VI
Lukija tutustutetaan uuteen henkilöön.
Matka oli alkanut. Siinä alkamisessa ei mitään vaikeutta ollut, kuten kernaasti myönnettäneen.
Niinpä toistelikin opettaja Tartelett usein ja kieltämättömän johdonmukaisesti:
"Matka alkaa aina! Mutta mihin ja miten se päättyy, se on tärkeintä."
Godfreyn hallussa oleva hytti avautui Dreamin peräkannelle ruokasalina käytetyn nelikulmaisen suojan päälle. Nuori matkustajamme sai siellä kaikkea mahdollista mukavuutta. Hän oli antanut Phinan valokuvalle kaikkein parhaimman paikan kammionsa edullisimmin valaistulla sivulla. Riippumatto nukkumista varten, hyvin varustettu pesuteline, muutamia kaappeja pukujen ja liinavaatteiden säilyttämiseksi, työpöytä, nojatuoli istuttavaksi, — mitäpä tämä kaksikolmattavuotias matkustaja muuta kaipasi? Näillä ehdoilla hän olisi tehnyt kaksikolmatta kertaa matkan maan ympäri! Eikö hän ollut sen käytännöllisen filosofian iässä, jonka muodostavat hyvä terveys ja hilpeä luonne? Oi, nuorukaiset, matkustakaa, jos voitte ja ellette voi, niin… matkustakaa kumminkin!
Mutta Tartelett ei ollut hyvällä tuulella. Hänen lähellä oppilaansa hyttiä sijaitseva suojansa tuntui hänestä kovin ahtaalta, hänen riippumattonsa perin kovalta ja hänen käytettävissään oleva kuuden neliömetrin pinta-ala perin riittämättömältä, jotta hän sillä olisi voinut toistella poljentojansa ja tanssiaskeleitansa. Eikö siis matkustaja hänessä tukehduttanut tanssin ja plastiikan opettajaa? Ei! Se oli hänellä veressä, ja jahka Tartelettille saapuu hetki laskeutua nukkumaan viimeistä untansa, ovat hänen jalkansa vieläkin vaakasuorassa viivassa, kantapäät toisiansa vasten, ensimmäisessä asennossa.
Ateriat piti nauttia yhdessä, ja niin tehtiinkin — Godfrey ja Tartelett istuivat vastapäätä toisiansa, kapteeni ja ensimmäinen perämies kumpikin omassa päässänsä kiikkupöytää. Tuo hirvittävä nimitys "kiikkupöytä" antoi jo aavistaa, että tanssinopettajan paikka jäisi liian usein tyhjäksi!
Matkalle lähdettäessä kauniilla kesäkuulla puhalsi leppoisa koillistuuli. Kapteeni Turcotte oli voinut vauhdin enentämiseksi levittää purjeet, eikä Dream, joka kellui tarpeeksi syvällä ja hyvässä tasapainossa, keinunut liiaksi puolelta toiselle. Ja kun aallot iskivät siihen takaapäin, niin ei kiikkuminen sitä ylenmäärin rasittanutkaan. Tällainen kulku ei saa matkustajia nyrpistämään nenäänsä, ei heidän silmiänsä kauhusta onttonemaan, ei otsia sinertymään lyijynvärisiksi eikä poista verta poskista. Olihan tämä siedettävää. Laskettiin suoraan lounasta kohti suopean meren tuskin väreilevällä ulapalla, jolla ei mitään vaahtoharjoja näkynyt. Pian oli Amerikan rannikko kadonnut taivaanrannan taakse.
