IX
Robinson-elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista.
Senjälkeen heittäytyivät opettaja ja oppilas toistensa syliin.
"Rakas Godfreyni!" huudahti Tartelett.
"Kunnon Tartelettini!" vastasi Godfrey.
"Olemme siis vihdoinkin saapuneet satamaan!" huudahti opettaja sellaisen ihmisen äänellä, joka on saanut kyllänsä purjehduksesta ja seikkailuista.
Hän nimitti tätä "satamaan saapumiseksi!"
Godfrey ei halunnut siitä asiasta keskustella.
"Riisukaa pelastusvyönne", kehoitti hän. "Se vehje tuottaa teille hengenahdistusta ja häiritsee liikkeitänne!"
"Luuletteko siis, että voin haitatta niin tehdä?" kysyi Tartelett.
"Aivan haitatta", vastasi Godfrey. "Ottakaa nyt taskuviulunne, ja lähtekäämme tiedustelulle."
"Lähtekäämme!" vastasi opettaja. "Mutta jos suvaitsette, Godfrey, niin pysähdymme ensimmäiseen ravintolaan. Minä olen nälkään kuolemaisillani, ja tusina voileipiä muutaman portviinilasin huuhtelemina nostaisi minut täydellisesti jaloilleni jälleen!"
"Niin, ensimmäiseen ravintolaan…" vastasi Godfrey kohauttaen päätänsä, "ja viimeiseenkin… ellei ensimmäinen meille kelpaa!"
"Ja sitten", jatkoi Tartelett, "kysymme joltakulta ohikulkevalta, missä on sähkölennätinkonttori, toimittaaksemme heti sähkösanoman enollenne Kolderupille. Ajattelen, ettei se oivallinen herrasmies kieltäydy lähettämästä meille tarpeellista rahasummaa palataksemme Montgomery Streetille, sillä minulla ei ole senttiäkään taskussani!"
"Sovittu asia! Poikkeamme ensimmäiseen sähkölennätinkonttoriin", vastasi Godfrey; "tai jollei tässä maassa sellaista ole, niin ensimmäiseen postitoimistoon. Eteenpäin, Tartelett!"
Tanssinopettaja vapautti itsensä uimavehkeestään kietoen sen ympärilleen kuin metsästystorven, ja niin suuntasivat molemmat kulkunsa rannikkoa reunustavia hiekkasärkkiä kohti.
Erikoisesti olisi Godfrey, jolle Tartelettin kohtaaminen oli jälleen tuonut hiukan toiveita, tahtonut saada selville, olivatko he ainoat Dreamin haaksirikosta eloonjääneet.
Rantariutan kynnykseltä lähdettyään ja astuttuaan noin neljännestunnin molemmat tutkimusretkeilijämme kiipesivät kuudenkymmenen tai kahdeksankymmenen jalan korkuisen särkän rinnettä ja saapuivat sen harjalle. Sieltä he näkivät laajan alan rantamaa, ja heidän katseensa tarkkasivat itäistä taivaanrantaa, jonka rannikon kumpulat olivat heiltä siihen asti kätkeneet.
Kahden tai kolmen meripenikulman päässä sillä suunnalla oli taustana toinen kukkulajono, joka sulki näköpiirin siltä puolelta.
Pohjoisessa näkyi rannikko kylläkin kapenevan kärjeksi, mutta oliko se jatkoa johonkin taempaan niemekkeeseen, sitä ei vielä voinut varmasti sanoa. Etelässä uursi syvä lahdenpoukama rannikkoa, ja ainakin sillä suunnalla näkyi ulappa ulottuvan silmänkantamattomiin. Siitä saattoi tehdä sen johtopäätöksen, että tämä Tyynenmeren maa varmaankin oli niemi. Johonkin mantereeseen yhdistävää kannasta oli etsittävä pohjoisesta tai koillisesta.
Oli miten oli, mutta karua tämä seutu ei suinkaan ollut, vaan päinvastoin vehmaan kasvullisuuden verhoamaa. Oli pitkiä niittyjä, joilla kiemurteli joitakuita kirkasvetisiä puroja, korkeita tuuheita metsiä, joiden puut vihannoittivat mäkiä näyttämön taustalle asti. Varsin herttainen maisema!
