimihinnalla ostettaessa ei nousisi edes viiteentoista dollariin hehtaarilta!" huusi vasaramies Dean Felporg.
"Ja joka ei tuottaisi senttiä sadalta!" vastasi roteva maanviljelijä, joka hyvin tunsi alaansa kuuluvat yritykset. "Saari, joka on ympärimitaltaan kokonaista satakaksikymmentä kilometriä ja pinta-alaltaan yhdeksänkymmenen tuhannen hehtaarin laajuinen!"
"Onko se edes vankalla perustalla?" kysyi meksikolainen, vanha kapakkavieras, jonka oma perustus tällä hetkellä näytti varsin horjuvalta.
"Saari, jolla vielä on koskemattomia aarniometsiä", jatkoi huutaja, "sekä niittyjä, kukkuloita, puroja…"
"Taataanko se?" kysäisi eräs ranskalainen, joka ei juuri näyttänyt halukkaalta tarttumaan syöttiin.
"Kyllä taataan!" vastasi toimitsija Felporg, liian varma ammatissaan välittääkseen yleisön pilapuheista.
"Kahdeksi vuodeksi?"
"Maailman loppuun asti."
"Ja vielä senkin jälkeen!"
"Saari aivan omaksi!" toisteli huutaja. "Saari, jolla ei ole ainoatakaan tuhoeläintä, ei petoa eikä matelijaa!"
"Eikö lintujakaan?" tokaisi joku velikulta.
"Eikä hyönteisiä?" säesti toinen.
"Saari enimmän tarjoovalle!" toisti Dean Felporg aivan hämmentymättä. "No, kansalaiset! Hiukkasen kukkarosisua! Ken haluaa saaren hyvässä kunnossa, melkein käyttämättömän saaren, joka sijaitsee Tyynessä valtameressä, tuossa merien meressä? Sen pohjahinta on aivan mitätön. Miljoona satatuhatta dollaria! Eikö siitä kukaan tarjoa miljoonaa sataatuhatta?… Puhuuko kukaan?… Tekö hyvä herra? Tekö siellä… te, joka liikutatte päätänne kuin porsliinimandariini?… Minulla on saari!… Niin, saari! Ken haluaa saaren?"
"Näyttäkää tavara!" lausui joku, ikäänkuin olisi ollut kysymys taulusta tai japanilaisesta porsliinimaljakosta.
Ja kaikki salissa olijat purskahtivat nauruun, mutta alkuhintaan ei vain lisätty puolta dollariakaan.
Mutta vaikka itse tavaraa ei voitukaan siirtää kädestä käteen, oli saaren asemakartta hankittu yleisön nähtäväksi. Harrastelijain täytyi tietää mitä ajatella tästä julkisella huutokaupalla tarjotusta maapallon palasesta. Mitään yllätystä ei ollut pelättävissä eikä mitään vastoinkäymistä. Asema, ilmansuunnat, seudun luonne, maanpinnan korkeussuhteet, eri vesistöjen verkko, ilmasto, kulkuyhteydet, kaikki oli helposti edeltäpäin todettavissa. Ei siinä sikaa säkissä ostettaisi, ja hyvinkin saattoi uskoa vakuutusta, ettei voinut olla petoksen pelkoa kauppatavaran laatuun nähden. Sitäpaitsi olivat Yhdysvaltain lukemattomat sanomalehdet, yhtä hyvin Kalifornian paikallislehdet kuin suuret päivälehdet, kahdesti viikossa, kerran viikossa, kahdesti kuussa tai kerran kuussa ilmestyvät julkaisut, aikakauslehdet, loistolukemistot, tilapäislehdet ja muut jo useamman kuukauden ajan lakkaamatta kiinnittäneet yleisön huomiota tähän saareen, jonka huutokaupallamyynnin kongressi oli äänestyksellä hyväksynyt.
Tämä saari oli Spencerin saari, joka sijaitsee länsilounaaseen San Franciscon lahdesta, noin neljänsadankuudenkymmenen meripenikulman päässä Kalifornian rannikolta, 32° 15' pohjoista leveyttä ja 142° 18' läntistä pituutta Greenwichin meridiaanista.
