VII
Havaitaan, että William W. Kolderup menetteli ehkä viisaasti vakuuttaessaan laivansa.
Seuraavien päivien, kesäkuun 13:n, 14:n ja 15:n, kuluessa laski ilmapuntari verkalleen, mutta jatkuvasti, välillä nousematta, ja se ilmaisi, että säässä kaiketi ei tapahtuisi äkkivaihteluja sateen tai tuulen ja myrskyn välillä. Tuuli yltyi tuntuvasti kääntyen lounaaseen päin. Se oli Dreamille vastainen tuuli: laivan täytyi taistella jokseenkin voimakkaita aaltoja vastaan, jotka iskivät edestä päin. Purjeet reivattiin siis ja oli kuljettava potkurin avulla, mutta keskinkertaisella vauhdilla, jotta vältettäisiin pahat sysäykset.
Godfrey kesti varsin hyvin nämä laivan keinumisen ja vaarumisen aiheuttamat koetukset, hetkeksikään menettämättä hilpeätä mieltään. Aivan ilmeisesti tämä reipas poika rakasti merta.
Mutta Tartelett ei suinkaan rakastanut merta, ja meri kosti sen hänelle häijysti. Olisi pitänyt nähdä onneton ryhdin opettaja, joka ei enää pysynyt ryhdissään, tanssimestari tanssimassa kaikkia taiteensa sääntöjä vastaan.
Hytissä pysyminen näiden tölmäysten aikana, jotka järkyttivät höyrylaivaa sen pohjaparruja myöten, oli hänelle mahdotonta.
"Ilmaa, ilmaa!" huokaili hän.
Hän ei enää poistunutkaan kannelta. Kun tyrsky heilahdutti laivaa, lennähti hän toiselta laidalta toiselle. Kun laiva kallistui, viskautui hän eteenpäin, viskautuakseen sitten melkein heti taaksepäin. Hän piteli käsipuista, tarttui kiinni köysistä, otti asentoja, jotka uudenaikaisen tanssiopin periaatteiden mukaan olivat ehdottomasti tuomittavia! Ah, että hän ei voinut kohota palloliikkeellä ilmaan välttääkseen tämän liikkuvan permannon keikkumista! Eräs tanssija hänen esi-isiensä joukossa oli sanonut, että hän suostuessaan astumaan jalallansa uudestaan näyttämölle teki sen vain, jotta ei nöyryyttäisi tovereitansa. Tartelett taas ei olisi halunnut enää koskaan astua tälle sillalle, jonka aaltojen iskut näkyivät upottavan pohjattomaan kuiluun.
Että William W. Kolderup pohatta olikin saanut päähänsä lähettää hänet tänne!
"Kestääkö tätä pahaa ilmaa kauan?" kysyi hän kapteeni Turcottelta kaksikymmentä kertaa päivässä.
"Hm, ilmapuntari ei rauhoita!" vastasi kapteeni poikkeuksetta ja rypisti kulmakarvojansa.
"Pääsemmekö pian perille?"
"Pian, herra Tartelett!… Hm, pian!… Vielä tässä on taivalta edessämme!"
"Ja tätäkö nimitetään Tyyneksi valtamereksi!" voivotteli onneton kahden nikotuksen ja kahden heilahduksen välillä.
Sanokaamme vielä, että opettaja Tartelett ei kärsinyt ainoastaan merikivusta, vaan että häntä myöskin peloitti, kun hän näki nuo isot vaahtopäät laineet, jotka vyöryivät Dreamin lippujen korkeudelle; kun hän kuuli rajujen sysäysten nostattamina joidenkin läppien pamahtelevan päästäessään höyryä pakenemaan laskuputkien kautta; ja kun hän tunsi laivan heittelehtivän korkin lailla noilla vesivuorilla.
"Ei, sen täytyy mennä kumoon!" toisteli hän luoden oppilaaseensa elottoman katseen.
"Tyyntykää, Tartelett!" vastasi Godfrey. "Laiva on luotu kellumaan, tuhat tulimmaista! Siihen on omat syynsä!"
