XI
Asuntokysymys ratkaistaan niin hyvin kuin mahdollista.
Päivä oli jokseenkin pitkälle ehtinyt. Ja niinpä Godfrey päättikin vasta huomenna huolehtia uuteen paikkaan sijoittumisesta. Mutta toverin innokkaisiin uteluihin hänen tutkimusretkensä johdosta täytyi vihdoin vastata, että he molemmat olivat paiskautuneet saarelle — Phinan saarelle, — ja että täytyi huolehtia keinoista, kuinka siellä elää, ennenkuin joutuisi ajattelemaan keinoja sieltä lähtemiseksi.
"Saarelle!" huudahti Tartelett.
"Niin… saari tämä on!"
"Jota meri ympäröi…?"
"Tietysti."
"Mutta mikä saari?"
"Juurihan teille sanoin, että tämä on Phinan saari; ja käsittänettehän, miksi olen tahtonut sille sen nimen antaa!"
"En…! En minä käsitä", vastasi Tartelett irvistäen; "en näe siinä mitään yhtäläisyyttä. Miss Phinaahan ympäröi maa!"
Tämän surullisen mietelmän jälkeen varustauduttiin viettämään yö niin mukavasti kuin se kävi laatuun. Godfrey palasi riutalle noutamaan uuden varaston munia ja nilviäisiä, joihin täytyi tyytyä. Senjälkeen hän väsymyksen uuvuttamana ennen pitkää nukahti puun juurelle, kun taas Tartelett, jonka elämänkäsitykseen ei mahtunut tällainen asiaintila, antautui mitä katkerimpiin mietelmiin.
Seuraavana päivänä, kesäkuun 28:na, molemmat olivat jalkeilla ennenkuin kukko oli heidän unensa keskeyttänyt. Aluksi sitten aamiaisen tapainen — samanlainen kuin eilinenkin. Puron raikkaan veden asemesta oli heillä kuitenkin onni saada hiukan maitoa, jota muuan vuohista antoi lypsää utareistaan.
Ah, kelpo Tartelett! Missä oli nyt viileä minttugrogi, punaviiniin sekoitettu kylmäkastike, jäähdytetty sitruunanmehuinen sherry-kobbler ja jääkylmä punssi, joita hän tuskin koskaan maistoi, mutta joita olisi joka hetki voinut tilata San Fransiscon ravintoloissa? Hän jo kadehti siipikarjaakin, kaniineja, vuohia, jotka sammuttivat janonsa kaipaamatta mitään sokerin- tai alkoholinpitoisia lisiä kirkkaaseen lähdeveteen! Nuo elukat eivät tarvinneet tulta ruokansa keittämiseksi. Juuret, yrtit ja siemenet riittivät, ja niiden suurus oli aina täsmällisesti katettuna vihreällä pöytäliinalla.
"Matkaan!" komensi Godfrey.
Ja niin he molemmat läksivät, ja heitä seurasi kotieläinsaattue, joka ei millään muotoa näkynyt tahtovan heitä jättää.
Godfreyn suunnitelmana oli mennä tutkimaan saaren pohjoispuolta, sitä rannikon seutua, josta kohosi tuo hänen kartiokukkulan huipulta havaitsemansa korkeiden puiden ryhmä. Mutta hän päätti kiertää sinne rantaa pitkin. Kenties oli tyrsky siellä ajanut maihin joitakin tähteitä haaksirikkoutuneesta laivasta. Ehkäpä tapaisivat sieltä rannikon hiekalta muutamia Dreamissa olleita tovereitaan hautaamatta viruvina, jotka heidän pitäisi kristityllä tavalla kätkeä maan poveen. Mitä elävien tapaamiseen tuli, niin hän omaa pelastumistaan ajatellen ei enää odottanut, että ainoakaan matruuseista olisi elossa nyt, kun jo oli kulunut kolmekymmentäkuusi tuntia onnettomuudesta.