Muuten oli mahdotonta kuvitella eristetympää asemaa kaiken laiva- ja kauppaliikkeen ulkopuolella, vaikka Spencerin saari olikin verraten lyhyen matkan päässä ja sijaitsi niin sanoaksemme amerikkalaisilla vesillä. Mutta siellä ovat säännölliset, vinoon pohjoiseen tai etelään kulkevat merivirrat muodostaneet ikäänkuin tyvenvetisen järven, jota toisinaan nimitetään "Fleurieun pyörteeksi".
Tämän äärettömän, ilman huomattavaa suuntaa kuohuvan virranpyörteen saartamassa suvannossa sijaitsee Spencerin saari. Vain harvat laivatkaan saavat sen näköpiiriinsä. Tyynenmeren suuret kulkuväylät, jotka yhdistävät uuden mantereen vanhaan kulkien joko Kiinaan tai Japaniin, kääntyvät kaikki eteläisempään suuntaan. Purjealukset tapasivat tämän Fleurieun pyörteen pinnalla alituista tyventä, eikä suorinta tietä kiitävillä höyrylaivoillakaan olisi mitään hyötyä sen yli kulkemisesta. Eivät siis kummatkaan tule välittäneeksi mitään Spencerin saaresta, joka kohoaa siinä kuin jokin Ison valtameren vedenalaisten vuorten yksinäinen huippu. Ihminen, joka tahtoisi paeta maailman melua, etsien yksinäisyyden levollista rauhaa, ei tosiaan voisi löytää mitään parempaa kuin tämän muutamien satojen kilometrien päähän rannikosta kadonneen saaren! Vapaaehtoiselle Robinsonille se olisi ollut ihanteellinen kolkka! Mutta siitä oli maksettava hinta.
Ja miksi sitten Yhdysvallat tahtoivat luopua tästä saaresta? Oliko se oikku? Ei. Suuri kansa ei voi toimia oikusta kuin joku yksityinen henkilö. Asian oikea laita oli näin: Siinä paikassa, jossa se sijaitsee, oli Spencerin saari jo kauan näyttänyt aivan hyödyttömältä asemalta. Sen asuttaminen ei olisi tuottanut mitään käytännöllisiä tuloksia. Sotilaalliselta näkökannalta siihen ei liittynyt mitään mielenkiintoista, koska siltä ei olisi voitu hallita muuta kuin aivan autiota Tyynenmeren seutua. Kauppaliikenteen kannalta se olisi ollut yhtä hyödytön, koska sen tuotteet eivät olisi korvanneet edes viljelyskustannuksiaan eivätkä rahtikuluja.
Rangaistussiirtolaksi taas se olisi ollut liian lähellä rannikkoa, joten sellaistakaan ei käynyt sinne perustaminen. Sanalla sanoen, käyttipä sitä mihin tarkoitukseen hyvänsä, se olisi ollut liian hankalaa ja kallista. Niinpä se olikin ollut autiona ikimuistoisista ajoista asti, ja "erinomaisen käytännöllisten" miesten muodostama kongressi oli nyt päättänyt myydä Spencerin saaren huutokaupalla — sillä ehdolla kuitenkin, että ostaja oli vapaan Amerikan kansalainen.
Mutta saarta ei tahdottu antaa ilmaiseksi. Alkuhinnaksikin oli määrätty miljoona satatuhatta dollaria. Jollekulle rahayhtiölle, joka olisi pannut ostamansa omaisuuden viljelykseen ja hankkinut siitä voittoa, moinen summa olisi ollut vain pikkuseikka, jos kauppa todellakin olisi tarjonnut joitakin etuja. Mutta, emme voi sitä liian usein toistaa, se ei tarjonnut mitään etuja. Asiantuntijat eivät välittäneet tästä Yhdysvaltojen irtonaisesta pirstaleesta enempää kuin jostakin napaseudun jäätikköihin kätkeytyneestä luodosta.
Yksityishenkilöille taas oli summa sittenkin melkoinen. Olisi tarvinnut olla rikas maksaakseen moisesta päähänpistosta, joka missään tapauksessa ei voinut tuottaa edes yhtä sadalta! Täytyipä olla ihan äveriäs, sillä summa oli ehdottomasti käteisellä maksettava eli "cash", käyttääksemme amerikkalaista sanantapaa; ja varmaa on, että Yhdysvalloissakin ovat harvinaiset sellaiset pomot, joilla on miljoona satatuhatta dollaria noin vain taskurahoina — veteen viskattaviksi ilman mitään voiton toivoa.
