VIII
Godfrey johtuu pahoittelemaan matkustusvimmaa.
Vielä kuluisi kolme pitkää tuntia, ennenkuin aurinko ilmestyisi jälleen taivaanrannalle. Ne ovat tunteja, jotka tuntuvat vuosisatain pituisilta.
Koettelemus oli kova aloittelijalle; mutta toistamme vieläkin, että Godfrey ei ollut lähtenyt pelkälle huviretkelle. Hän oli merelle lähtiessään sanonut itselleen, että häneltä nyt jäi perin onnellinen ja levollinen elämä, jota ei seikkailuja etsiessään saisi nauttia. Täytyi siis tulla toimeen asianhaarain mukaan.
Tällä hetkellä hän oli turvassa. Meri ei toki voinut pyyhkäistä häntä tuolta kalliolta, jota vain hyökyjen pirskeet kostuttivat. Oliko hänen pelättävä, että nousuvesi hänet pian saavuttaisi? Ei, sillä mietittyään asiaa hän muisti, että haaksirikko oli tapahtunut uudenkuun korkeimman vuoksen vallitessa.
Mutta oliko tämä kallio yksinäinen? Vai oliko se huippukohtana tällä seudulla hajallisten salakarien ketjussa? Mikä oli tuo rannikko, jonka kapteeni Turcotte luuli pimeän lävitse häämöittäneen? Mihin mantereeseen se kuului? Oli liiankin varmaa, että Dream oli edellisten päivien myrskynpuuskissa viskautunut suunnaltaan. Laivan asemaa ei siis oltu voitu täsmällisesti määrätä. Kuinka sitä epäillä, koska kapteeni kaksi tuntia aikaisemmin oli vakuuttanut, ettei hänen kartoillansa ollut merkittynä minkäänlaisia kareja näillä väylillä! Olipa hän paremmaksi vakuudeksi vielä itse mennyt tarkastamaan, oliko noita oletettuja salakallioita olemassa, joita hänen tähystäjänsä olivat idässä näkevinänsä.
Heidän väitteensä oli kuitenkin liiankin totta, ja jos kapteeni Turcotte olisi ulottanut tarkastuksensa etäämmälle, olisi onnettomuus varmaan vältetty. Mutta mitäpä tämä menneiden muisteleminen hyödytti!
Tärkein kysymys Godfreylle, kun kerran näin oli käynyt, kysymys elämästä ja kuolemasta — oli siis tietää, oliko hän minkään maan lähellä. Myöhemmin olisi kyllä aikaa mietiskellä, millä seudulla Tyyntä valtamerta hän oli. Ennen kaikkea oli päivän tullen pyrittävä pois tältä kalliolta, joka yläosaltaan ei ollut kahtakymmentä jalkaa leveä enempää kuin pitkäkään. Mutta ihminen lähtee jostakin paikasta vain toiseen paikkaan saapuakseen. Entä jos tuota toista paikkaa ei ollut olemassa, jos kapteeni oli tässä sumussa erehtynyt, jos luodon ympärillä levisi valtameren ääretön ulappa, jos kauimpana, mitä voi nähdä, taivas ja vesi yhtyivät näköpiirin ainoaksi rajaksi.
Nuoren haaksirikkoisen ajatukset keskittyivät siis tähän seikkaan. Hän käytti kaiken näkökykynsä tarkatakseen, eikö tämän synkän yön keskeltä eroittaisi mitään sekavaa röykkiötä, kallioiden kasaantumia tai rantatörmiä, jotka ilmaisisivat maan läheisyyttä luodon itäpuolella.
Godfrey ei nähnyt mitään. Ei mitään maantuoksua löyhähtänyt hänen nenäänsä, hänen silmänsä eivät keksineet ainoatakaan valonvärähdystä, hänen korviinsa ei kuulunut pienintäkään rasahdusta. Ainoakaan lintu ei siivillään halkaissut noita tummia varjoja. Tuntui siltä kuin hänen ympärillään olisi ainoastaan laaja vetten erämaa.
Godfrey ei salannut itseltään, että hänellä oli tuhat kertaa suurempi mahdollisuus joutua tuhoon kuin pelastua. Ei ollut enää kysymys hauskan kiertomatkan tekemisestä maan ympäri, vaan oli katseltava kuolemaa kasvoista kasvoihin. Mutta tyynesti ja rohkeasti kohosivat hänen ajatuksensa sen kaitselmuksen puoleen, joka voi tehdä kaikki heikoimmankin luotunsa pelastukseksi, silloin kun tämä itse ei enää mitään voi.
