II
William W. Kolderup San Franciscosta kamppailee stocktonilaisen J.R.
Taskinarin kanssa.
Oli kerran äärettömän rikas mies, joka käsitteli dollarimiljoonia niinkuin muut käsittelevät tuhansia. Se oli William W. Kolderup.
Sanottiin hänen olevan rikkaamman kuin Westminsterin herttua, jonka vuositulot nousivat kahdeksaansataantuhanteen puntaan ja joka saattoi tuhlata viisikymmentätuhatta frangia päivässä eli kolmekymmentäkuusi frangia minuutissa, — rikkaamman kuin Nevadan senaattori Jones, jolla oli kolmenkymmenenviiden miljoonan vuositulot, — rikkaamman kuin itse herra Mackay, jolle hänen kahden miljoonan seitsemänsadanviidenkymmenentuhannen punnan vuotuiset korkonsa hankkivat seitsemäntuhatta kahdeksansataa frangia tunnissa eli kaksi frangia ja jonkun centimen sekunnissa.
En puhu pikkumiljonääreistä: Rotschildeistä, Vanderbilteistä, Northumberlandin herttuoista ja Stewarteista, enkä mahtavan Kalifornian Pankin johtajista ja muista vanhan ja uuden maailman hyvätuloisista henkilöistä, joille William W. Kolderup olisi kyennyt viskelemään almuja. Hän olisi arastelematta lahjoittanut miljoonan aivan kuin te tai minä antaisimme viisikymmenmarkkasen.
Kalifornian ensimmäisten kultakaivosten käsittelyssä tämä arvoisa keinottelija oli laskenut arvaamattoman varallisuutensa vankat perustukset.
Hän oli sveitsiläisen kapteeni Sutterin [Sutter jäi itse köyhäksi, kolmekymmentä vuotta turhaan hakien omistusoikeuksilleen lain tunnustusta. Suom.] pääasiallisin yhtiökumppani, hänen, jonka tiluksilta ensimmäinen kultasuoni vuonna 1848 löydettiin. Tuon ajankohdan jälkeen tapaamme hänet onnen ja neronsa avustamina ottamassa osaa kaikkiin molempain pallonpuoliskojen suuriin liikeyrityksiin. Silloin hän heittäytyi rohkeasti kaikkiin kauppa- ja teollisuuskeinotteluihin. Hänen ehtymättömät rahastonsa käyttivät satoja tehtaita, hänen laivansa kuljettivat niiden tuotteita kaikkeen maailmaan. Hänen rikkautensa karttui siis ei ainoastaan aritmeettisen, vaan geometrisenkin sarjan vauhdilla. Hänestä sanottiin, kuten miljardimiehistä yleensä sanotaan, että hän ei tietänyt omaisuutensa määrää. Tositeossa hän tiesi sen melkein dollarilleen, mutta ei siitä juuri kerskannut.
Sillä hetkellä, jolloin hänet esittelemme lukijoillemme kaikella arvonannolla, jota niin "vankalle pohjalla" seisova mies ansaitsee, oli William W. Kolderupilla kaksituhatta toimistoa siroiteltuina kaikkiin maailman ääriin, kahdeksankymmentätuhatta henkeä palveluksessaan eri konttoreissaan Amerikassa, Euroopassa ja Australiassa, kolmesataatuhatta liiketuttavaa sekä viidensadan aluksen laivasto, joka alituisesti kynti meriä ja hankki hänelle voittoa. Ja hän käytti kokonaisen miljoonan vuodessa tavaraleimoihin ja kirjeiden postimaksuihin. Hän oli tosiaan uhkean Friscon (minkä pienen hyväilynimen amerikkalaiset tuttavallisessa puheessa antavat Kalifornian pääkaupungille) kunniana ja ylpeytenä.
William W. Kolderupin huudon täytyi ehdottomasti olla mitä vakavin tarjous. Kun siis "huutokaupan" katselijat olivat todenneet, kuka se oli, joka sadallatuhannella dollarilla oli ylittänyt Spencerin saarelle pannun pohjahinnan, syntyi vastustamatonta liikettä, leikkipuheet taukosivat heti, sanasutkaukset vaihtuivat ihastushuudoiksi, kajahtipa myyntisalissa yksi ja toinen hurrauskin.