Kahden päivän ajalla ei purjehduksessa tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Dreamin matka joutui. Retken alku oli siis suotuisa — joskin kapteeni Turcotte silloin tällöin ilmaisi levottomuutta, jota olisi turhaan yrittänyt salata. Joka päivä hän auringon kulkiessa puolipäiväpiirin yli tarkkasi huolellisesti laivan asemaa. Mutta saattoi huomata, että hän heti jälkeenpäin kutsui perämiehen hyttiinsä, ja siellä he molemmin pitivät salaista neuvottelua, ikäänkuin heillä olisi ollut jokin vakava ja uhkaava mahdollisuus pohdittavana. Tämä seikka jäi epäilemättä huomaamatta Godfreyltä, joka ei ymmärtänyt mitään purjehdusasuista, mutta muonitusmestari ja jotkut merimiehet eivät olleet sitä kummastelematta.
Sitäkin enemmän olivat nämä kunnon miehet ihmeissään, kun ensimmäisen viikon jälkeen Dreamin suunta parisen kertaa muutettiin tuntuvasti yön aikaan ja sitten palautettiin ennalleen päivän valjettua, vaikkei tuota yöllistä liikettä mikään ollut tehnyt välttämättömäksi. Tämä olisi ollut selitettävissä purjelaivalla, joka on ilmavirtojen vaihtelusta riippuvainen, mutta höyryaluksen kannalta se oli käsittämätöntä, koska se saattaa seurata suurten reittien suuntia ja laskea purjeensa alas, milloin tuuli ei enää ole sille suotuisa.
Kesäkuun 12 päivän aamupuolella sattui laivassa odottamaton tapaus.
Kapteeni Turcotte, hänen ensimmäinen perämiehensä ja Godfrey olivat asettumassa suuruspöytään, kun kannelta kuului outoa melua. Työntäen oven auki ilmestyi melkein samassa muonitusmestari ruokasalin kynnykselle.
"Kapteeni!" virkkoi hän.
"No, mitä nyt?" huudahti Turcotte vilkkaasti, kuten alati valppaalta merimieheltä saattaa odottaa.
"Täällä on… kiinalainen!" vastasi muonitusmestari.
"Kiinalainenko?"
"Niin, oikea kiinalainen, jonka vast'ikään sattumalta keksimme lastiruuman pohjalta!"
"Lastiruuman pohjalta!" huudahti kapteeni Turcotte. "Kautta kaikkien
Sacramenton pirujen, heittäkää hänet meren pohjaan!"
"All right!" vastasi muonitusmestari.
Ja tuntien sitä halveksumista, jota jokaisen kalifornialaisen on tunnettava "taivaan valtakunnan" poikaa kohtaan, tuo kunnon mies piti käskyä mitä luonnollisimpana ja aikoi häikäilemättä ryhtyä sitä toimeenpanemaan.
Mutta kapteeni Turcotte oli tällä välin noussut pöydästä ja lähti Godfreyn ja perämiehen seuraamana laivan perällä sijaitsevasta ruokasalista, suunnaten askeleensa Dreamin keulapuolella olevaa miekkosta kohti.
Siellä kiinalainen tosiaankin kovassa pinnistyksessä reuhtoi kahden tai kolmen merimiehen käsissä, jotka eivät kitsastelleet antaessaan hänelle iskuja. Muukalainen oli kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, älykkään näköinen, sopusuhtainen rakenteeltaan ja sileänaamainen, mutta hiukan kalpea vietettyään kuusikymmentä tuntia ummehtuneessa lastiruumassa. Vain sattumalta oli hänet löydetty hämärästä piilopaikastaan.
Kapteeni Turcotte viittasi heti miehilleen, että päästäisivät irti tuon onnettoman tungettelijan.
"Kuka sinä olet?" kysyi hän keltarotuiselta.
"Auringon poika."
"Ja mikä on nimesi?"
"Seng-Vu", vastasi kiinalainen, jonka nimi hänen oman maansa kielellä merkitsee sellaista, "joka ei elä".
"Ja mitä sinä täällä laivassa teet?"
"Minä purjehdin!…" vastasi Seng-Vu rauhallisesti. "Mutta en tuota teille kuin mahdollisimman vähän vahinkoa."
