X
Godfrey menettelee niinkuin jokainen muu haaksirikkoinen olisi samanlaisissa oloissa menetellyt.
Yö kului ilman mitään selkkausta. Mielenliikutusten ja väsymyksen murtamina olivat molemmat haaksirikkoiset levänneet niin rauhallisesti kuin jos olisivat nukkuneet Montgomery Streetin komean talon mukavimmassa suojassa.
Seuraavana aamuna, kesäkuun 27 päivänä, he heräsivät kukon kiekunaan nousevan auringon ensi säteiden pilkistäessä esiin.
Godfrey palasi melkein heti tietoisuuteen tilanteesta, kun Tartelettin sensijaan täytyi kauan hieroa silmiänsä ja oikoa käsivarsiansa, ennenkuin havahti todellisuuteen ja käsitti asian oikean laidan.
"Onko tämänaamuinen suurus samanlainen kuin eilinen päivällinen?" kysyi hän heti aluksi.
"Pelkäänpä, että se on", vastasi Godfrey, "mutta toivoakseni on päivällisemme iltapuolella parempi!"
Tanssimestari ei voinut olla merkitsevästi nyrpistämättä suutansa. Missä oli tee ja voileivät, joita tähän asti oli hänelle hänen herätessään tuotu? Kuinka hän ilman tätä valmistavaa ateriaa jaksoi odottaa aamiaistuntia, joka kenties ei koskaan saapuisi!
Mutta oli tehtävä jokin päätös. Godfrey tunsi nyt hyvin sen velvollisuuden, joka häntä painoi, ainoastaan häntä, koska hän ei voinut mitään odottaa toveriltaan. Tuossa tyhjässä kopassa, joka oli tanssinopettajan pääkallona, ei saattanut syntyä mitään käytännöllistä ajatusta. Godfreyn täytyi ajatella, tuumia, päättää kahden puolesta.
Hän soi ensimmäisen muistelman Phinalle, kihlatulleen, jota niin yltiöpäisesti oli kieltäytynyt ottamasta vaimokseen; toiseksi hän muisteli Will-enoansa, jonka oli niin ajattelematta jättänyt, ja kääntyi sitten Tartelettiin:
"Vaihteeksi tavalliseen ruokalistaamme", virkkoi hän, "on tuossa vielä muutamia simpukoita ja puoli tusinaa munia!"
"Eikä mitään keinoa niiden keittämiseksi!"
"Ei mitään!" myönsi Godfrey. "Mutta jos nämäkin muonat meiltä puuttuisivat, niin mitä te, Tartelett, sitten sanoisitte?"
"Minä sanoisin, että tyhjä ei tyydytä", vastasi opettaja kuivasti,
Mutta täytyi kuin täytyikin tyytyä tähän perin hataraan ateriaan. Ja siihen tyydyttiin.
Aivan luonnollisena ajatuksena juolahti silloin Godfreyn päähän ulottaa eilen aloitettu tiedustelu pitemmälle. Ennen kaikkea oli, mikäli suinkin mahdollista, tärkeätä tietää, mille kohtaa Tyyntämerta Dream oli hukkunut, jotta voisi pyrkiä jollekin rantaman asutulle seudulle, missä voisi joko järjestellä tavalla tai toisella paluumatkaa kotiin tai odottaa jonkin ohikulkevan laivan poikkeavan rannikolle.
Godfrey huomasi, että jos voisi kulkea toisen kukkulajonon tuolle puolen, jonka runolliset muodot siinsivät metsän yli, niin ehkä hän voisi päästä asiasta varmuuteen. Eikä hän luullut tarvitsevansa siihen enempää kuin parisen tuntia, ja tähän tärkeään tiedusteluun hän päätti uhrata päivän ensimmäiset hetket. Hän katsahti ympärilleen. Kukot ja kanat nokkivat parhaillaan korkeassa ruohikossa. Kaniinit, vuohet ja lampaat käyskentelivät metsänlaidassa.
Godfrey ei sentään tahtonut raahata perässään koko tuota siivekkäiden ja nelijalkaisten laumaa. Mutta pysyttääkseen ne varmemmin tällä paikalla hänen täytyi jättää Tartelett niiden vartijaksi.
Tämä suostui jäämään yksikseen muutamiksi tunneiksi tätä karjaa paimentamaan.