Sitten tätä hälinää seurasi syvä hiljaisuus. Silmät suurenivat, korvia heristettiin. Mitä meihin tulee, niin jos olisimme olleet siellä, olisi hengityksemme pysähtynyt, jottemme olisi menettäneet mitään näytelmästä, joka seuraisi, jos joku muu harrastelija olisi antautunut kamppailuun William W. Kolderupin kanssa.
Mutta oliko se luultavaa? Oliko se edes mahdollista?
Ei! Ja riitti kerta kaikkiaan vain vilkaista William W. Kolderupiin ollakseen siitä varma, että hän ei milloinkaan antaisi perään asiassa, jossa hänen rahamiesmahtinsa pantaisiin koetukselle.
Hän oli kookas, vahva, isopäinen ja laajaharteinen mies, jonka jäsenet olivat tiukkaan kiinnitetyt rautaisen, lujasti naulatun kehän ympärille. Hänen hyväluontoinen, mutta päättäväinen katseensa ei kernaasti suuntautunut alaspäin. Hänen harmahtava tukkansa kiersi vielä tiheänä pensastona hänen kalloansa, yhtä runsaana kuin nuorukaisen iällä. Hänen nenänsä suorat ääriviivat muodostivat mittausopillisesti piirretyn suorakulmaisen kolmion. Viiksiä hänellä ei ollut. Amerikkalaismalliin leikattu parta kasvoi karheana leuassa, sen molemmat ylähuiput tavoittelivat leukapieliä, ja sitten se jatkui harmahtavana poskipartana ohimoille asti. Valkoiset hampaat olivat sopusuhtaisessa järjestyksessä hienoa ja tiukkaa suuta koristamassa. Siinä oli todellinen kommodorin pää, joka pystynä kohoaa myrskyssä ja uhmaa rajuilmaa. Mikään tuulispää ei olisi sitä taivuttanut, niin vankkana se seisoi voimakkaassa kaulassa, joka oli sitä kannattamassa. Tässä ylitarjousten kamppailussa merkitsisi sen jokainen nyökähdys ylhäältä alaspäin satatuhatta dollaria lisää.
Turhaa oli antautua otteluun.
"Miljoona kaksisataatuhatta dollaria, miljoona kaksisataatuhatta!" lausui huutokaupanpitäjä sillä omituisella korostuksella, jota välittäjä käyttää, kun vihdoinkin näkee, että hänen hommansa menestyy ja tuottaa hyötyä.
"Miljoona kaksisataatuhatta dollaria on tarjottu!" toisteli huutaja
Gingrass.
"Oh, huoleti voi korottaa!" jupisi kapakoitsija Oakhurst. "William W.
Kolderup ei peräänny!"
"Hän tietää hyvin, että kukaan ei tohdi yrittää!" vastasi Merchant
Streetin maustekauppias.
Useampaan kertaan toisteltu "Hst!" pakotti nämä kunnon liikemiehet täydellisesti vaikenemaan. Tahdottiin kuulla. Sydämet pamppailivat. Rohkenisiko joku ääni kohota vastaamaan William W. Kolderupin huutoon? Tämä itse pysyi hievahtamatta, ylvään näköisenä. Hän oli siinä niin tyynenä kuin ei asia olisi häntä lainkaan liikuttanut. Mutta hänen vieressään seisojat saattoivat havaita, että hänen silmänsä olivat kuin kaksi vireeseen vedettyä dollareilla panostettua pistoolia, jotka ovat valmiina laukeamaan.
"Eikö kukaan sano mitään?" kysyi Dean Felporg.
Kukaan ei sanonut mitään.
"Ensimmäinen kerta, toinen kerta!…"
"Ensimmäinen kerta, toinen kerta!…" toisteli Gingrass, perin tottuneena tällaiseen pieneen kaksinpuheluun huutokaupanpitäjän kanssa.
"Minä lyön kaupan!"
"Me lyömme kaupan!"
"Miljoonalla kahdellasadallatuhannella dollarilla menee Spencerin saari maineen mantuineen!"
"Miljoonalla kahdellasadallatuhannella dollarilla!"
"Oletteko harkinneet?… oletteko käsittäneet?"
"Eikö kukaan kadu?"
"Miljoonalla kahdellasadallatuhannella dollarilla Spencerin saari!"
Ahdistuneet rinnat kohosivat ja laskeutuivat suonenvedontapaisesti.
Vieläkö viimeisessä silmänräpäyksessä tehtäisiin jokin ylitarjous?