"Sanon teille, ettei ole!"
Ja näissä mietteissä opettaja oli turvautunut pelastusvyöhönsä. Se oli hänellä yöt päivät tiukasti sidottuna rinnan päälle. Häntä ei olisi saatu siitä luopumaan, vaikka olisi tarjottu kultaa. Aina kun meri soi hänelle hetkisen hengähdysaikaa, pullistutti hän sen uudelleen puhaltamalla siihen voimakkaasti ilmaa. Se ei tosiaan ollut hänestä koskaan kyllin täysi!
Pyydämme lukijaa olemaan suopea säikähtynyttä Tartelettia kohtaan. Sille, joka ei ole tottunut mereen, voivat sen raivonpuuskat kylläkin aiheuttaa hiukan pelkoa, ja tiedetäänhän, että merimatkalle, jollaisen hän nyt teki vasten tahtoaan, hän ei ollut tähän päivään uskaltanut mennä edes San Franciscon lahden rauhallisilla vesillä. Siis voi kylläkin antaa hänelle anteeksi pahoinvoinnin laivalla suuressa myrskyssä ja vaahtopäisten laineiden herättämän säikähdyksen.
Sitäpaitsi kävi ilma yhä pahemmaksi uhaten Dreamia jollakin lähenevällä tuulispäällä, jonka sananlennättimet olisivat sille ilmoittaneet, jos se olisi ollut rannikolta näkyvissä.
Vaikka laiva, joka päivän mittaan sai kauheita kolauksia, kulki enää vain vähällä höyryllä, jotta ei pilaisi konettaan, niin sittenkin potkuri tässä rajussa myllerryksessä vuoroin kohosi aalloista ja upposi niiden alle. Siitä seurasi kamalia kylkitärähdyksiä syvimmässä aallokossa tai tempaisuja vesilinjan alapuolelle, jotka voivat olla vaarallisia vankallekin rakenteelle. Tällöin kuului Dreamin peräpuolelta kumeita pamauksia, ja männät liikkuivat niin nopeasti, että koneenkäyttäjä niitä töin tuskin hallitsi.
Mutta Godfrey johtui tekemään huomion, jonka syytä hän ei heti käsittänyt. Hän havaitsi nimittäin, että höyrylaivassa tuntuvat sysäykset öisin olivat verrattomasti lievemmät kuin päivällä.
Oliko hänen siis tehtävä se johtopäätös, että tuuli silloin talttui ja että auringonlaskun jälkeen seurasi hetkinen tyventä?
Tämä tuntui jo niin merkilliseltä, että hän kesäkuun 21 ja 22 päivän välisenä yönä tahtoi ottaa selvän siitä, mitä tapahtui. Päivä olikin juuri ollut erinomaisen myrskyinen: tuuli oli yltynyt, eikä näyttänyt siltä, että aallokko yöksi alenisi, koska tuuli oli monet pitkät tunnit hillittömän oikullisesti piessyt merta.
Godfrey nousi siis vuoteeltaan puoliyön tienoissa, pukeutui lämpimästi ja astui kannelle.
Vartiovuorossa olevat miehet valvoivat etukeulassa. Kapteeni Turcotte seisoi komentosillalla.
Tuulen rajuus ei suinkaan ollut vähentynyt. Mutta kuitenkin olivat aaltojen sysäykset, joiden täytyi iskeä Dreamin keulavanteeseen, paljon heikontuneet.
Mutta kohottaessaan silmänsä laivan savutorvea kohti, jonka töyhtönä oli musta savu, Godfrey havaitsi, että tuo savu, sensijaan että olisi paennut keulan puolelta perään päin, leijailikin päinvastoin peräpuolelta eteenpäin seuraten aluksen suuntaa.
— Onkohan tuuli siis kääntynyt? — ihmetteli hän.
Ja hyvin mielissään tästä seikasta hän astui komentosillalle ja lausui kapteenia lähestyen:
"Kapteeni!"