Hän huomautti vain:
"Mutta jos te eksytte, Godfrey?"
"Olkaa huoleti siinä suhteessa", vastasi nuori mies. "Minun tarvitsee kulkea vain tämän metsän halki, ja kun te ette lähde sen syrjästä, niin löydän teidät varmasti jälleen."
"Älkää unohtako lähettää sähkösanomaa Will-enollenne ja pyytäkää häneltä muutamia satoja dollareita!"
"Sähkösanoma… tai kirje! Se on sovittu!" vastasi Godfrey, joka ei halunnut riistää Tartelettilta hänen kuvittelujansa niin kauan kuin seudun asemaa ei vielä ollut saatu selville.
Sitten hän puristettuaan opettajan kättä sukelsi puiden verhoon, joiden tuuhean lehtipuvun välitse vain jotkut harvat päivänsäteet vaivaloisesti tunkeutuivat. Niiden suunnan oli kuitenkin opastettava nuorta tutkimusretkeilijäämme tuolle korkealle kukkulalle, joka uutimien tavoin yhä peitti hänen katseiltaan koko itäisen taivaanrannan.
Polkua ei siellä ollut. Mutta tanner ei sentään ollut aivan neitseellisen koskematon. Paikoittain Godfrey huomasi eläinten jälkiä. Pari kolme kertaa hän jo luuli näkevänsä nopeajalkaisten märehtijäin, hirvien, kuusipeurain tai vapitien, kaikkoavan hänen tieltään; mutta hän ei havainnut mitään tiikerien, jaguarien tai muiden isojen petoeläinten jälkiä, eikä hänellä ollut syytä niiden puutetta pahoitellakaan. Metsän korkea välikerros, nimittäin koko se osa, joka oli puiden ensimmäisten haarojen ja oksanhuippujen välillä, tarjosi turvapaikan monilukuisille linnuille. Siellä oli sadottain kesyttömiä kyyhkysiä, hirsimetsän siimeksessä taas merikotkia, metsoja, hummerinkynnen muotoisella nokalla varustettuja arakaareja; ja korkeammalla leijaili aukeamien yläpuolella pari, kolme korppikotkaa, joiden silmät muistuttivat kokardia. Mutta mikään näistä siivekkäistä ei ollut kyllin erikoista lajia, jotta siitä olisi voinut päättää seudun leveysasteen.
Samoin oli metsän puiden laita. Melkein samoja lajeja kuin tavataan siinä Yhdysvaltain osassa, joka käsittää Ali-Kalifornian, Monterey-lahden seudut ja Uuden Meksikon. Siellä kasvoi mansikkapuita, isokukkaisia pensaskannukoita, vaahteria, koivuja, tammia ja neljä tai viisi magnolian muunnosta sekä merimäntyjä, samoja mitä tavataan Etelä-Carolinassa. Avarien aukeamien keskeltä kohosi öljy- ja kastanjapuita. Pensaskasveista taas olivat edustettuina töyhtömäiset tamarindit, myrtit, mastiksipuut ja muut lauhkean ilmanalan eteläisimmän vyöhykkeen lajit.
Yleensä oli näiden puiden välillä kyllin tilaa, jotta voi kulkea tarvitsematta raivata itselleen tietä tulella tai kirveellä. Merituuli kierteli helposti korkeiden oksien välitse, ja siellä täällä välkkyi maassa isoja valotäpliä.
Godfrey samoili siis kulkien vinoon suuntaan näiden isojen puiden alitse. Mihinkään varokeinoihin ryhtyminen ei pälkähtänyt hänen päähänsä. Halu saavuttaa kukkulat, jotka idässä reunustivat metsää, kiinnitti kokonaan hänen huomionsa. Lehtikudoksen välistä hän tarkkasi auringonsäteiden suuntaa kulkeakseen suorempaa tietä päämääräänsä kohti. Hän ei edes nähnyt noita opaslintuja — niin nimitettyjä, koska ne lentää lepattelivat matkustajan askelten edellä, — jotka pysähtyivät, palasivat, lehahtivat jälleen lentoon, ikäänkuin tahtoen näyttää hänelle tietä. Mikään ei voinut häntä häiritä.