Oikea käsi kohotettuna pöydän yli heilutti huutokaupanpitäjä Felporg norsunluista vasaraansa… Isku, vain yksi isku, ja kauppa olisi päätetty!
Yleisöön ei olisi tehnyt suurempaa vaikutusta, jos se olisi katsellut lynkkaus-lain summittaista sovelluttamista!
Vasara laskeutui verkalleen, melkein hipaisi pöytää, värisi hetkisen kuin miekka silloin, kun se aiotaan työntää vastustajan rintaan. Sitten se laskeutui nopeasti…
Mutta ennenkuin lyönti oli kumahtanut, kuultiin erään äänen lausuvan sanat:
"Miljoona kolmesataatuhatta dollaria!"
Kuului ensin yleisen hämmästyksen "ah!" ja sitten toinen, ei vähemmän yksimielisen tyytyväisyyden "ah!" Oli saapunut ylitarjooja. Syntyisi siis kilvoittelua.
Mutta kuka oli se huimapää, joka tohti tulla rahamasseilla ottelemaan
San Franciscon William W. Kolderupin kanssa? Se oli J.R. Taskinar
Stocktonista.
J.R. Taskinar oli rikas, mutta hän oli vielä kuulumpi paksuudestaan. Hän painoi neljäsataayhdeksänkymmentä naulaa. Jos hän oli päässyt vain toiselle sijalle Chicagon "lihavien miesten kilpailussa", johtui se siitä, että hänelle ei ollut suotu aikaa lopettaa päivällistään ja että hän siten oli menettänyt kymmenkunta naulaa.
Tämä järkäle, jonka äärettömälle ruholle tarvittiin erikoinen tuoli hänen istuakseen, asui Stocktonissa San Joachimin varrella. Se on Kalifornian tärkeimpiä kaupunkeja, etelän kaivosalueen varastokeskuksia, kilpaillen Sacramenton kanssa, johon taas keskittyivät pohjoisten kaivosten tuotteet. Sieltä laivat lastaavat suurimman määrän kalifornialaista viljaakin.
Eivät ainoastaan kaivosten tuotteet ja viljakauppa olleet antaneet J.R. Taskinarille tilaisuutta äärettömän varallisuuden hankkimiseen, vaan myöskin paloöljy oli kultaakantavana Paktolos-virtana juossut hänen kassakirstunsa lävitse. Sitäpaitsi hän oli suuri peluri, onnellinen peluri ja "pokeri", Länsi-Amerikan uhkapeli, oli aina osoittautunut ihmeellisen suosiolliseksi ja tuhlaavan runsasantiseksi häntä kohtaan. Mutta niin rikas kuin hän olikin, hän oli häijy ihminen, jonka nimeen ei kernaasti liitetty seudulla niin yleisesti käytettyä lisäkettä "arvoisa".
Kaikki lukuun ottaen hän oli niin sanoaksemme oivallinen syntipukki, ja ehkä hänen selkäänsä sälytettiin enemmän kuin kohtuullista oli. Varmaa ainakin on, että monissa tapauksissa hän ei häikäillyt käyttää derringeriä eli kalifornialaista revolveria.
Oli miten oli, J.R. Taskinar vihasi aivan erikoisesti William W. Kolderupia. Hän kadehti tämän varallisuutta, asemaa, hyvää mainetta. Hän halveksi kilpailijaansa niinkuin lihava mies halveksii miestä, jota hänellä on oikeus pitää laihana. Tämä ei ollut ensi kerta, kun Stocktonin liikemies yritti siepata San Franciscon liikemieheltä jonkin kauppahomman, hyvän tai huonon, vain pelkästä kilpailunhalusta. William W. Kolderup tunsi hänet perinpohjin ja osoitti hänelle joka kerta ylenkatsetta, joka oli omansa häntä ärsyttämään.
Viimeinen menestys, jota J.R. Taskinar ei vastustajalleen antanut anteeksi, oli se, että tämä oli hänet täydellisesti lyönyt äskeisissä vaaleissa. Hänen ponnistuksistaan, uhkauksistaan ja panetteluistaan huolimatta — puhumattakaan niistä monista tuhansista dollareista, jotka hänen vaalikätyrinsä olivat turhaan tuhlanneet, — istui William W. Kolderup paikallaan Sacramenton lakialaativassa neuvostossa.