Mutta mitään kauppalaa, kylää, mökkiryhmää tai edes yksinäistä majaa ei ollut näkyvissä! Maanviljelystä varten rakennetuista huoneryhmistä, taloista tai tiluksista ei ollut merkkiäkään! Mikään ilmaan kohoava savujuova ei ilmaissut puiden siimeksessä sijaitsevaa asuntoa! Metsiköistä ei pistänyt esiin mitään kellotapulia, ei mikään tuulimylly törröttänyt jollakulla eristetyllä kukkulalla. Taloista puhumattakaan, ei ollut edes mökkiä, alkuasukasten majaa, lehvistä kyhättyä kojua tai wigwamia! Ei, ei mitään! Jos ihmisolentoja eli tässä tuntemattomassa maassa, eivät ne voineet asua sen pinnalla, vaan luolaihmisten tapaan sen alla. Ei ollut tavattavissa mitään raivattua tietäkään, ei polkua, ei edes askelten jälkiä. Näytti siltä kuin ihmisjalka ei olisi koskaan polkenut tämän rantaman piikiviä tai hiekkaa, milloinkaan tallannut ruohonkorttakaan sen kedoilla.
"Minä en näekään kaupunkia", huomautti Tartelett, joka tällöin kohosi varpailleen.
"Se johtuu kaiketi siitä, että niitä ei tässä maakunnan osassa ole!" vastasi Godfrey.
"Mutta edes jokin kylä?…"
"Ei liene kyliäkään!"
"Missä sitten olemme?"
"En ollenkaan tiedä."
"Mitä, ettekö ollenkaan tiedä!… Mutta, Godfrey, kaihan sen pian saamme tietää?"
"Ken voi sanoa!"
"Miten meidän siis käy?" huudahti Tartelett kohottaen käsivartensa kaaressa taivasta kohti.
"Ehkä meistä tulee Robinsoneja!"
Tämän vastauksen kuullessaan tanssinopettaja teki hyppäyksen, jollaista tuskin kukaan klovni oli ennen häntä tehnyt.
Heistäkö Robinsoneja! Hänestäkö Robinson! Tuon Selkirkin jälkeläisiä, joka asui pitkät vuodet Juan Fernandezin saarella! Siis Daniel Defoen ja Wyssin kuviteltujen sankarien jäljittelijöitä — noiden sankarien, joiden seikkailuista he niin usein olivat lukeneet! He olisivat hyljättyjä, oman onnensa nojaan jätettyjä kauaksi omaisistaan ja ystävistään; tuhannet penikulmat eroittaisivat heidät lähimmäisistään; heidän täytyisi taistella elämästään ehkä metsän petoja, kenties villi-ihmisiä vastaan, jotka saattaisivat nousta täällä maihin. He eläisivät kurjina ilman elämän välikappaleita, kärsien nälkää, kärsien janoa, aseettomina, ilman työkaluja, melkein ilman vaatteitakin, ponnistellen aivan yksinänsä!
Ei, se ei voinut olla mahdollista!
"Älkää minulle sellaisia puhuko, Godfrey", huudahti Tartelett! "Ei, älkää laskeko moista leikkiä! Pelkkä ajatuskin sellaisesta voi minut tappaa! Tahdoitte vain puhua leikkiä, eikö niin?"
"Niin, kunnon Tartelett", vastasi Godfrey, "rauhoittukaa; mutta pitäkäämme nyt aluksi huolta välttämättömimmistä tarpeistamme!"
Oli tosiaan keksittävä luola, rotko tai jokin muu kolo yösijaksi ja sitten etsittävä syötäviä simpukoita, mikäli niitä oli löydettävissä, jotta voisi edes jossakin määrin tyydyttää vatsan vaatimuksia.
Godfrey ja Tartelett alkoivat siis astua jälleen hiekkasärkkäin vierua alaspäin, suunnaten askeleensa riuttaa kohti. Godfrey osoittautui hyvin innokkaaksi etsinnässään; Tartelett taasen oli kovin tylsistynyt haaksirikon kauhuista. Edellinen katseli eteensä, jälkeensä, joka puolelle; jälkimmäinen ei kyennyt näkemään kymmenen askeleen päähän.
Godfrey mietti itsekseen:
— Jollei tässä maassa ole asukkaita, niin onko täällä edes eläimiä?