Huppukauluksella varustettuun vahakankaiseen viittaansa puettu laivanpäällikkö ei ollut kuullut hänen tulevan eikä alussa voinut salata äkäistä liikettä nähdessään hänet vieressään.
"Tekö, herra Godfrey, tekö… komentosillalla?"
"Minä, kapteeni; ja minä tulen teiltä kysymään…"
"Mitä sitten?" vastasi kapteeni Turcotte vilkkaasti.
"Onko tuuli ehkä kääntynyt?"
"Ei, herra Godfrey, ei… ja valitettavasti näyttää siltä, että se yltyy myrskyksi!"
"Mutta puhaltaahan se nyt takaamme!"
"Puhaltaa takaamme… tosiaankin… puhaltaa takaamme!…" vastasi kapteeni ilmeisesti vimmoissaan tästä huomautuksesta. "Mutta se ei suinkaan ole minun syyni!"
"Mitä sillä tarkoitatte?"
"Tarkoitan, että välttääkseni laivan joutumista vaaraan, minun on täytynyt kääntyä päinvastaiseen suuntaan ja paeta tuulen edellä!"
"Siitäpä koituu meille perin ikävää viivytystä", virkkoi Godfrey.
"Perin ikävää todellakin", vastasi kapteeni Turcotte; "mutta heti päivän tullen, jos aallokko vähän alenee, käytän tilaisuutta hyväkseni kääntääkseni keulan jälleen länttä kohti. Kehoitan teitä siis, herra Godfrey, palaamaan hyttiinne. Uskokaa minua, parasta on koettaa nukkua niin kauan kuin viillätämme tuulen suuntaan! Ei tarvitse kokea niin pahoja kolauksia!"
Godfrey nyökkäsi myöntävästi. Hän loi viimeisen levottoman silmäyksen matalalla riippuviin pilviin, jotka ajelehtivat äärettömän nopeasti, ja senjälkeen hän lähtien komentosillalta palasi hyttiinsä, jossa ennen pitkää jatkoi keskeytynyttä untansa.
Seuraavana aamuna, kesäkuun 22 päivänä, palautettiin Dream oikealle suunnalleen, kuten kapteeni Turcotte oli luvannut, vaikka tuuli ei ollutkaan huomattavasti vaimentunut.
Tätä purjehdusta päivisin läntiseen suuntaan ja öisin itää kohti kesti vielä neljäkymmentäkahdeksan tuntia; mutta ilmapuntari osoitti nousemisen oireita; sen heilahtelut harvenivat. Saattoi odottaa rajuilman lakkaavan tuulten mukana, jotka alkoivat puhaltaa pohjoisesta käsin.
Niin tosiaan tapahtuikin.
Siten oli hauska koillistuuli lakaissut pilviä kesäkuun 25 päivänä, kun Godfrey kellon kahdeksaa käydessä aamulla nousi kannelle. Auringonsäteet leikkivät taklauksessa ja siroittelivat tulitäpläsiään kaikkiin laivanreunan ulkonemiin.
Tumman vihreä meri loisti silloin suurena ympyränä, johon säteilevä valo suoraan iski. Tuuli kävi enää vain keveinä lehahduksina, jotka kirjailivat aallonharjoja ohuella vaahdolla, ja alemmat purjeet irroitettiin.
Oikeastaan eivät merta enää kuohuttaneetkaan varsinaiset laineet.
Pitkät mainingit vain lempeästi tuudittelivat höyrylaivaa.
Mutta maininkeja tai lakkapäitä laineita, samapa se oli opettaja Tartelettista, joka oli sairaana yhtä hyvin silloin, kun oli "liian leppoista", kun silloinkin, kun oli "liian tuimaa"! Hän venyi siis puoleksi maaten kannella, suu raollaan kuin nikahtuvalla korpilla, joka on nostettu vedestä kuivalle maalle.
Kaukoputki silmäinsä edessä seisoi ensimmäinen perämies takahytin katolla ja tähysti pohjoista kohti.
Godfrey meni hänen luokseen.