Mikäli hänestä itsestänsä riippui, ei Godfrey voinut muuta kuin odottaa uutta päivää, alistua kohtaloonsa, jos pelastus oli mahdoton, mutta päinvastoin koettaa kaikkensa, jos siihen jotakin tilaisuutta oli.
Näiden mietteiden vakavuuden tyynnyttämänä Godfrey oli istahtanut kalliolle. Hän oli riisunut osan meriveden liottamista vaatteistansa, villapuseronsa ja märkyydestä raskaat saappaansa, ollakseen valmis heittäytymään uimaan, jos tarve vaati.
Mutta oliko mahdollista, että haaksirikkoisista ei kukaan ollut jäänyt eloon? Mitä! Eikö ainoakaan Dreamin miehistä ollut ajautunut maihin? Olivatko he siis kaikki tulleet temmatuiksi siihen vastustamattomaan kurimukseen, jonka laiva upotessaan kaivaa? Viimeinen, jota Godfrey oli puhutellut, oli kapteeni Turcotte, joka päättäväisesti kieltäytyi jättämästä laivaansa, niin kauan kuin siellä vielä oli yksikin hänen matruusejansa! Kapteenipa hänetkin oli mereen heittänyt juuri sillä hetkellä, jolloin Dreamin kansi hävisi veden alle.
Mutta toiset, niiden joukossa onneton Tartelett ja kurja kiinalainen, kaiketikin vedenpyörteen yllättäminä, edellinen perähytissä, jälkimmäinen syvällä lastiruuman pohjalla, mihin he olivat joutuneet? Hänkö yksinään siis oli pelastunut kaikista Dreamissa olijoista? Ja kuitenkin oli pursi jäänyt höyrylaivan perään. Eivätkö kutkaan olleet ehtineet siihen paeta, kyllin ajoissa haaksirikon paikalta poistuakseen? Niin, mutta eikö ollut pikemminkin pelättävissä, että pursi oli tempautunut laivan mukana kuiluun ja lepäsi nyt meren pohjassa kymmeniä syliä vedenpinnan alapuolella?
Godfrey tuumi silloin, että jollei hän tässä pimeässä yössä voinutkaan nähdä, niin voi ainakin saattaa äänensä kuuluville. Mikään ei estänyt häntä huutamasta, luikkaamasta tämän syvän hiljaisuuden keskellä. Ehkä jonkun hänen toverinsa ääni vastaisi hänen omaansa.
Hän huusi siis useampaan kertaan, kajahduttaen pitkän kirkaisun, jonka täytyi kuulua laajalti ympäri.
Ei ainoatakaan huutoa kuulunut vastaukseksi.
Hän uudisti yrityksensä moneen kertaan, kääntyen vuoroin kaikille ilmansuunnille.
Ehdoton hiljaisuus.
— Yksin, yksin! — jupisi hän.
Hänen huutonsa ei ollut ainoastaan jäänyt vastauksetta, mutta ei mikään kaikukaan ollut lähettänyt edes hänen omaa ääntänsä takaisin. Jos hän olisi ollut rantajyrkänteen luona, kallioryhmän läheisyydessä, jollaisia usein on rannikkoja vyöttämässä, olisi ollut varmaa, että hänen huutonsa vastustusta kohdattuaan olisivat sen takaisin kimmahduttamina palanneet hänen omiin korviinsa. Luodon itäpuolella oli siis joko matala rannikko, joka ei kyennyt synnyttämään kaikua, tai, mikä oli luultavampaa, läheisyydessä ei ollut ollenkaan maata. Hajallinen karisto, jonka yhdelle kalliolle haaksirikkoinen oli päässyt turvaan, oli siis erillinen.
Kolme tuntia kului näissä pöyristyttävissä mietteissä. Kylmästä kangistuneena Godfrey käveli edestakaisin kallion ahtaalla laella vilun tunnetta vastustaakseen. Vihdoin värittivät jotkut vaaleahkot viirut keskitaivaalla riippuvia pilviä: se oli heijastus idän ensimmäisestä rusosta.
Kääntyen sille suunnalle, — ainoalle, missä maata saattoi olla, Godfrey koetti tähystää, eikö pimennosta häämöittäisi mitään rantatörmää. Kullaten sitä ensimmäisillä säteillään täytyi auringon jo voimakkaammin tuoda esille sen ääriviivoja.
Mutta tuosta epävarmasta aamuruskosta ei vieläkään mitään pistänyt esille. Keveä sumu kohosi merestä ja esti näkemästä edes kariston laajuutta.