Tämä mielen jännitys on hyvin käsitettävä. Ennenkuin kuluisi tunti, olisi hänen kohtalonsa ratkaistu! Ennenkuin kuluisi tunti, tietäisi hän; tietäisi hän, oliko hänellä tällä mantereella mahdollisuutta päästä jollekin asutulle tienoolle! Tehden johtopäätöksiä sen mukaan, mitä hän tiesi laivan kulkemasta suunnasta ja ennätyksestä seitsemäntoista päivän purjehduksen aikana, Godfrey oli jo itsekseen tuuminut, että rannikko, jolla se oli haaksirikkoutunut, ei voinut olla muu kuin Japanin tai Kiinan. Sitäpaitsi osoitti auringon asema, se kun yhä häneen nähden oli etelässä, kyllin selvästi, että Dream ei ollut voinut sivuuttaa päiväntasaajaa, siis saapua eteläiselle pallonpuoliskolle.
Kaksi tuntia lähtönsä jälkeen Godfrey arvosteli kulkemansa matkan noin viideksi mailiksi ottamalla huomioon eräät mutkat, joita metsän tiheys oli joskus pakottanut hänet tekemään. Kukkuloiden toinen jakso ei enää voinut olla kaukana. Jo alkoivat puut harveta muodostaen eristettyjä ryhmiä, ja valonsäteet tunkivat helpommin korkeiden oksien välitse. Tannerkin näkyi nousevan, ja ennen pitkää muuttui kaltevuus varsin jyrkäksi rinteeksi.
Vaikka Godfrey oli melkoisen väsyksissä, oli hänellä kyllin tahdonvoimaa kulkeakseen edelleen samalla vauhdilla. Varmaan hän olisi yltynyt juoksemaankin, elleivät ensi rinteet olisi olleet niin jyrkät.
Pian hän oli kyllin korkealla voidakseen luoda yleissilmäyksen takanaan leviävään viheriöivään kupuun, josta muutamat korkeimmat puunlatvat siellä täällä pistivät esiin. Mutta Godfrey ei ajatellut taakseen katselemista. Hän ei enää irroittanut silmiään tuosta alastomasta harjanteesta, joka kohosi neljän- tai viidensadan askeleen päässä hänen edessään ja yläpuolellaan. Se oli se väliseinä, joka häneltä yhä kätki itäisen näköpiirin.
Pieni vinosti katkaistu kartio kohosi tuon epätasaisen viivan yläpuolelle ja liittyi loivin rintein kukkulajonon mutkalliseen harjaan.
— Tuonne… tuonne! — tuumi Godfrey. — Tuolle kohdalle pitää päästä…! Se on kartion huippu…! Ja mitä minä sieltä näen…? Kaupunginko? Kylänkö? Vai erämaako siellä avautuu…?
Kovin kiihtyneenä Godfrey nousi nousemistaan puristaen kyynärpäitänsä rintaansa vasten hillitäkseen sydämensä tykytystä. Hänen hiukan läähättävä hengityksensä väsytti häntä, mutta hän ei olisi malttanut pysähtyä hengähtämään. Vaikkapa hänen olisi täytynyt kaatua puoliksi tainnuksissa kartion huipulle, joka enää oli vain satakunta jalkaa hänen päänsä yläpuolella, ei hän tahtonut hukata hetkeäkään viivyttelemiseen.
Vielä muutama silmänräpäys, ja hän olisi määränsä päässä. Rinne tuntui hänestä tältä puolelta varsin jyrkältä, sen kaltevuus oli kolmekymmentä tai kolmekymmentäviisi astetta. Hän ponnisteli käsin ja jaloin, tarttui kiinni vierulla kasvaviin ohuihin ruohomättäisiin tai muutamiin laihoihin mastiksi- ja myrttipensaisiin, joita kiipeili harjulle asti.
Vielä viimeinen ponnistus! Vihdoinkin ulottui hänen päänsä kartion pinnan yläpuolelle. Vatsallaan maaten hän antoi katseensa ahnaasti leijailla kautta koko itäisen näköpiirin…
Merta siellä vain oli, ja parikymmentä penikulmaa etäämpänä se yhtyi taivaanrantaan! Hän kääntyi…
Merta taaskin! Merta idässä, lännessä, etelässä ja pohjoisessa… avara, ääretön ulappa ympäröimässä häntä joka ilmansuunnalla! — Saari!