"Tosiaan! Mahdollisimman vähän vahinkoa!… Ja olet kätkeytynyt lähtöhetkellä lastiruumaan?"
"Kuten sanotte, kapteeni."
"Hankkiaksesi itsellesi vapaamatkan Amerikasta takaisin Kiinaan,
Tyynenmeren toiselle puolelle?"
"Jos niin suvaitsette."
"Mutta jollen sitä suvaitse, sinä keltanahkainen veijari, jos käsken sinun olemaan hyvä ja matkustamaan Kiinaan uimalla?"
"Minä yrittäisin", vastasi kiinalainen hymyillen, "mutta on luultavaa, että tekisin matkalla haaksirikon!"
"Kuulehan, kirottu John!" [lisänimi, jota amerikkalaiset käyttävät kiinalaisista], huudahti kapteeni Turcotte, "kyllä minä opetan sinut säästämään pilettirahoja!"
Paljon suuttuneempana kuin mihin tässä olisi aihetta ollut, olisi kapteeni Turcotte ehkä pannut uhkauksensa täytäntöön, ellei Godfrey olisi tullut väliin.
"Kapteeni", virkkoi hän, "yksi kiinalainen enemmän Draw-laivassa on yksi kiinalainen vähemmän Kaliforniassa, jossa niitä on aika paljon!"
"Jossa niitä on liikaa!" vastasi kapteeni Turcotte.
"Liikaa tosiaan", toisti Godfrey. "No niin, koska tuo mies-raukka on katsonut hyväksi vapauttaa San Franciscon läsnäolostaan, niin hän ansaitsee senvuoksi jonkun verran sääliä!… Pyh, viskaamme hänet maihin Shanghain rannikon ohi purjehtiessamme, emmekä hänestä sen koommin enää kuule!"
Sanoessaan, että Kalifornian valtiossa oli liiaksi kiinalaisia, Godfrey puhui oikean kalifornialaisen kieltä. On varmaa, että "taivaan valtakunnan" poikien sinne siirtyminen — niitä oli kolmesataa miljoonaa Kiinassa kolmeakymmentä miljoonaa amerikkalaista vastaan Yhdysvalloissa — on koitunut vaaraksi kaukaisen lännen valloille. Siksipä ovatkin näiden valtioiden — Kalifornian, Oregonin, Nevadan ja Utahin — lainsäätäjät, jopa itse valtakunnan kongressikin, pohtineet keinoja tämän uudenlaisen kulkutaudin leviämisen vastustamiseksi, jonka "jänkit" ovat ristineet "keltarutoksi". Siihen aikaan laskettiin yksistään Kalifornian valtiossa elävän enemmän kuin viisikymmentätuhatta kiinalaista. Nämä ihmiset, jotka olivat perin uutteria kullanhuuhdonnassa, myöskin hyvin kärsivällisiä, eläen riisipivollisella, kulauksella teetä, opiumihaikusella, pyrkivät alentamaan työpalkkoja maan omien uurastajain vahingoksi. Nämä tulokkaat oli täytynyt vastoin amerikkalaista perustuslakia asettaa erityisten säädösten alaisiksikin. Niinpä oli annettu asetuksia niiden maahanmuutosta ja kielletty heiltä kansalaisoikeuden saanti, jotta eivät lopuksi hankkisi itselleen enemmistöä kongressissa. Sitäpaitsi pidellään heitä ylimalkaan pahoin, kuten intiaaneja ja neekereitä, ja heille annetun "ruttoiset" nimityksen oikeuttamiseksi suljetaan heidät useimmiten eri kaupunginosaan, jossa he huolellisesti säilyttävät kotimaansa tavat ja tottumukset.