Siinä ei ollut varaa turhiin luulotteluihin. Jos Godfrey oli todella viskautunut yksinäiselle kalliolle Tyynessämeressä, oli edessä pikainen kuolema, nälkäkuolema, janoon menehtyminen tai, jos niin täytyi, kuolema meren pohjalla viimeisenä neuvona!
Hän tähysti kuitenkin yhä, ja tuntui siltä kuin hänen katseensa voiman olisi täytynyt suhteettomasti kasvaa, koska hän keskitti siihen koko tahtonsa.
Vihdoin alkoi aamun sumu hälvetä. Godfrey sai nähdä riutan kallioiden piirtyvän kohokuvina vedenpinnalle toisen toisensa jälkeen kuin merihirviöjoukon. Siinä oli pitkä ja säännötön sarja mustahkoja, kummallisesti leikeltyjä, kaikenkokoisia ja kaikennäköisiä kivimöhkäleitä, joiden suunta kävi jokseenkin suoraan lännestä itään. Mahtava kallio, jonka huipulla Godfrey oli, kohosi riutan länsisyrjästä tuskin kolmenkymmenen sylen päässä siitä, minne Dream oli uponnut. Meren täytyi sillä kohtaa olla hyvin syvä, sillä höyrylaivasta ei näkynyt enää mitään, ei edes mastonhuippuja. Ehkäpä se vedenalaiselle kalliolle osuttuaan oli liukunut syvyyteen karin ulkopuolelle.
Yksi silmäys oli riittänyt Godfreylle tämän asianhaaran toteamiseksi. Siltä suunnalta ei ollut pelastusta odotettavissa. Kaikki hänen huomionsa kääntyi siis kariston toista kärkeä kohti, jonka sumu kohotessaan vähitellen päästi näkyviin. On lisättävä, että meri, joka tällä hetkellä oli matalalla, salli kallioiden täydellisemmin paljastua. Niiden nähtiin ulottuvan yhä kauemmaksi ja laajentavan kosteata perustaansa. Tuolla oli leveät väliulapat, täällä pelkät lammikot niitä eroittamassa. Jos ne lopulta liittyivät johonkin rannikkoon, niin ei olisi vaikea sinne päästä.
Muutoin ei ollut mitään merkkejä rannikosta, ei vielä mitään, joka olisi ilmaissut mantereen tai isomman saaren läheisyyttä edes sillä suunnalla.
Sumu hälveni yhä, ja samalla laajeni se näköpiiri, jonne Godfreyn silmä herkeämättä tähtäili. Niinpä hän voi nähdä jo puolen meripenikulman laajuudelta. Ilmestyipä muutamia hiekkatäpliäkin kallioiden väliin, joita tahmeat meriruohot verhoilivat. Eikö tuo hiekka ainakin osoittanut särkän olemassaoloa? Ja jos oli hiekkasärkkä, niin saattoiko epäillä, että se liittyi jonkin isomman maan rantaan?
Lopuksi tuli esille pitkä jono isojen, selväpiirteisempien graniittikallioiden tukemia matalia hiekkasärkkiä. Nuo kalliot näkyivät sulkevan itäisen taivaanrannan. Aurinko oli imenyt aamun kaikki usvat, ja sen kehrä puhkaisihe esiin hehkuvana, tulisena.
— Maata, maata! — huudahti Godfrey.
Ja hän ojensi käsivartensa tuota vankkaa tannerta kohti ja polvistui kalliolle tuntien kiitollisuutta Jumalaa kohtaan.
Siellä oli tosiaan maata. Sillä kohtaa olivat karit vain etumaisimpana kärkenä, ikäänkuin eteläisenä niemekkeenä lahdenpoukamassa, joka kaartui ympärysmitaltaan noin kahden meripenikulman laajuiseksi kehäksi. Tämän pohjukassa häämöitti ikäänkuin sileä hiekkaranta, jota reunusti sarja pieniä, aaltomaisten kasvullisuusjuovain oikullisesti kirjailemia, mutta jokseenkin matalia särkkiä.
Siltä paikalta, jossa Godfrey seisoi, saattoi hänen katseensa yhdellä haavaa liitää yli koko rannikon.
Kahden erisuuruisen niemekkeen rajoittamana pohjoisessa se ei näkynyt ulottuvan viittä tai kuutta meripenikulmaa laajemmaksi. Kuitenkin oli mahdollista, että se kuului johonkin isompaan maahan. Oli miten tahansa, niin se oli ainakin hetkellisenä pelastuksena. Sitä ei Godfreyn tarvinnut ollenkaan epäillä. Hän ei ollut viskautunut millekään eristetylle karille; hänellä oli syytä uskoa, että tuo tuntemattoman mantereen ulkonema tarjoisi hänelle tilaisuuden tyydyttää ensimmäiset tarpeensa.
