XII
Komea ja onnekas salamanisku.
Miksipä emme sitä myöntäisi? Godfrey oli tulemaisillaan uudeksi ihmiseksi tässä hänelle uudessa tilanteessa, vaikka oli ollut niin turhamainen, niin kevytmielinen, niin harkitsematon silloin, kun hänen ei tarvinnut muuta kuin vain elää. Eihän huoli huomisesta ollut vielä koskaan hänen rauhaansa häirinnyt. Montgomery Streetin ylen uljaassa talossa, jossa hän hievahtamatta nukkui kymmenen tuntiansa, ei vielä ruusunlehden poimukaan ollut hänen untansa häirinnyt.
Mutta niin ei enää olisi laita. Tällä tuntemattomalla saarella, hän näki olevansa ihan kokonaan eroitettuna muusta maailmasta, jätettynä oman onnensa varaan. Hänen täytyi pakostakin ajatella elämän välttämättömiä tarpeita olosuhteissa, joissa paljon käytännöllisempikin ihminen olisi joutunut ymmälle. Kun Dreamia ei kuulunut takaisin, niin tietenkin lähdettäisiin sitä etsimään. Mutta mitäpä he kaksi olivat? Tuhannenkin kertaa vähemmän kuin nuppineula heinäsuovassa, pelkkä hiekanjyvänen merenpohjalla! Eno Kolderupin mittaamaton omaisuus ei auttanut kaikessa!
Vaikka Godfrey siis olikin löytänyt melkein mukiin menevän suojapaikan, oli hänen unensa kuitenkin levollista. Hänen aivonsa toimivat kiihkeämmin kuin koskaan ennen. Niissä yhtyi näet kaikenlaisia ajatuksia. Hän muisteli menneisyyttä, jota katkerasti kaipasi, ajatteli nykyisyyttä, jolle etsi ratkaisua, tuumi tulevaisuutta, joka teki hänet vieläkin levottomammaksi!
Mutta näiden kovien koettelemuksien vaikuttaessa vapautui järki ja siitä aivan luonnollisesti kehittyvä harkinta vähitellen niistä kapaloista, joissa ne tähän asti olivat uinuneet. Godfrey oli päättänyt taistella kovaa kohtaloa vastaan, koettaa kaikkensa, mikä suinkin oli mahdollista, päästäkseen tästä pälkähästä. Jos se hänelle onnistuisi, niin tämä läksy olisi varmaan opiksi ja ojennukseksi vastaisuudessa.
Päivänkoitteessa hän oli jalkeilla aikoen ryhtyä täydellisempään majanvalmistamiseen. Muonakysymys, varsinkin siihen liittyvä tulentarve, painoi vaa'assa enemmän kuin kaikki muut, enemmän kuin jotkut valmistettavat työkalut tai aseet ja varavaatteet, joita oli hankittava, elleivät he mielineet pian olla puettuina ihan polynesialaiseen kuosiin.
Tartelett nukkui vielä. Hämärässä ei häntä nähnyt, mutta kylläkin kuuli. Tuosta haaksirikon säästämästä mies-poloisesta, joka viisiviidettä-vuotiaana oli vielä yhtä kevytmielinen kuin hänen oppilaansa oli tähän asti ollut, ei voinut hänelle olla suurta apua. Vieläpä hän olisi lisätaakkanakin, koska täytyi pitää huolta hänen kaikenlaisista tarpeistansa. Mutta hän oli sittenkin kumppani! Hän oli sanalla sanoen suurempiarvoinen kuin älykkäinkään koira, vaikka hänestä kai olikin vähemmän hyötyä! Hän oli olento, joka osasi puhua, joskin haastoi typerästi ja nurinkurisesti; hän osasi jutella, vaikkakin pelkistä vähäpätöisistä asioista, ja valittaa — mitä muuten useimmiten tekisikin! Kuitenkin kaikitenkin Godfrey kuuli ihmisäänen kajahtelevan korvissaan. Se oli toki jotakin arvokkaampaa kuin Robinson Crusoen papukaija! Edes Tartelettinkaan kanssa hän ei olisi yksinään; eikä mikään olisi häntä niin lannistanut kuin täydellisen yksinäisyyden uhka.