Ja nyt oli J.R. Taskinar jollakin minulle tuntemattomalla tavalla saanut kuulla, että William W. Kolderup aikoi hankkia Spencerin saaren haltuunsa. Tuo saari olisi hänelle epäilemättä yhtä hyödytön kuin myöskin kilpailijalle. Siitä viis! Tässä oli uusi tilaisuus ryhtyä otteluun, kilvoitella ja ehkä voittaakin. J.R. Taskinar ei saattanut päästää sitä tilaisuutta käsistään.
Ja senvuoksi oli J.R. Taskinar saapunut huutokauppakamariin kaikkien noiden uteliaiden keskuuteen, jotka eivät voineet aavistaa hänen aikeitansa. Sen vuoksi hän ainakin oli varustanut patterinsa ja ennen toimeen tarttumista odottanut, kunnes hänen vastustajansa oli lisännyt pohjahintaan, niin korkea kuin se jo olikin.
Vihdoin oli William W. Kolderup kajahduttanut huutonsa: "Miljoona kaksisataatuhatta dollaria!"
Ja juuri silloin, kun William W. Kolderup luuli lopullisesti saaneensa tämän saaren, oli J.R. Taskinar jättiläisäänellä pamauttanut: "Miljoona kolmesataatuhatta dollaria!"
Kaikki olivat kääntyneet häntä katsomaan.
"Paksu Taskinar!"
Tuo nimi kulki suusta suuhun. Paksu Taskinar! Kyllä hänet tunnettiin! Hänen lihavuutensa oli antanut aiheen useampaan kuin yhteen kirjoitukseen Yhdysvaltain sanomalehdissä. En tiedä, kuka matemaatikko oli korkealentoisin laskelmin osoittanut vielä senkin, että hänen ruhonsa oli kyllin iso vaikuttaakseen meidän sivukiertolaiseemme ja häiritäkseen tuntuvassa määrässä kuun radan suuntaa.
Mutta J.R. Taskinarin ruumiinrakennus ei tällä hetkellä herättänyt salissaolijain mielenkiintoa. Se seikka, että hän antautui suoranaiseen julkiseen kilpailuun William W. Kolderupin kanssa, lupasi heille paljoa liikuttavamman näytelmän. Olihan syntymässä sankariottelu, jossa dollareja käytettäisiin luoteina. Enkä tiedä, kumman rahakirstun puolesta vedonlyöjät olisivat enemmän uskaltaneet.
Äärettömän rikkaita olivat molemmat, nämä kaksi verivihollista! Olisi siis enää kysymys vain itserakkaudesta.
Kun ensimmäiset, nopeasti hillityt kiihtymyksen liikahdukset olivat päättyneet, syntyi väkijoukossa uusi äänettömyys. Olisi kuullut hämähäkinkin kutovan verkkoansa.
Huutokaupan toimittajan Dean Felporgin ääni katkaisi tämän painostavan hiljaisuuden.
"Miljoonalla kolmellasadalla tuhannella dollarilla Spencerin saari!" huusi hän nousten pystyyn, voidakseen paremmin seurata tarjousten sarjaa.
William W. Kolderup oli kääntynyt J.R. Taskinariin päin. Läsnäolijat olivat väistyneet sivummalle tehdäkseen tilaa molemmille riitapuolille. Stocktonin mies ja San Franciscon mies saattoivat nähdä toisensa kasvoista kasvoihin, tuijottaa toisiinsa mielensä mukaan. Totuus pakottaa meidät sanomaan, että he eivät sitä laiminlyöneetkään. Koskaan ei toinen olisi taipunut luomaan alas katsettansa toisen edessä.
"Miljoona neljäsataatuhatta dollaria", virkkoi William W. Kolderup.
"Miljoona viisisataatuhatta!" vastasi J.R. Taskinar.
"Satatuhatta lisää!"
"Miljoona seitsemänsataatuhatta!"
Eikö tämä tuo mieleenne kertomusta kahdesta Glasgowin teollisuudenharjoittajasta, jotka onnettomuuden uhallakin kilpailivat siitä, kumpi rakentaisi tehtaansa piipun korkeammaksi kuin toinen? Mutta nyt rakennettiin torneja kultaharkoista.
J.R. Taskinarin ylitarjousten jälkeen William W. Kolderup kuitenkin jäi jonkun hetken miettimään ennenkuin antautui uudestaan kamppailuun. Taskinar sitävastoin räjähti kuin pommi eikä näkynyt haluavan silmänräpäystäkään harkita.