— Maihin, maihin! — hymähti hän.
Mutta ennenkuin hän lähti kalliolta, kääntyi hän vielä kerran. Hän tutki silmillään merta ulapan ääriin asti. Näkyisikö aalloilla mitään laudankappaletta tai muuta jäännöstä ajelehtimassa, mitään Dreamin pirstaletta, kenties joku eloonjäänyt haaksirikkoinen?
Ei mitään.
Edes höyrypurtta ei enää näkynyt. Senkin oli täytynyt upota yhteiseen kuiluun.
Silloin juolahti Godfreyn mieleen, että näillä kareilla oli saattanut löytää turvapaikan joku hänen tovereistansa, joka hänen laillaan odotteli päivän valkenemista yrittääkseen rannikolle.
Ei ketään! Ei kalliolla eikä hietikolla. Riutta oli yhtä autio kuin merikin!
Mutta jollei kukaan olisikaan jäänyt henkiin, eikö meri edes olisi heittänyt povestaan joitakuita ruumiita? Eikö Godfrey löytäisi näiden kallioiden välistä tyrskyn viimeiseltä rajalta jonkun toverinsa elotonta ruumista?
Ei! Mitään ei näkynyt koko kariston alueella, jonka luoteen viimeiset imaisut silloin paljastivat.
Godfrey oli yksinään! Hänen täytyi luottaa vain itseensä taistellessaan häntä uhkaavia kaikenlaisia vaaroja vastaan! Mutta olkoon se hänen kiitoksekseen mainittu, tämä nuori mies ei tahtonut menettää rohkeuttaan kaamean todellisuuden edessä. Mutta koska hänen ennen kaikkea oli otettava selvä sen maan laadusta, josta lyhykäinen välimatka hänet eroitti, lähti hän kallion huipulta ja alkoi lähestyä rantaa.
Jos välimatka, joka eroitti kalliot toisistaan, oli liian pitkä yhdellä ponnahduksella harpattavaksi, heittäytyi hän veteen ja saavutti, osittain kävellen, osittain uimiseen turvautuen, helposti lähimmän kallion. Mutta milloin hänellä oli edessään vain parin metrin leveydeltä vettä, hyppäsi hän paadelta toiselle. Kulkeminen näillä liukkaan meriheinän verhoilemilla niljaisilla kivillä ei ollut helppoa, ja taipale oli pitkä. Oli ponnisteltava tällä tavoin lähes neljännesmaili.
Mutta taitava ja ketterä Godfrey astui vihdoinkin tuolle maankamaralle, missä häntä odotti, ellei pian saapuva kuolema, niin ainakin kurja, kuolemaakin katalampi elämä. Nälkä, jano, vilu, alastomuus, kaikenlaiset vaarat uhkasivat siellä miestä, jolla ei ollut asetta puolustautuakseen, ei pyssyä pyydystääkseen riistaa, ei mahdollisuutta muuttaa vaatteita. Moiseen äärettömän tukalaan tilaan hän oli joutunut!
Voi sitä mieletöntä! Hän oli tahtonut tietää, kykenisikö suoriutumaan vaikeista selkkauksista! No, nyt hän saisi koettaa! Hän oli kadehtinut Robinsonin kohtaloa! Nyt hän näkisi, oliko se niin kadehdittava!
Ja nyt muistui hänen mieleensä entinen onnellinen elämänsä, huoleton elämä San Franciscossa rikkaan ja rakastavan perheen keskuudessa, jonka hän oli jättänyt antautuakseen seikkailuihin. Hän muisti eno Willin, kihlattunsa Phinan, muisti ystävänsä, joita varmaankaan ei enää koskaan näkisi! Näiden muistojen herääminen vihlaisi hänen sydäntänsä, ja hänen päättäväisyydestään huolimatta kihosi kyynel silmäkulmaan.
Mutta kunhan hän ei olisi ollut yksinään, jos jonkun muunkin haaksirikosta pelastuneen olisi, kuten hänen, onnistunut saavuttaa tämä rannikko, vaikka se ei olisi ollut kapteeni tai perämieskään, vaan vihoviimeinen hänen matruuseistaan ja vaikkapa vain opettaja Tartelett, vaikka tuosta heikosta olennosta tositeossa olisi kuinka vähän tukea tahansa, olisivat tulevaisuuden mahdollisuudet näyttäneet hänestä monin verroin vähemmän kammottavilta! Tässä suhteessa hänellä vielä olikin toiveita. Vaikka hän ei ollutkaan tavannut mitään jälkiä karien pinnalla, niin eiköhän niitä saattanut tavata tällä hietikolla? Eikö joku muu ollut jo ennen häntä noussut tälle rannikolle etsien toveria, kuten hän nyt etsi?