He kulkivat siis ensimmäisen hiekkasärkkäjakson yli. Godfrey oli tovereineen pian jälleen riutan äärellä; he tapasivat sen yhtä autiona kuin se heidän lähtiessään oli ollut. Siellä he varovaisuudesta uudistivat muna- ja simpukkaeväänsä siltä varalta, että näitäkään laihoja eineitä ei saaren pohjoisosassa olisi tarjolla. Sitten he seuraten äskeisen vuoksen luomaa päärmettä astuivat edelleen ja tarkkasivat katseillaan koko tuota rannikon osaa. Ei mitään! Ei vieläkään mitään!
Täytyy tosiaan myöntää, että jos kova onni oli määrännyt nämä kaksi Dreamista pelastunutta Robinsoneiksi, niin se oli osoittautunut ankarammaksi heitä kuin heidän edeltäjiänsä kohtaan! Näille oli toki aina jäänyt jotakin haaksirikkoutuneesta laivasta. Tuotuaan sieltä joukon aivan välttämättömimpiä tarpeita he voivat vielä käyttää hyväkseen sen pirstaleitakin. Siten he saivat joksikin aikaa ruokavaroja, vaatteita, työkaluja ja aseita, sanalla sanoen, mikä oli elämän alkeellisimmille vaatimuksille välttämätöntä. Mutta tässä tapauksessa ei ollut mitään sellaista! Synkässä yössä oli laiva kadonnut meren syvyyteen jättämättä karille pienintäkään laudansirua! Oli ollut mahdotonta siitä mitään pelastaa… edes tulitikkua. Ja tuo tulitikkupa heiltä juuri ennen kaikkea puuttuikin. Tiedän kyllä, että monet kunnon ihmiset istuessaan mukavasti kammiossaan lämpimän kamiinin edessä, missä palaa kivihiiliä tai puupökkelöitä, kernaasti sanovat:
"Mutta eihän mikään ole helpompaa kuin tulen hankkiminen! Onhan siihen tuhansia keinoja! Kaksi piikiveä!… Hiukan kuivaa sammalta!… Rahtunen kärventynyttä liinavaatetta… kuinkako tuota vaatetta sytyttää…? Veitsenterääkin voi käyttää tuluksina… tai voitte aivan yksinkertaisesti hangata kahta puupalasta kiivaasti yhteen, kuten tekevät polynesialaiset…!"
Hyvä on, koettakaa!
Näin mietiskeli Godfrey kulkiessaan, ja hyvällä syyllä se kiinnittikin hänen päähuomionsa. Kenties oli hänkin kamarinsa uunin arinalla liekehtivää hiilivalkeata kohennellessaan ja matkakertomuksia lukiessaan ajatellut niinkuin nuo kunnon ihmiset! Mutta koetukselle pantuna hän ei ollut yrityksessään onnistunut, ja melkoisen levottomana hän ajatteli, että oli tultava toimeen ilman tulta, tuota välttämätöntä alkuainetta, jota mikään ei voi korvata.
Näihin ajatuksiin vaipuneena hän siis astui Tartelettin edellä, jonka ainoana huolena oli huudoillaan pitää koossa lammas-, vuohi-, kaniini- ja kanalaumaa.
Äkkiä osui Godfreyn silmä eräänlaisiin kirkkaan värinsä vuoksi puoleensa vetäviin pieniin omenamaisiin hedelmiin, jotka riippuivat tertuissa hiekkasärkkäin juurella satalukuisina kasvavien pensaiden oksista. Hän tunsi heti, että ne olivat niin sanottuja "manzanilloja" eli öljymarjoja, joita intiaanit muutamissa Kalifornian osissa kernaasti käyttävät ravinnokseen.
"Kah", huudahti hän, "tuossa on vihdoinkin hiukan vaihtelua pelkkiä munia ja simpukoita sisältävään ruokalistaamme!"
"Mitä, syödäänkö niitä?" kysäisi Tartelett, joka tapansa mukaan alkoi muikistaa suutansa.
"Eiköhän vain!" vastasi Godfrey.