"No, hyvä herra", sanoi hän tälle iloisesti, "tänään on hiukan parempaa kuin eilen?"
"Niin on, herra Godfrey", vastasi toinen, "nyt olemme tyynillä vesillä".
"Ja Dream on kääntynyt oikeaan suuntaan?"
"Ei vielä!"
"Eikö vielä! Ja miksi ei?"
"Siksi, että se on ilmeisesti syrjäytynyt koilliseen tämän viimeisen myrskyn aikana, ja meidän on täsmällisesti määrättävä sen asema. Mutta onpa meillä kirkas aurinko, taivaanranta aivan puhtaana. Puolenpäivän aikaan me auringon ollessa korkeimmillaan voimme suorittaa mittauksen ja tehdä hyviä havaintoja, ja kapteeni ilmoittaa meille matkasuunnan."
"Missä on kapteeni?" kysyi Godfrey.
"Lähtenyt laivalta."
"Lähtenyt…?"
"Niin!… Tähystäjät luulivat meren valkeudesta päättäen havaitsevansa idässä päin muutamia salakareja, joita ei ole laisinkaan merkitty merikarttoihimme. Höyrypursi varustettiin siis, ja muonitusmestarin ja kolmen merimiehen seuraamana läksi kapteeni Turcotte ottamaan asiasta selvää."
"Kuinka kauan siitä on?"
"Noin puolitoista tuntia!"
"Ah", huudahti Godfrey, "olen pahoillani, ettei asiasta minulle ilmoitettu! Olisin hyvin mielelläni lähtenyt mukaan."
"Te nukuitte, herra Godfrey", vastasi perämies, "eikä kapteeni tahtonut teitä herättää".
"Olen siitä pahoillani; mutta sanokaahan minulle minnepäin höyrypursi lähti?"
"Tuonne", vastasi perämies, "ankkurikelan oikealta puolelta… suoraan koillista kohti".
"Ja eikö sitä voi kaukoputkella eroittaa?"
"Ei, se on liian etäällä!"
"Mutta täytyneehän sen pian palata?"
"Tietenkin pian", vastasi perämies, "sillä kapteeni tahtoo ehdottomasti itse tehdä paikanmittauksensa, ja sitä varten hänen täytyy palata laivaan ennen keskipäivää".
Tämän vastauksen saatuaan Godfrey meni istumaan keulakaton eteen käskettyään ensin tuoda merikiikarinsa. Hän tahtoi vaania höyrypurren palaamista. Mitä tuohon tarkastusretkeen tuli, jolle kapteeni Turcotte oli lähtenyt, ei se voinut häntä ihmetyttää. Olihan luonnollista, ettei Dream uskaltaisi mennä sellaiselle kohdalle merta, missä oli ilmoitettu olevan kareja.
Kaksi tuntia kului. Vasta puoli yhdentoista tienoissa alkoi hento rihmamainen savujuova näkyä taivaanrannalla.
Epäilemättä se oli höyrypursi, joka tarkastelunsa suoritettuaan palasi laivalle. Godfreytä huvitti seurata sitä kiikarinsa näköpiirissä. Hän huomasi sen ääriviivain tulevan vähitellen yhä selvemmiksi, näki rungon isonevan meren pinnalla; savujuova eroittui jo paremmin ja siihen sekaantui muutamia huurukierukoita, jotka päilyivät taivaanrannan kirkasta pohjaa vasten. Se oli oivallinen, hyvin nopeakulkuinen alus, ja koska se porhalsi täydellä höyryllä, saattoi sen pian eroittaa paljain silmin. Kello yhdentoista tienoissa havaittiin etupuolella sen keulavantaan nostama valkoinen kuohu ja perässä laajeni pitkä vaahtoinen vako kuin pyrstötähden pyrstö.
Neljännestä yli yhdentoista kapteeni Turcotte pääsi Dreamin luo ja hyppäsi komentosillalle.
"No, kapteeni, mitä uutisia?" kysyi Godfrey tullen puristamaan hänen kättänsä.