Hän tarkoitti tällä kotieläimiä tai oikeammin metsänriistaa — ruuaksi kelpaavia nisäkkäitä ja kanalintuja — eikä noita suuria petoja, joita on runsaasti troopillisessa vyöhykkeessä ja joista hänelle ei olisi ollut mitään hyötyä. Vasta myöhemmillä etsimisillään hän saisi tästä selvän. Joka tapauksessa liikkui sillä hetkellä joitakuita lintuparvia rannikolla: ruo'onpäristäjiä, sepelhanhia, isokuoveja, tavisorsia, jotka lentelivät, piipittivät ja täyttivät ilman pyrähtelyillään ja huudoillaan ikäänkuin vastalauseena tämän alueen anastamisen johdosta.
Kun oli lintuja, niin Godfrey saattoi päätellä, että niillä oli pesiäkin ja pesissä munia. Koska näitä siivekkäitä oli kerääntynyt suuriin joukkoihin, täytyi kallioiden tarjota niille tuhansittain koloja asuinsijoiksi. Etäämmällä ilmaisivat jotkut haikara- ja taivaanvuohiparvet rämeen läheisyyttä.
Siivekkäistä ei siis ollut puutetta. Vaikeus oli vain niiden tavoittamisessa, kun ei ollut tuliasetta niiden surmaamiseksi. Toistaiseksi oli siis parasta käyttää niistä vain munia ja tyytyä nauttimaan tätä alkuperäistä, mutta ravitsevaa ruokaa.
Mutta jos päivällisainekset saatiinkin kokoon, niin miten voi niitä keittää? Miten voisi hankkia tulta? Tärkeä kysymys, jonka ratkaisu jätettiin tuonnemmaksi.
Godfrey ja Tartelett palasivat suoraan riuttaa kohti, jonka yllä kieppui joukoittain merilintuja.
Siellä odotti heitä mieluinen yllätys. Sillä eivätkö he noiden rannan hiekalla juoksentelevien tai merenajokkaiden ja vesikasvien seassa nokkivien alkuperäisten lintujen joukossa havainneet tusinan vertaa amerikkalaisia kotikanoja ja paria kolmea samanrotuista kukkoa? Ei, se ei ollut mikään näköharha, koska heidän lähestyessään kajahti ilmassa kimeitä kiekumisia ikäänkuin merkkitorven toitotuksia.
Ja mitä olivat nuo nelijalkaiset tuolla edempänä? Ne pujottelivat kallioiden välitse yrittäen saapua hiekkasärkkien ensimmäisille rinteille, joilla rehoitti viheriöitseviä pensaskasveja? Godfrey ei voinut siinäkään erehtyä. Siellä oli tusina pitkäkuonoisia porsaskaniineja, viisi tai kuusi lammasta ja yhtä monta vuohta, jotka pureskelivat rauhallisesti ensimmäisiä yrttejä ihan kedon laidassa.
"Kah, Tartelett", huudahti hän, "katsokaahan toki!"
Opettaja katsoi mitään näkemättä, sillä niin oli hänet tämä odottamaton ilmiö hölmistyttänyt.
Godfreyn mieleen juolahti eräs ajatus, ja se olikin oikee: Nuo elukat — kanat, kaniinit, vuohet ja lampaat — kuuluivat varmaankin Dreamin elävään muonavarastoon. Olivathan siivekkäät laivan upotessa helposti voineet päästä karille ja sitten rannikolle. Nelijalkaiset taas olivat kylläkin voineet uimalla saavuttaa rantaseudun ensimmäiset kalliot.
"Siis sen, mihin kukaan onnettomista tovereistamme ei ole kyennyt", huomautti Godfrey, "ovat luontokappaleet vaistonsa ohjaamina saaneet toimeen! Kaikista Dreamissa olijoista ovat pelastuneet ainoastaan elukat…!"
"Me mukaan luettuina!" vastasi Tartelett yksinkertaisesti.
Ja hänen laitansa oli tosiaan kuin pelkän elukan. Itsetiedottomana, siveellisen tarmonsa siihen millään tavoin vaikuttamatta, oli opettaja pelastunut! Mutta vähätpä siitä! Molemmille haaksirikkoisille oli peräti onnellinen sattuma, että jokunen määrä noita eläimiä oli päässyt rantaan. Ne voitaisiin kerätä, sulkea aitaukseen tai panna liekaan, ja koska ne olivat niin hedelmällistä, lisääntyvää lajia, ei olisi mahdotonta kasvattaa melkoinen karja nisäkkäitä ja laittaa oikea kanatarha siltä varalta, että oleskelu tässä seudussa kävisi pitkäaikaiseksi.