Kalifornian pääkaupungissa on toisrotuisen kansan puristus keskittänyt heidät Sacramento-kadun seutua kohti, missä he asuvat merkkitauluillaan ja lyhdyillään koristetuissa majoissansa. Täällä heitä tapaa tuhansittain sipsuttamassa leveähihaisissa mekoissaan, kartionmuotoinen lakki päässä ja keikkakärkiset kengät jalassa. Täällä he enimmäkseen harjoittavat maustekauppiaan, puutarhurin ja pesijän ammatteja, jolleivät kenties palvele kokkeina tai kuulu niihin näyttelijäseurueihin, jotka esittävät kiinalaisia kappaleita San Franciscon ranskalaisessa teatterissa.
Ja — ei ole mitään syytä sitä salata — Seng-Vu kuului tuollaiseen sekalaiseen teatteriseurueeseen, jossa hänellä oli ensimmäisen ilveilijän paikka, mikäli tätä eurooppalaisen näyttämön käsitettä voi ollenkaan sovittaa mihinkään kiinalaiseen taiteilijaan. He ovat näet perin vakavia leikkiä laskiessaankin, joten kalifornialainen romaaninkirjoittaja Bret Harte saattoi sanoa, ettei ollut koskaan nähnyt kiinalaisen näyttelijän nauravan; vieläpä hän myöntää, ettei voinut tuntea, oliko eräs noita kappaleita, jota hän kävi katsomassa, murhenäytelmä vai pelkkä ilveily.
Sanalla sanoen, Seng-Vu oli koomikko. Näyttämökauden lopussa hän saavutettuaan runsaasti menestystä ja kenties kerättyään kolikoitakin oli saanut halun palata kotimaahansa muussa muodossa kuin raatona. [Kiinalaisten tapana on hautauttaa itsensä kotimaan poveen, ja eräät laivat kuljettavat yksinomaan heidän ruumiitaan Kiinaan.] Senvuoksi hän kaiken uhalla oli salaa pujahtanut Dreamin lastiruumaan. Eväillä varustettuna hän siis toivoi tuntemattomana tekevänsä tämän muutaman viikon merimatkan ja sitten kenenkään näkemättä nousevansa maihin jossakin Kiinan rannikolla, kuten oli laivaankin tullut.
Olihan se toki mahdollista. Eikä tuollainen tekonen kai mikään hengenrikos ollut.
Oikeassa oli Godfrey ollutkin ryhtyessään puhumaan tungettelijan puolesta, ja kapteeni Turcotte, joka tahtoi näyttää häijymmältä kuin oli, luopui suuremmitta vastusteluitta aikomuksestaan heittää Seng-Vu taistelemaan Tyynenmeren aaltojen kanssa.
Seng-Vu ei siis enää mennyt piilopaikkaansa laivan pohjalle, mutta hän ei saanut tuottaa paljon haittaa kannellakaan. Hidasluontoisena, järjestelmällisenä, vähäpuheisena hän vältti huolellisesti merimiehiä, joilla aina oli joku kolaus hänen varalleen. Hän eli jäljellä olevilla eväillään. Kaiken kaikkiaan hän oli kyllin laiha, jotta hänen tuottamansa ylipaino ei tuntuvasti lisännyt Dreamin purjehduskustannuksia. Jos Seng-Vu matkustikin ilmaiseksi, niin varmaankaan hänen matkansa ei maksanut senttiäkään William W. Kolderupin kukkarolle.
Hänen läsnäolonsa laivalla herätti kapteeni Turcottessa kuitenkin erään mietelmän, jonka erikoisen merkityksen kaiketikin vain hänen perämiehensä ymmärsi.
"Kyllä se tuottanee meille paljon kiusaa, se kirottu kiinalainen, jos siksi tulee!… No, sitä pahempi hänelle!"
"Miksikä hän lie salavihkaa hiipinyt Dreamiin?" uteli ensimmäinen perämies.
"Ennen kaikkea siksi, että pääsisi Shanghaihin!" vastas kapteeni
Turcotte. "Hiiteen John ja Johnin pojat!"