"Ah, hyvää huomenta, herra Godfrey!"
"Entä ne karit?…"
"Pelkkää kuvittelua!" vastasi kapteeni Turcotte. "Emme ole nähneet mitään epäilyttävää. Miehemme ovat erehtyneet. Ja kyllä minä sen arvasinkin!"
"Siis matkalle!" virkkoi Godfrey.
"Niin, me palaamme suunnallemme; mutta sitä ennen täytyy minun tehdä paikanmittaukseni."
"Annatteko määräyksen, että pursi otetaan laivaan?" kysyi ensimmäinen perämies.
"En", vastasi kapteeni, "saatamme sitä vielä tarvita. Kiinnittäkää se hinausköyteen!"
Kapteenin käskyt pantiin täytäntöön. Ja pursi, jolle jätettiin höyry päälle, asettui Dreamin perään.
Kolme neljännestuntia myöhemmin seisoi kapteeni Turcotte sekstantti kädessään, määräsi auringon korkeuden ja ilmoitti, paikanmittauksensa tehtyään, mihin suuntaan oli kuljettava.
Senjälkeen ja luotuaan vielä viimeisen silmäyksen taivaanrannalle hän kutsui perämiehensä ja vei hänet hyttiinsä, jossa he molemmat viipyivät verrattain kauan neuvottelemassa.
Päivä oli hyvin kaunis. Dream saattoi kulkea ripeästi, tarvitsematta purjeittensa apua, jotka oli reivattava. Tuuli oli hyvin heikko eikä olisi, kun laiva kulki näin vinhasti, saanut kyllin voimaa niitä pullistuttaa.
Godfrey oli riemuissaan. Eikö tämä purjehdus kauniilla merellä, kauniin auringon heloittaessa ollut mitä vahvistavinta, eikö se antanut lentoa aatteelle, mitä suurinta tyydytystä sielulle? Mutta tuskinpa edes näissä suotuisissa olosuhteissa onnistui tanssinopettaja Tartelettin hiukan virkistyä, käydä hiukan hilpeämmäksi. Vaikka meren muoto ei hänessä enää synnyttänytkään välitöntä levottomuutta, oli hänen fyysillisen olemuksensa kuitenkin vaikea taipua. Hän yritti syödä, mutta ruoka ei tahtonut maistua. Godfrey olisi riisunut häneltä pelastusvyön, joka puristi hänen rintaansa, mutta hän kieltäytyi siitä jyrkästi. Eikö tuo raudasta ja puusta kokoonpantu hökötys, jota nimitetään laivaksi, ollut vaarassa haljeta millä hetkellä tahansa?
Tuli ilta, ja sen mukana tiheä usva, joka ei kuitenkaan laskeutunut merenpinnalle asti. Yö kävi paljon pimeämmäksi kuin mitä päivän herttaisesta, kirkkaasta ilmasta olisi voinut aavistaa.
Mutta eipä ollut mitään vedenalaisia kallioita pelättävänä näillä purjehdusvesillä, joiden aseman kapteeni Turcotte oli kartoiltaan tarkasti määrännyt; mutta yhteentörmäykset ovat aina mahdollisia ja niitä täytyy varoa sumuisina öinä.
Laivalyhdyt sytytettiin huolellisesti vähän jälkeen auringonlaskun; valkoinen tuli kohotettiin keulamaston huippuun ja sivutulet, vihreä oikealla, punainen vasemmalla puolella, vilkkuivat heleästi. Jos Dream törmäisi johonkin, niin ei se ainakaan olisi sen syy, — mutta laihaa lohtuapa se tieto tuotti. Uppoaminen on uppoamista silloinkin, kun kaikki on tehty sääntöjen mukaan; ja jos joku laivassa näitä seikkoja mietti, oli se varmaan opettaja Tartelett.
Nyt oli tuo kunnon herrasmies yhä hoiperrellen, yhä kiikkuen kuitenkin siirtynyt hyttiinsä ja Godfrey omaansa, jälkimmäinen varmana, edellinen vain toivoen, että saisi viettää rauhallisen yön, sillä Dream tuskin edes keinui noilla pitkillä aalloilla.