Ja kuitenkin oli kongressi päättänyt olla myymättä sitä alle mainitun hinnan. Miljoona satatuhatta dollaria! Ei senttiäkään sen alle; muutoin Spencerin saari jäisi Yhdysvaltain omaisuudeksi.
Täytyi siis otaksua, ettei kukaan huutaja olisi kylliksi hupsu maksaakseen siitä sellaista hintaa.
Sitäpaitsi oli nimenomaan ennakolta määrätty, että omistaja, jos sellainen konsaan ilmestyi, ei olisi Spencerin saaren kuningas, vaan pienoistasavallan presidentti. Hänellä ei suinkaan olisi mitään oikeutta pitää alamaisia, vaan ainoastaan kansalaisia, jotka nimittäisivät hänet määrätyksi ajaksi ja voisivat hänet rajattomasti yhä uudestaan valita. Joka tapauksessa oli kielletty istuttamasta mitään itsevaltiasten sukupuuta. Koskaan eivät Yhdysvallat olisi sietäneet pienoisimmankaan kuningaskunnan perustamista amerikkalaisille vesille.
Tämä rajoittava ehto oli ehkä omiaan loitontamaan jonkun kunnianhimoisen miljoonamiehen tai valtaistuimelta syöstyn nabobin, joka olisi tahtonut kilpailla Sandwich-saarten, Marquesas-saarten, Pomotu-saarten tai muiden Tyynen valtameren saariryhmien villien kuningasten kanssa. Sanalla sanoen, olipa syynä mikä tahansa, ketään halukasta ostajaa ei ilmestynyt. Aika kului, huutaja kirkui itsensä hengästyksiin, yllyttääkseen tekemään tarjouksia, huutokaupantoimittaja käytti äänivarojansa, mutta ei havaittu ainoatakaan merkitsevää päänliikettä, jollaisia nämä arvoisat välittäjät ovat perin kerkeät huomaamaan, eikä alkuhinnasta ryhdytty edes keskustelemaan.
Täytyy kuitenkin sanoa, että jos vasara lakkaamatta kohosikin pöydän yli, niin ei väkijoukkokaan väsynyt odotukseen. Kokkapuheet risteilivät yhä salissa, sukkeluudet kulkivat miehestä mieheen. Jotkut tarjosivat saaresta kaksi dollaria, kulut mukaan luettuina. Toiset vaativat hyvitystä siitä, että ottaisivat sen haltuunsa.
Ja yhä jatkuivat huutajan äänekkäät ilmoittelut:
"Saari myytävänä! Saari myytävänä!"
Eikä ketään ostajaa.
"Takaatteko, että siellä on kullanpitoista lietettä?" kysyi Merchant
Streetin maustekauppias Stumpy.
"En", vastasi huutokaupantoimittaja, "mutta mahdotontakaan se ei ole; ja valtio luovuttaa ostajalle kaikki oikeudet tuollaisiin kultakenttiin".
"Kaihan siellä ainakin on tulivuori?" kysyi Oakhurst.
"Ei ole tulivuorta", vastasi Dean Felporg, "muutoin se olisikin kalliimpi".
Ääretön naurunrähäkkä seurasi tätä vastausta. "Saari myytävänä! Saari myytävänä!" kirkui Gingrass, jonka keuhkot olivat uupumaisillaan.
"Ei enempää kuin dollari, vain puoli dollaria, vain sentti pohjahinnan päälle", virkkoi huutokaupanpitäjä vielä viimeisen kerran, "ja sitten minä lyön! Ensimmäinen kerta!… Toinen kerta!…"
Täydellinen äänettömyys.
"Jos kukaan ei sano mitään, niin huutokauppa peruutetaan! Ensimmäinen kerta! Toinen karta!"
"Miljoona kaksisataatuhatta dollaria!" Nämä sanat kajahtivat salissa kuin revolverinlaukaukset. Hetkeksi mykistyttyään kääntyi väkijoukko huimapäätä kohti, joka oli uskaltanut pamauttaa tuon summan… Se oli William W. Kolderup San Franciscosta.