Mutta tänään Godfreyta tahtoi tyytyä rannikon tarjoamiin ruokavaroihin: muniin ja simpukkoihin. Opettaja Tartelettin kanssa hän alkoi siis tonkia kivien rakoja meriruohojen alla jokseenkin hyvällä menestyksellä. He olivat pian keränneet melkoisen joukon ruokasimpukoita ja raakkuja, joita hätätilassa saattoi raakanakin syödä. Muutama tusina sepelhanhenmunia löydettiin lisäksi korkeilta kallioilta, jotka sulkivat lahdelman pohjan puolelta. Siinä olisi ollut muonaa lukuisammillekin ruokavieraille. Kun nälkä ahdisti, eivät Godfrey ja Tartelett suinkaan aikoneet olla liian vaateliaita ensimmäiseen ateriaan nähden.
"Entä tulta?" kysäisi viimemainittu.
"Niin… tulta!" vastasi toinen.
Tämä oli perin tärkeä kysymys ja sai molemmat haaksirikkoiset tarkastamaan taskunsa.
Opettajan taskut olivat tyhjät tai melkein tyhjät. Niissä ei ollut muuta kuin joitakuita varakieliä hänen taskuviuluunsa ja palanen hartsia jousta varten. Miten hitossa niillä vehkeillä voisi tulta iskeä!
Godfrey ei ollut paremmin varustettu. Hyvin suureksi tyydytyksekseen hän kuitenkin löysi taskuistaan oivallisen veitsen, jonka nahkatuppi oli varjellut sitä meren kosketukselta. Tämä veitsi terineen, kairoineen, pikku vesureineen ja sahoineen oli arvokas työase näissä olosuhteissa. Mutta paitsi tätä kapinetta ei Godfreyllä ja hänen toverillaan ollut muuta kuin paljaat kätensä. Eivätkä opettajan kädet edes olleet koskaan harjaantuneet muuhun kuin taskuviulun soittamiseen ja kohteliaisiin tervehdyksiin. Godfrey ajatteli siis, että hänen täytyi luottaa vain omiinsa.
Hän tuumi kuitenkin käyttää Tartelettin käsiä tulen hankkimiseksi kahta puupalasta ripeästi toistaan vastaan hankaamalla. Jotkut tuhassa paistetut munat olisivat olleet erinomaisen maukkaita heidän toiseksi ateriakseen eli puoliseksi.
Sillä välin kun Godfrey puuhaili pesien ryöstämisessä niiden omistajista huolimatta, jotka koettivat varjella vielä kuoressa uinuvia poikueitaan, lähti siis tanssinopettaja keräämään risupuita, joita oli runsaanlaisesti karttunut hiekkasärkkäin juurelle. Nämä polttoaineet kannettiin sitten merituulelta suojatun kallion seinustalle. Tartelett valitsi nyt kaksi hyvin kuivaa risua saadakseen niistä vähitellen tulenkipunan hankaamalla niitä tarmokkaasti ja herkeämättä.
Tuon tempun osaavat aivan yleisesti tehdä Polynesian villit. Eikö siis tanssinopettaja, joka mielestään oli paljon korkeammalla kehitysasteella kuin ne, siihen kykenisi?
Hän siis hankasi hankaamistaan, jotta oli vähällä nyrjähdyttää olka- ja käsivartensa lihakset. Mies-parka reuhtoi ikäänkuin vimmoissaan! Mutta joko sitten puun laatu ei ollut sovelias tai se ei ollut kyllin kuivaa tai hän menetteli typerästi eikä ollut tällaiseen tehtävään kyllin kätevä — jos hänen hiukankin onnistui kuumentaa noita kahta puupalasta, sai hän paljoa enemmän kuumuutta lähtemään omasta ruumiistansa. Niin tavatonta kuumuutta todellakin, että hänen otsansa höyrysi hiestä, vaikka puu pysyi jokseenkin kylmänä.
Munien keruulta saaliineen palattuansa Godfrey tapasi Tartelettin hikeä valuvana, sellaisessa kuumuudentilassa, jota hänen tanssiharjoituksensa eivät varmaan koskaan olleet aiheuttaneet.