— Robinson ennen Perjantaita, Robinson Perjantain saatuansa, mikä eroitus! — ajatteli hän.
Tänä aamuna, kesäkuun 29:nä, Godfrey ei sentään ollut pahoillaan yksinäisyydestänsä, koska hän halusi panna täytäntöön suunnitelmansa tutkia tämän sequoia-metsikön ympäristöä. Ehkä hänen onnistuisi löytää jokin hedelmä, jokin syötävä juuri, jonka veisi opettajalleen tämän suureksi tyydytykseksi. Hän jätti siis Tartelettin nukkumaan ja läksi.
Keveä sumu peitti vielä vaippaansa rannikon ja meren. Mutta pohjoisessa ja idässä alkoi usva jo kohota auringonsäteiden vaikutuksesta, joiden täytyi se vähitellen haihduttaa. Päivästä näkyi tulevan hyvin kaunis.
Veistettyään itselleen vankan sauvan Godfrey käveli parisen penikulmaa, kunnes saapui sille rannikon osalle, jota ei tuntenut ja jonka kulma oli Phinan saaren niemenä.
Täällä hän nautti eineekseen simpukoita ja nilviäisiä useitakin lajeja sekä etenkin pieniä oivallisia ostereita, joita siellä oli perin runsaasti.
— Ei tässä tosiaan nälkään kuole! — tuumi hän. — Täällähän on ostereita kymmenin tuhansin, niin paljon syötävää, että voi kyllä vaientaa vatsan pahimmat naukumiset! Jos Tartelett valittaa, johtuu se siitä, että hän ei pidä näistä nilviäisistä! No, kyllä ne vielä hänelle maistuvat!
On totta, että vaikka osterit eivät voikaan ehdottomasti korvata leipää ja lihaa, ovat ne kuitenkin varsin ravitsevaa ruokaa, jos niitä syö runsain määrin. Mutta koska ne ovat hyvin helposti sulavia, voi niitä vaaratta nauttia kylläkseen, jopa liiaksikin.
Murkinansa syötyään Godfrey tarttui jälleen sauvaansa ja kääntyi viistoon kaakkoa kohti, puron oikealle rannalle. Tätä tietä hän varmaankin joutuisi ruoholakeuden halki eilen havaitsemilleen puuryhmille asti, tuolle puolen pitkiä pensas- ja viidakkojuovia, joita hän myös tahtoi lähemmältä tarkastaa.
Godfrey kulki siis mainittuun suuntaan noin kahden penikulman matkan. Hän seurasi puron vartta, missä kasvoi lyhyttä, sametintiivistä ruohoa. Parvittain vesilintuja pakeni meluten oudon olennon tieltä, joka tuli niiden rauhaa häiritsemään. Useanlaisia kalojakin vilahteli täällä puron vilkkaassa vedessä. Tällä kohtaa saattoi arvostella joen leveyden neljäksi tai viideksi metriksi.
Näiden kalojen pyydystäminen ei nähtävästi olisi vaikeata. Mutta niiden paistamiseksi tarvittaisiin tulta. Se oli yhä ratkaisematon kysymys.
Kun Godfrey oli saapunut ensimmäisille pensasriveille, oli hänellä onni löytää kahdenlaisia tuttuja juurihedelmiä, joista toiset nautittavaksi kelvatakseen ovat käytettävät tulikokeen läpi, mutta toisia saattoi syödä sellaisinaan. Näitä käyttävät Amerikan intiaanit alituisesti.
Toinen oli cama-niminen kasvi; se viihtyy sellaisellakin maaperällä, joka ei muuhun viljelykseen kelpaa. Sen sipulinkaltaisista juurista valmistetaan hyvin tymärikasta ja hyvin ravitsevaa jauhoa, ellei mieluummin syödä niitä perunain tapaan. Mutta kummassakin tapauksessa täytyy ne aina jollakin tavoin keittää tai paahtaa.
Toinen pensas kasvattaa eräänlaisia pitkulaisia sipuleja, jotka tunnetaan alkuasukkaiden antamalla nimellä jamf eli jam, ja jos sillä ehkä onkin vähemmän ravintoarvoa kuin kamalla, oli se näissä olosuhteissa edullisempi, koska sitä voi syödä raakana.