Jätettyään vartiovuoron perämiehelle astui kapteeni Turcottekin perähyttiin nauttiakseen muutaman tunnin levosta. Kaikki oli kunnossa. Höyrylaiva saattoi purjehtia täydessä turvassa, koska ei ollut luultavaa, että usva taajenisi.
Kahdenkymmenen minuutin päästä oli Godfrey unen helmoissa, ja tapansa mukaan täysissä pukimissaan vuoteeseensa laskeutuneen Tartelettin unettomuutta ilmaisivat enää vain maininkimaiset huokaukset.
Yhtäkkiä — kaiketikin kello yhden tienoissa aamuyöstä — Godfrey heräsi kauheaan meluun.
Hän hypähti riippumatostaan, sai tuokiossa housut ja puseron ylleen ja veti merisaappaat jalkaansa.
Melkein heti kuultiin kannelta kamalia huutoja:
"Me uppoamme! Me uppoamme!"
Silmänräpäyksessä oli Godfrey ulkona hytistään ja syöksyi päällystön ruokasaliin. Siellä hän tölmäsi muodottomaan röykkiöön, jota ei tuntenut. Se ei voinut olla kukaan muu kuin opettaja Tartelett.
Koko miehistö oli kannella juosten kapteenin ja perämiehen antamia käskyjä toimeenpanemaan.
"Yhteentörmäyskö?" kysyi Godfrey.
"En tiedä… en tiedä… eihän tässä kirotussa sumussa näe mitään", vastasi perämies, "mutta me uppoamme!"
"Uppoammeko…?" toisti Godfrey.
Ja Dream, joka epäilemättä oli törmännyt karia vasten, vaipui huomattavasti. Vesi nousi melkein kannen tasalle. Varmaankin oli konetta käyttävä tuli jo tukehtunut uunin pohjalle.
"Mereen, mereen, herra Godfrey!" huusi kapteeni. "Ei ole hetkistäkään hukattava! Alus vaipuu silmin nähden! Se nielaisee teidät pyörteeseensä!…"
"Entä Tartelett?"
"Minä pidän hänestä huolen!… Emme ole kuin puolen kaapelinpituuden päässä rannasta!"
"Mutta te?…"
"Velvollisuuteni on jäädä viimeiseksi laivaan, ja minä jään!" virkkoi kapteeni. "Mutta paetkaa… paetkaa!"
Godfrey epäröi vielä heittäytyä mereen. Mutta vesi kohosi jo Dreamin nimikilven tasalle.
Tietäen, että Godfrey ui kuin kala, kapteeni tarttui hänen hartiaansa ja teki hänelle sen palveluksen, että tuuppasi hänet laivanpartaan yli mereen.
Aika jo olikin. Jollei olisi ollut niin pilkkosen pimeä, olisi epäilemättä nähty pyörteen kiemurtelevan sillä paikalla, missä Dream nyt oli.
Mutta muutamilla vedoilla oli Godfreyn onnistunut ripeästi poistua tuon kostevirran lailla puoleensavetävän suppilon läheisyydestä!
Kaikki tämä oli tapahtunut vähemmässä kuin minuutissa.
Muutamaa silmänräpäystä myöhemmin sammuivat laivan sivulyhdyt toinen toisensa perästä epätoivon huutojen kaikuessa.
Ei enää ollut mitään epäilystä: Dream oli juuri uponnut pohjaan!
Mitä Godfreyhin tulee, oli hän päässyt korkealle ja leveälle kalliolle tyrskyiltä turvaan. Siellä hän, turhaan huudellen pimentoon, kuulematta ainoankaan äänen vastaavan omaansa, tietämättä, oliko hän nyt yksinäisellä kallioluodolla vai jonkun riutan päässä, ehkä ainoana onnettomuudesta pelastuneena, ainoana eloonjääneenä, odotti päivän koittoa.