"Miljoona seitsemänsataatuhatta dollaria!" toisti huutokaupanpitäjä. "No, hyvät herrat, saarihan menee melkein ilmaiseksi!… Ihan lahjaksi!"
Olisi saattanut luulla, että tuo arvoisa Felporg olisi virkatottumuksensa kiihoittamana lisännyt: "Kehyskin maksaa enemmän!"
"Miljoona seitsemänsataatuhatta dollaria", kirkui huutaja Gingrass.
"Miljoona kahdeksansataatuhatta", vastasi William W. Kolderup.
"Miljoona yhdeksänsataatuhatta", säesti J.R. Taskinar.
"Kaksi miljoonaa!" huusi William W. Kolderup heti, tällä kertaa odottamatta.
Hänen kasvonsa olivat hiukan kalvenneet hänen lausuessaan nämä viime sanat, mutta koko hänen asentonsa muistutti miehestä, joka ei tahdo luopua kamppailusta.
J.R. Taskinar hehkui kiihtymyksestä. Hänen tavattoman leveät kasvonsa muistuttivat rautateillä käytettyjä merkkilevyjä, joiden punainen puoli esille käännettynä tarkoittaa junan pysähdyttämistä. Mutta luultavastikaan hänen kilpailijansa ei välittäisi varoitusmerkeistä, vaan lisäisi höyryä.
J.R. Taskinar tunsi sen. Veri nousi hänen kasvoihinsa, jotka pöhöttyivät kuin kaatuvatautisella. Hän mykerteli kallisarvoisilla briljanteilla koristetuilla paksuilla sormillaan kellonsa raskaita kultaperiä. Hän katseli vastustajaansa ja sulki sitten hetkiseksi silmänsä avatakseen ne jälleen entistä vihaisempina.
"Kaksi ja puoli miljoonaa dollaria!" huudahti hän vihdoin toivoen tällä jättiläishypyllä ehkäisevänsä enemmät lisätarjoukset.
"Kaksi miljoonaa seitsemänsataatuhatta!" vastasi William W. Kolderup hyvin tyynellä äänellä.
"Kaksi miljoonaa yhdeksänsataatuhatta!"
"Kolme miljoonaa."
Niin, San Franciscon William W. Kolderup oli luvannut kolme miljoonaa dollaria.
Kättentaputukset olivat jo paukahtaa. Ne pidättyivät kuitenkin huutokaupan toimittajan äänen kajahtaessa, kun tämä toisti huudon ja uhkasi vaistomaisella lihasten liikkeellä laskea kohotetun vasaran. Olisi luullut, että Dean Felporg, niin tylsistynyt kuin hän olikin julkisen huutokaupan yllätyksiä vastaan, oli kykenemätön kauemmin hillitsemään itseään.
Kaikkien katseet olivat kääntyneet J.R. Taskinariin päin. Tuo isoruhoinen mies tunsi niiden painon, mutta vielä enemmän noiden kolmen miljoonan dollarin painon, joka näkyi hänet murskaavan. Hän aikoi puhua, kaiketikin tehdäkseen ylitarjouksen, mutta ei saanut sanaa suustansa. Hän koetti liikuttaa päätänsä… mutta ei enää kyennyt.
Vihdoin kuului hänen äänensä heikkona, mutta silti riittävän selvänä.
"Kolme ja puoli miljoonaa!" jupisi hän.
"Neljä miljoonaa", vastasi William W. Kolderup.
Se oli viimeinen nuijanisku. J.R. Taskinar lyyhistyi. Vasara kumahti pöydän marmorilaattaan…
Spencerin saari oli myyty huutokaupalla neljästä miljoonasta dollarista
San Franciscon William W. Kolderupille.
— Kyllä minä kostan! — jupisi J.R. Taskinar.
Ja luotuansa vielä vihaisen silmäyksen vastustajaansa hän palasi
Occidental-hotelliin.
Sillä välin kajahtivat kolminkertaiset eläköön-huudot ja ihastuksen remahdukset William W. Kolderupin korvissa saatellen häntä Montgomery-kadulle asti. Ja niin suuri oli riemastuneiden amerikkalaisten innostus ja hullaantuminen, etteivät he muistaneet edes laulaa Yankee Doodleansa.