Godfrey tarkasti vielä pitkällä silmäyksellä koko pohjoisen ja eteläisen suunnan. Hän ei havainnut ainoatakaan ihmisolentoa. Kaikesta päättäen tämä kolkka maata oli asumatonta. Majoista ei merkkiäkään, hienointakaan savurihmaa ei kiemurrellut ilmaan.
— Eteenpäin! — tuumi Godfrey.
Ja nyt hän nousi hiekkarantaa pitkin pohjoista kohti ennenkuin yrittäisi kiivetä noille hiekkasärkille, joilta hänen olisi mahdollista tähystää maata laajemmalta.
Siellä oli haudanhiljaista. Hiekkaan ei ollut painettu ainoatakaan jalanjälkeä. Joitakuita merilintuja, — erilaatuisia lokkeja — tepasteli kallioiden juurella. Ne olivat ainoat elävät olennot tässä yksinäisyydessä.
Godfrey käveli näin neljännestunnin ajan. Vihdoin hän oli nousemaisillaan vierua pitkin korkeimmalle noista särkistä, joilla kasvoi siellä täällä vihvilää ja pensaikkoa, mutta pysähtyi äkkiä.
Joku muodoton, tavattomasti pullistunut möhkäle, ikäänkuin viime myrskyn rantaan viskaaman merihirviön raato, virui viidenkymmenen askeleen päässä hänestä rantakallion juurella.
Godfrey riensi juoksujalkaa sinnepäin.
Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä nopeammin alkoi hänen sydämensä sykkiä. Tässä rantaan ajautuneessa otuksessa hän oli tosiaan tuntevinaan ihmishahmon! Hän ei enää ollut kymmenenkään askeleen päässä siitä, kun hän pysähtyi kuin maahan naulattuna ja huudahti:
"Tartelett!"
Se oli tanssin ja plastiikan opettaja.
Godfrey ryntäsi toveriaan kohti, jossa kenties oli hengenhiven jäljellä!
Silmänräpäystä myöhemmin hän havaitsi, että pelastusvyö oli tuon pullistumisen aiheena ja antoi onnettomalle tanssiopettajalle merihirviön muodon. Mutta vaikka Tartelett ei hievahtanut, niin kenties hän ei ollut kuollut! Ehkä tuo uimavehje oli kannatellut häntä vedenpinnalla aaltojen kuljettaessa häntä rantaan!
Godfrey ryhtyi työhön. Hän polvistui Tartelettin viereen, päästi hänen kaulahuivinsa ja hieroi häntä tarmokkain käsin. Vihdoin hän huomasi heikkoa huokumista raoitetuilla huulilla!… Hän laski kätensä onnettoman sydämelle!… Se sykki vielä.
Godfrey huusi hänen nimeään.
Tartelett liikutti päätänsä, äännähti käheästi ja lausui sitten katkonaisia sanoja.
Godfrey ravisti häntä rajusti.
Silloin Tartelett avasi silmänsä, laski vasemman käden otsalleen, kohotti oikeata ja varmistui siitä, että hänen arvokas taskuviulunsa ja sen jousi, joita hän tiukasti puristi, eivät olleet joutuneet häneltä hukkaan.
"Tartelett, rakas Tartelettini!" huudahti Godfrey kohottaen hieman hänen päätänsä.
Tuo pää, jonka harvat jäljellä olevat hiukset olivat pörröttyneet, nyökähti myöntävästi.
"Minä tässä olen, minä, Godfrey!"
"Godfrey?" vastasi opettaja.
Ja kas, hän kääntyy, kohoaa polvilleen, katselee, hymyilee, nousee!… Hän on tuntenut, että hänellä vihdoinkin on vankka tukikohta! Hän on käsittänyt, että hän ei enää ole laivan kannella kaikkien vaarumisten ja kiikkumisten vaarallisella alalla! Meri on lakannut häntä kuljettamasta! Hän seisoo vankalla maaperällä!
Ja silloin opettaja Tartelett saa takaisin sen ryhdin, jonka matkalle lähdettyä oli menettänyt. Hänen jalkansa asettuvat luonnollisesti ulospäin säännönmukaiseen asentoon, vasen käsi tarttuu taskuviuluun, oikea heiluttaa jousta. Ja sitten, tarmokkaasti kihnattujen kielien päästäessä nihkeän, surumielisen kirkkaan säveleen, hänen hymyilevät huulensa lausuvat sanat: "Asentoon, neitiseni!" Tuo kunnon mies ajatteli Phinaa.