Ja hän poimi heti muutamia manzanilloja, joihin ahnaasti iski hampaansa. Ne olivat vain villejä hedelmiä, mutta happamuudestaankin huolimatta ne maistuivat hyviltä. Opettaja ei ollut hidas seuraamaan toverinsa esimerkkiä, eikä hänkään osoittautunut kovin tyytymättömäksi löytöön. Godfrey tuumi, ja siinä hän olikin aivan oikeassa, että näistä hedelmistä voisi pusertaa juomaa, jonka annettaisiin käydä ja joka silloin olisi toki silkkaa vettä parempaa.
Matkaa jatkettiin. Pian hukkui hiekkaisen särkän äärimmäinen kärki ruoholakeuteen, jonka halki lirisi vilkasvetinen puro. Tämä oli sama, jonka Godfrey oli havainnut kartion huipulta.
Kookkaiden puiden alue taas oli vähän loitompana; ja noin yhdeksän penikulmaa taivallettuansa saapuivat tästä nelituntisesta kävelystään jokseenkin uupuneet tutkimusretkeilijämme sinne jokunen minuutti jälkeen puolenpäivän.
Paikka maksoi todella tämän vaivan; se oli katselemisen, valitsemisen ja epäilemättä haltuun ottamisenkin arvoinen.
Siellä kohosi laajan, manzanilla-puiden ja muiden pensaskasvien täplittämän kedon reunassa tosiaan parikymmentä jättiläispuuta, jotka olisivat kyenneet kilpailemaan Kalifornian metsissä tavattavien samojen lajien kanssa. Ne sijaitsivat puoliympyrässä. Niiden juurella leviävä vihreä nurmi reunusti vielä puron vartta muutamia satoja askeleita, ja sitten tuli pitkä, kallioiden katkoma, somerikon ja meriruo'on paikoittain verhoilema hiekkaranta, jonka kärki pisti mereen kapeana niemekkeenä saaren pohjoiskolkasta.
Nämä jättiläispuut- eli big trees, kuten niitä Pohjois-Amerikan läntisissä seuduissa yleensä nimitetään, kuuluivat Kalifornian mammuttipetäjäin eli sequoia-puiden sukuun. Jos kysyisi englantilaisilta, millä erikoisimmalla nimellä he niitä mainitsevat, sanoisivat he niitä "wellingtonioiksi", mutta jos kysyisi amerikkalaisilta, niin kuulisi niiden olevan "washingtonioita".
Heti näemme eroituksen.
Mutta muistuttakootpa ne sitten Wellingtonista, Waterloon taistelun flegmaattisesta voittajasta, tai olkootpa muistona Washingtonista, pohjois-amerikkalaisen tasavallan mainehikkaasta perustajasta, niin ne sittenkin ovat Kalifornian ja Nevadan kasviston mahtavimmiksi tunnetut tuotteet.
Muutamissa näiden valtioiden osissa onkin näitä havupuita kokonaisia metsiä, sellaisia kuin Mariposan ja Calaveran metsiköt, joissa tavataan ympärimitaltaan kuudenkymmenen, jopa kahdeksankinkymmenen jalan paksuisia jättiläisiä, niiden pituuden ollessa kolmesataa jalkaa. Eräs niistä, Yosemiten laakson suussa kasvanut, on kokonaista sata jalkaa ympärimitaten. Sen eläessä — sillä nyttemmin se on kaatunut — olisivat sen ylimmät oksat saavuttaneet Strassburgin tuomiokirkon korkeuden, toisin sanoen, se oli enemmän kuin neljäsataa jalkaa pitkä.