Hyvin mielissään tästä löydöstään Godfrey söi vitkastelematta muutamia näistä oivallisista juurista eikä itse tultuaan kylläiseksi unohtanut Tartelettin aamiaista, vaan keräsi niitä ison kimpun, jonka heitti olalleen, ja läksi taivaltamaan Willin puuta kohti.
Sanomattakin on selvää, että hän jam-kimppuineen sai hyvän vastaanoton. Opettaja ahmi halukkaasti juuria, kunnes oppilaan täytyi kehoittaa häntä kohtuullisuuteen.
"No no", vastasi hän, "tänään meillä on näitä juuria. Mutta ken tietää, saammeko niitä huomenna?"
"Sitä ei tarvitse ollenkaan epäillä", vakuutti Godfrey. "Niitä riittää huomiseksi, ylihuomiseksi, ainaiseksi! Tarvitsee vain vaivautua niitä keräämään!"
"Hyvä on, Godfrey; entä nämä kamat sitten?"
"Niistä valmistamme jauhoja ja leipää, jahka saamme tulta!"
"Tulta!" huudahti opettaja ravistaen päätänsä. "Tulta! Ja kuinka sitä saamme…!"
"En vielä ollenkaan tiedä", vastasi Godfrey; "mutta tavalla tai toisella sitä hankkinemme!"
"Taivas kuulkoon toivomuksenne, rakas Godfrey! Ja ajatellessani, että on niin paljon ihmisiä, joiden ei tarvitse muuta kuin raapaista puunsirua kenkänsä anturaan tulta saadakseen, joudun ihan raivoihini! Ei! Koskaan en olisi uskonut, että kova onni olisi saattanut minut tällaiseen pulaan! Montgomery-kadulla ei tarvitsisi kulkea kolmea askeltakaan ennenkuin tapaisi herrasmiehen sikaari suussa, joka mielihyvällä antaisi kipunan tulta, ja täällä…"
"Täällä emme ole San Franciscossa emmekä Montgomery-kadulla, ja luulen, että on viisainta olla luottamatta ohikulkijain hyväntahtoisuuteen!"
"Mutta miksikä leipää ja lihaa tarvitseekaan paistaa? Miksei luonto ole meitä tehnyt sellaisiksi, että voisimme elää taivaan ilmasta?"
"Se käynee vielä mahdolliseksi", vastasi Godfrey hyväntuulisesti hymyillen.
"Niinkö luulette…?"
"Luulen oppineiden sitä ainakin valmistelevan!"
"Onko se mahdollista? Ja mihin he perustavat laskelmansa etsiessään tätä uutta ravitsemistapaa?"
"Siihen ajatukseen", vastasi Godfrey, "että ruuansulatus ja hengitys ovat toisiinsa liittyviä toimintoja, joista toinen kenties voisi korvata toisen. Sinä päivänä siis, jolloin kemian alalla on päästy niin pitkälle, että ihmisen ravinnoksi tarpeelliset ainekset voidaan ilmasta ottaa ja sulattaa hengityksessä, olisi kysymys ratkaistu. Siihen tarvitaan vain, että tehdään ilma ravintopitoiseksi. Ihmiset hengittävät päivällisensä, sensijaan että sen söisivät, — siinä kaikki!"
"Voi, kuinka ikävää, että tuota arvokasta keksintöä ei ole vielä tehty!" huudahti opettaja. "Kuinka kernaasti minä hengittäisin sisääni puolitusinaa voileipiä ja kimpaleen suolattua häränlihaa vain ruokahaluni kiihoittamiseksi!"
Ja vaipuen hekumalliseen puolihorrokseen, jossa hän näki vilahduksia mehevistä ilmapäivällisistä, Tartelett avasi vaistomaisesti suutansa ja hengitti keuhkojensa täydeltä, unohtaen, että oli vaivoin varaa ravita itseään edes tavallisin keinoin.
Godfrey herätti hänet mietiskelystään takaisin todellisuuteen.
Oli ryhdyttävä panemaan Willin puun sisustaa parempaan asumiskuntoon.