"Eikö käy?" kysyi hän.
"Ei, Godfrey, se ei käy", vastasi opettaja, "ja alankin jo uskoa, että nuo villien keksinnöt eivät ole muuta kuin kuvitteluja, joilla petkutetaan poloista maailmaa!"
"Eipä niin", vastasi Godfrey; "mutta tässä, kuten kaikessa muussakin, täytyy tietää oikea menettelytapa".
"Nämä munat siis…?"
"Olisi vielä toinen keino", vastasi Godfrey. "Kun kiinnittää yhden näistä munista rihman päähän, kieputtaa sitä nopeasti ympäri ja sitten äkkiä pysäyttää kiertoliikkeen, niin ehkä tuo liike muuttuu lämmöksi, ja silloin…"
"Silloin on muna kypsä?"
"Niin, jos kieppuminen olisi ollut kyllin vinhaa ja pysähtyminen äkillistä… Mutta miten voi toimittaa tuon pysähdyksen munaa murskaamatta? Kaikkein yksinkertaisinta, rakas Tartelettini, on siis menetellä näin!"
Ja ottaen varovaisesti yhden sepelhanhenmunista Godfrey rikkoi kuoren sen päästä ja "hotkaisi" muitta mutkitta varsin taitavasti sen sisällön.
Tartelett ei saanut luonnoltaan häntä matkituksi, joten hänen täytyi tyytyä osaansa simpukoita.
Oli vielä etsittävä luola, edes jonkinlainen kolo yön viettoa varten.
"Ennenkuulumatonta on", huomautti opettaja, "etteivät Robinsonit olisi löytäneet edes luolaa, josta myöhemmin laittoivat itselleen asunnon!"
"Etsikäämme siis", vastasi Godfrey.
Jos se tähän asti oli ollutkin sääntönä, niin täytyy myöntää, että tällä kertaa perinnäistarujen rengas katkesi. Turhaan he molemmat etsivät lahdelman pohjoispuoliselta kallioiselta rannalta. Ei ollut luolaa, ei onkaloa, ei ainoatakaan koloa, mikä olisi suojaksi kelvannut. Täytyi luopua yrityksestä. Ja niinpä Godfrey päättikin mennä tarkastelemaan taustan ensimmäiseen metsikköön asti hiekkarinteen tuolle puolen.
Tartelett ja hän astuivat siis jälleen ensimmäisen särkkäjonon vierua ylöspäin ja samosivat viheriöiväin ruohikkojen poikki, joista muutama tunti sitten olivat nähneet vilahduksen.
Samalla sekä kummallisen että onnellisen sattuman nojalla seurasivat muut haaksirikosta pelastuneet heitä kernaasti. Kaiketikin vaistonsa vaikutuksesta olivat kukot, kanat, lampaat, vuohet ja kaniinit ryhtyneet heitä seuraamaan. Epäilemättä ne tunsivat itsensä liian yksinäisiksi tällä hiekkarannalla, joka ei tarjonnut niille kyllin yrttejä tai kastematosia muonaksi.
Kolmea neljännestuntia myöhemmin saapuivat Godfrey ja Tartelett, jotka
tällä tutkimusretkellä olivat tuskin sanaa vaihtaneet, metsän reunaan.
Ei jälkeäkään asunnoista eikä asukkaista. Täydellinen yksinäisyys.
Saattoipa kysyä, oliko tätä seutua ihmisjalka koskaan polkenut!
Tässä kohdassa kohosi muutamia komeita puita eristetyissä ryhmissä, ja toiset taajemmassa kasvavat muodostivat neljännespenikulman verran etäämpänä todellisen metsän eri lajeineen.
Godfrey etsi jotakin vanhaa, vuosien uurtamaa puunrunkoa, joka voisi seiniensä sisällä tarjota suojaa; mutta hänen etsimisensä oli tulokseton, vaikka hän jatkoi sitä hämärään asti.
Nälkä nipisti heitä silloin tuntuvasti, ja heidän kummankin täytyi tyytyä simpukoihin, joita sitä ennen olivat rannikolta runsaasti poimineet. Sitten he ponnistuksistaan uupuneina laskeutuivat levolle puun juurelle ja nukahtivat, kuten sanotaan, Herran huomaan.