Mainitaan vielä "Metsän äiti", "Metsän kaunotar", "Uranuurtajan maja", "Kaksi vartiosotilasta", "Kenraali Grant", "Emma-neiti", "Miss Mary", "Brigham Young vaimoineen", "Kolme sulotarta", "Karhu", ynnä muita, jotka tosiaan ovat kasvikunnan ihmeitä. Erään tyvestään sahatun puun kannolle on rakennettu huvimaja, jossa kuusitoista tai kaksikymmentä henkilöä voi helposti tanssia katrillia. Mutta oikea jättiläisten jättiläinen vasta on valtiolle kuuluvan metsän keskellä, puolensadan engl. penikulman päässä Murphystä kohoava "Metsän isä", vanha neljäntuhannen vuoden ikäinen mammutpetäjä. Sen latva on neljänsadanviidenkymmenenkahden jalan korkeudella maasta, korkeammalla kuin Pietarin kirkon risti Roomassa, korkeammalla kuin Gizeh-pyramiidin huippu, jopa korkeammalla kuin se rautainen pienoistorni, joka nykyisin sijaitsee erään päätornin huipulla Rouenin tuomiokirkossa ja jota täytyy pitää maailman korkeimpana muistomerkkinä.
Näitä jättiläisiä oli luonnon oikku kylvänyt parikymmenisen ryhmän tänne saaren kärkeen kenties siihen aikaan kuin kuningas Salomo rakensi Jerusalemiin sen temppelin, joka ei milloinkaan ole raunioistaan jälleen kohonnut. Isoimmat saattoivat olla lähes kolmensadan jalan pituiset, pienimmät kahdensadanviidenkymmenen. Muutamien vanhuuttaan onttoutuneiden tyvessä oli jättiläisholvi, jonka alle olisi mahtunut kokonainen ratsumiesjoukkue hevosineen.
Näiden luonnonihmeiden näkeminen pani Godfreyn hämmästymään, nuo puut kun tavallisesti kasvoivat vain viiden-, kuudentuhannen jalan korkeudella merenpinnasta. Hänestä olisi tämä ihmeellinen näky yksinäänkin maksanut matkan vaivat. Mitään ei tosiaan voinut verrata näihin vaaleanruskeihin pylväisiin, jotka huomattavasti suipentumatta kohosivat juurestaan ensimmäiseen haaraantumaan asti. Nämä silinterinmuotoiset rungot, jotka kahdeksankymmenen tai sadan jalan korkeudella maanpinnasta haarautuivat tuuheiksi, jo sellaisinaan aika mahtavien puunrunkojen vahvuisiksi oksiksi, kannattelivat tätä kokonaista metsää ilmassa.
Yksi näistä jättiläiskokoisista mammutpetäjistä — suurin ryhmästä — kiinnitti erikoisesti Godfreyn huomion. Sen ontossa tyvessä oli neljän, viiden jalan levyinen, kymmenen jalan korkuinen aukko, josta saattoi tunkeutua sisälle. Jättiläisen sydän oli lahonnut pois, välikudos oli murentunut löyhäksi, vaaleaksi tomuksi; mutta jos puu ei enää seisonutkaan voimakkailla juurillaan muutoin kuin vankan kuorensa kiinnittämänä, saattoi se täten vielä elää vuosisatoja.
"Luolan tai kallionkolon puutteessa", huudahti Godfrey, "on meille tuossa valmis asunto, puinen rakennus, torni, jollaista ei ihmisten ilmoilla tapaakaan! Siellä voimme olla seinäin sisällä ja katon alla. Tulkaa, Tartelett, tulkaa!"
Ja laahaten perässään toveriansa nuori mies astui mammutpetäjän sisään.
Tannerta peitti siellä kasvitomun kerros, ja kammion läpimitta oli hyvinkin kaksikymmentä engl. jalkaa. Mitä sen korkeuteen tuli, esti hämärä eroittamasta holvin kaareutumista. Mutta mikään valonsäde ei pujotellut tämän ontelon kaarnaseinien lävitse. Ei siis ollut rakoja eikä halkeamia, joiden kautta sade tai tuuli olisi voinut tunkea sisälle. Varmaa oli, että molemmat Robinsonimme täältä tapaisivat siedettävät olosuhteet, mitään haittaa kärsimättä uhmaillakseen rajuilmoja ja taivaan tuulia. Luola ei olisi ollut vankempi, kuivempi ja suljetumpi. Mitään parempaa olisi tosiaan ollut vaikea löytää!