Työntäessään suustansa tämän sanan Godfrey tunsi sydäntänsä kipeästi kouristavan. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että nyt oltiin saarella! Ja niin oli kuitenkin asianlaita! Maakannas, joka olisi voinut yhdistää hänet mantereeseen, oli äkkiä katkennut! Hänet valtasi samanlainen tunne kuin tuuliajolle joutuneen, nukahtaneen ihmisen, joka herätessään näkee olevansa ilman airoja tai purjeita, joiden avulla voisi päästä rantaan!
Mutta Godfrey toipui pian. Hän teki päätöksensä ja oli valmis alistumaan tilanteeseen. Koskapa pelastuksen mahdollisuudet eivät voineet tulla ulkoapäin, oli hänen itsensä ne luotava.
Ennen kaikkea oli mahdollisimman tarkasti tutkittava tämän saaren laatu, joka nyt koko laajuudeltaan lepäsi hänen katseensa ulottuvissa. Hän arvosteli sen noin kuudenkymmenen mailin kokoiseksi ympärimitaten, koska se silmämitalta oli kaksikymmentä mailia kulmaa pitkä etelästä pohjoiseen ja kaksitoista mailia leveä idästä länteen. Sen keskiosan peitti näkyvistä tiheä vihanta metsä, joka pysähtyi kartiosta lähtevälle harjanteelle; ja kartion rinne vietti ulommalta puoleltaan mereen.
Kaikki muu oli pelkkää lakeutta, jolla kasvoi puuryhmiä, tai kallioista hietikkoa. Kallioiden äärimmäiset ulottumat taas pistäytyivät oikullisesti kaventuneina kärkinä ja niemekkeinä mereen. Muutamat pienet vuonot leikkelivät rantaa, mutta eivät olisi voineet tarjota suojaa kuin parille, kolmelle kalastajaveneelle. Ainoastaan se lahdelma, jonka pohjukassa Dream oli haaksirikkoutunut, oli seitsemän, kahdeksan penikulman laajuinen. Ulkosataman tavoin se avautui kahdelta kolmannekseltaan ulapalle; laiva ei siellä olisi löytänyt varmaa turvapaikkaa, paitsi tuulen puhaltaessa idästä.
Mutta mikä oli tämä saari? Mihin saariryhmään se kuului? Kuuluiko se johonkin saaristoon vai oliko se pelkkä erillinen töyry Tyynenmeren tässä osassa?
Ainakaan ei mitään muuta saarta, suurta tai pientä, korkeaa tai matalaa, ollut näköpiirissä havaittavana.
Godfrey oli noussut seisaalle ja tähysteli ilmanrantaa.
Mitään ei näkynyt tuolla kaarevalla viivalla, joka yhdisti meren ja taivaan. Jos jollakin taholla olikin joku saari tai mantereen rannikko, täytyi sen olla melkoisen matkan päässä.
Godfrey johdatti mieleensä kaikki maantieteelliset muistelmansa arvatakseen, mikä tämä Tyynen valtameren saari oli. Hänen mietiskelyjensä tuloksena olivat seuraavat johtopäätökset: Seitsemäntoista päivän ajan oli Dream kulkenut jokseenkin suoraan lounaaseen suuntaan. Sadastaviidestäkymmenestä sataankahdeksaankymmeneen meripenikulmaan vaihtelevalla nopeudella vuorokaudessa oli sen siis täytynyt kulkea lähes viidenkymmenen leveysasteen matka. Toiselta puolelta oli käynyt selville, että se ei ollut sivuuttanut päiväntasaajaa. Täytyi siis etsiä saaren tai mahdollisen saariryhmän asema siltä seudulta, joka sijaitsi sadannenkuudennenkymmenennen ja sadannenseitsemännenkymmenennen pituusasteen välillä pohjoisella pallonpuoliskolla.
Godfrey kyllä muisteli, että kartta ei tältä Ison valtameren alueelta olisi osoittanut muita saaristoja kuin Sandwich-saaret; mutta eikö näiden ulkovesillä ollut erillisiä saaria, joiden nimiä hän ei muistanut ja joita laajana hajallisena sarjana ulottui Kiinan valtakunnan rantamille asti? Mutta vähänpä sillä oli väliä! Ei ollut mitään keinoa lähteä etsimään jostakin toisesta valtameren osasta vieraanvaraisempaa maata.
— No, — tuumi Godfrey, — koska en tiedä tämän saaren nimeä, niin nimitänpä sitä Phinan saareksi muistoksi hänestä, jota minun ei olisi pitänyt jättää lähteäkseni maailmaa samoilemaan; ja tuottakoon se nimi meille onnea!