"No, Tartelett, mitä ajattelette tästä luonnon rakentamasta asunnosta?" kysyi Godfrey.
"Niin, mutta kamiini?" virkkoi Tartelett.
"Ennenkuin tiukkaatte kamiinia", vastasi Godfrey, "odottakaahan edes siksi, kun olemme voineet hankkia tulta!"
Se oli mitä järkevintä puhetta.
Godfrey lähti tutkimaan puuryhmän ympäristöä. Kuten sanottu, ruohokenttä ulottui tähän mahtavaan sequoiaryhmään asti, joka oli sen reunana. Viheriöivän nurmikkonsa halki juokseva puro ylläpiti näiden hiukan helteisten kenttien keskellä terveellistä vilpoisuutta. Erilaisia pensaita rehoitti sen partailla, muun muassa myrttejä, mastiksipuita ja joukoittain noita manzanilla-kasveja, jotka takasivat heille runsaasti "villiomenia".
Vähän etäämpänä kohosi muutamia puuryhmiä, joissa kasvoi tammeja, pyökkejä, sykomoripuita ja jokunen cellis australis. Niitä oli siroiteltuina kautta koko laajan ruohovyöhykkeen. Mutta vaikka nekin olivat isokokoisia, olivat ne vain pensaita näiden mammutpetäjäin rinnalla, joiden laajalle lankeavat varjot nouseva aurinko varmaan pitensi mereen asti. Näiden ketojen yli kulki myös mutkaisina juovina matalaa viidakkoa ja vihertäviä mättäitä, joita Godfrey päätti mennä huomenna tarkastamaan.
Jos paikka oli häntä miellyttänyt, ei se näkynyt olevan epämieluinen kotieläimillekään. Kaniinit, vuohet ja lampaat olivat ottaneet haltuunsa tämän alueen, joka tarjosi niille yllin kyllin juuria jyrsittäviksi ja ruohoisaa laidunmaata. Kanat taas nokkivat ahnaasti siemeniä tai matoja puron reunoilla. Elävien olentojen paikalletulo ilmaisi itsensä jo liikehtimisellä, hyppäyksillä, lennähdyksillä, määkimisillä ja kaakatuksilla, jollaisia tällä seudulla varmaankaan ei oltu koskaan ennen kuultu.
Sitten Godfrey palasi sequoia-metsikköön ja tarkasti huolellisemmin puuta, jonka aikoi asumuksekseen valita. Hänestä näytti, jollei juuri mahdottomalta, niin ainakin perin vaikealta hinata itsensä sen alimmille oksille, varsinkaan ulkopuolelta, koska rungossa ei ollut mitään ulkonemia; mutta sisäpuolella olisi nouseminen ehkä helpompaa, jos puu oli haarautumaan asti ontto sydämen ja kuoren välistä.
Vaaran uhatessa saattoi olla hyödyllistä etsiä turvapaikkaa tiheässä oksakudoksessa, jota mahtava runko kannatti. Siitä seikasta voi myöhemmin ottaa selvää.
Kun tämä tarkastus oli päättynyt, oli aurinko jo jokseenkin matalalla taivaanrannalla, ja näytti sopivalta jättää lopullisen sijoittumisen valmistukset huomiseksi.
Mutta missä he ateriansa nautittuansa, jonka jälkiruokana olivat "villiomenat", saattoivat paremmin viettää yönsä kuin tuon kasvitomun päällä, joka peitti pohjaa mammutpetäjän sisuksessa?
Niin tehtiinkin ja antauduttiin kaitselmuksen huomaan. Mutta Godfrey ei laiminlyönyt enonsa William W. Kolderupin muistoksi ristiä tätä jättiläismäntyä "Willin puuksi", koskapa kaikilla sen vertaisilla Kalifornian ja läheisten valtioiden metsissä on jonkun Amerikan tasavallan suuren kansalaisen nimi.