Sitten Godfrey ryhtyi tutkimaan, oliko saari asuttu siltä osaltaan, jossa hän ei vielä ollut ehtinyt käydä. Kartion huipulta hän ei nähnyt mitään, joka olisi ilmaissut alkuasukkaiden olemassaoloa, ei asumuksia lakeudella, ei majoja metsän syrjässä, ei edes yhtä ainoata kalastajamökkiä rantamalla.
Mutta jos saari oli autio, niin sitä ympäröivä meri ei ollut vähemmän autio, eikä ainoatakaan laivaa näyttäytynyt sen kehän piirissä, jolle kartiomaisen huipun korkeus antoi melkoisen laajuuden.
Tämän tarkastelun suoritettuansa ei Godfreyllä ollut muuta tehtävää kuin astua jälleen alas kukkulan juurelle ja palata samaa tietä metsän läpi tullakseen takaisin Tartelettin luo. Mutta ennenkuin hän lähti paikalta, kiintyi hänen katseensa korkeaan hirsimetsikköön, joka kohosi pohjoisten ruoholakeuksien rajalla. Siinä oli ryhmä jättiläispuita, joiden latvat ulottuivat kaikkia Godfreyn tähän asti näkemiä ylemmäksi.
— Ehkäpä olisi syytä, — tuumi hän, — etsiä leiripaikkaa tuolta taholta, varsinkin kun luullakseni näen siellä puron, jonka lähteen täytyy olla jossakin harjun keskiosan tienoilla ja joka juoksee lakeuden halki.
Tästä oli huomenna otettava selvä.
Etelässä oli saaren muoto vähän toisenlainen. Metsä ja ruohokentät väistyivät aikaisemmin hietikon kellervän maton tieltä, ja paikoittain kohosi rantaa vasten soman muotoisia kallioita.
Mutta kovinpa Godfrey kummastui havaitessaan tuon kallioisen suojavallin takaa kohoavan ilmaan heikkoa savua.
— Onko siellä siis joitakuita tovereistamme? — huudahti hän. — Mutta ei, se ei ole mahdollista! Miksi he olisivat siirtyneet pois lahdelman luota jo eilisestä ja lähteneet useamman penikulman päähän riutasta? Olisiko siellä siis kalastajakylä tai jonkin alkuasukas-heimon leiri?
Godfrey tähysti mitä tarkkaavaisimmin. Olikohan se savua, tuo irrallinen höyry, jota tuuli ajoi hiljalleen länttä kohti? Siitä saattoi erehtyäkin. Joka tapauksessa se pian haihtui; muutamaa minuuttia myöhemmin ei voinut enää mitään eroittaa.
Pettynyt toive.
Godfrey katsoi vieläkin kerran sille suunnalle; mutta kun ei enää mitään havainnut, laski hän itsensä luisumaan jyrkännettä alas, astui rinnettä pitkin vuoren juurelle ja sukelsi jälleen puiden sekaan. Tuntia myöhemmin hän oli kulkenut läpi koko metsän ja oli jälleen sen reunassa.
Siellä odotteli Tartelett kaksi- ja nelijalkaisen karjansa keskellä. Ja mitä tuo itsepintainen opettaja puuhaili? Yhä vain samaa. Puupalanen oikeassa kädessä, toinen vasemmassa, hän hankasi tarmonsa takaa, mielien saada ne syttymään. Hän hieroi yhä niin uupumattomana, että olisi ansainnut paremmankin palkan.
"No", kysyi hän jo kaukaa, heti Godfreyn huomattuaan, "kävittekö sähkösanomakonttorissa?"
"Se ei ollut auki!" vastasi Godfrey, joka ei vielä rohjennut mainita mitään todellisesta tilanteesta.
"Entä postitoimisto?"
"Oli suljettuna! Mutta käykäämme murkinoimaan!… Minulla on sudennahka!… Sitten juttelemme."
Ja tänä aamuna Godfreyn ja hänen seuralaisensa täytyi taaskin tyytyä liian laihaan muna- ja simpukka-ateriaansa.
"Hyvin terveellinen ruokajärjestelmä!" toisteli Godfrey Tartelettille, joka ei ollut samaa mieltä ja maisteli vain väkinäisesti.