Ensimmäinen tehtävä oli tulevan asunnon siivoaminen. Aluksi piti korjata pois usea sentneri tuota kasvitomua, joka peitti pohjan ja johon vaipui puolisääreen asti. Kaksi tuntia tuskin riitti tähän työlääseen hommaan, mutta vihdoin oli kammio puhdistettu pölyksi hajoavasta kerrostumasta, joka vähimmästäkin liikuttamisesta kohisi pilvenä ilmaan.
Pohja oli luja ja vankka kuin olisi ollut laitettu vahvoista vuoliaisista, sillä sen pinnalla risteilivät vahvat mammutpetäjän juuret tekivät sen tiiviiksi. Rosoinen se oli, mutta tukeva. Vuoteitten paikaksi valittiin kaksi nurkkaa, ja muutamat niput auringon hyvin kuivaamaa ruohoa saisivat korvata kaikki sänkyvaatteet. Mitä muihin huonekaluihin — pöytiin, jakkaroihin tai penkkeihin — tuli, niin ei olisi mahdotonta valmistaa välttämättömimpiä, koska Godfreyllä oli oivallinen, sahalla ja vesurilla varustettu veitsi. Rumalla ilmalla täytyikin pysyä puuntyven sisällä, syödä ja työskennellä siellä. Valoa sieltä ei puuttunut, koska sitä tulvi aukosta. Jos myöhemmin kävisi välttämättömäksi täydellisemmän turvallisuuden vuoksi sulkea tuo aukko, niin Godfrey yrittäisi puhkaista puunkuoreen läven tai kaksi, jotka olisivat ikkunoina.
Kuinka korkealle rungon ontelo ulottui, sitä ei Godfrey voinut valotta tutkia. Ainoa, mitä hän saattoi todeta, oli, että kymmenen tai kahdentoista jalan pituinen seiväs kohtasi vain tyhjää ilmaa, kun hän sitä kuljetti pystyssä päänsä yläpuolella.
Mutta tämä kysymys ei ollut kiireellisimpiä. Siitä asiasta ehti kyllä myöhemmin ottaa selvän.
Päiväkausi kului näissä töissä, joita ei saatu ennen auringonlaskua päätetyiksi. Godfreystä ja Tartelettista, jotka olivat varsin väsyksissä, olivat vuoteet oivalliset. Ne oli tehty yksinomaan siitä kuivasta ruohosta, jota he olivat runsaasti keränneet. Mutta heidän täytyi niitä puolustaa siivekkäitä vastaan, jotka mielellään olisivat valinneet Willin puun sisustan asunnokseen. Godfrey ajatteli siis, että olisi aihetta laittaa niille kanakoppi johonkin toiseen ryhmän puista; eikä hän voinut estää niitä yhteiseen kammioon sisälle tunkeutumasta muutoin kuin tukkimalla sen aukon risuilla. Kaikeksi onneksi eivät lampaat, kaniinit ja vuohet pyrkineet sinne. Nämä elukat pysyivät rauhallisesti ulkopuolella eivätkä ollenkaan tahtoneet tunkea vajavaisen ovisulun lävitse.
Seuraavat päivät puuhailtiin erilaisissa majoittumis- ja taloushommissa, munien ja simpukoiden keräämisessä, jam-juurien kaivamisessa ja manzanilla-hedelmäin poimimisessa. Joka aamu he kävivät rannikolla ostereita etsimässä. Kaikki tuo vei aikaa, ja tunnit kuluivat nopeasti.
Talouskapineina oli vielä toistaiseksi ainoastaan muutamia isoja kaksikoteloisten simpukkain kuoria, joita käytettiin laseina ja lautasina. On totta, että sellaiseen ravintojärjestelmään, johon Willin puun vieraiden täytyi tyytyä, ei muuta tarvittukaan. Myöskin oli toimitettava liinavaatteiden pesua puron kirkkaassa vedessä; se jäi Tartelettin hommaksi, johon hän käytti joutohetkiänsä. Eihän muuta pestävää ollutkaan kuin kaksi paitaa, kaksi nenäliinaa ja kaksi paria puolisukkia.
Tämän toimituksen aikana olivat Godfrey ja Tartelett puettuina ainoastaan housuihinsa ja puseroihinsa; mutta tämän leveysasteen polttavassa auringossa kaikki kuivui pian.
Näin kului heidän aikansa, heidän tarvitsematta kärsiä sateesta tai myrskystä, heinäkuun 3 päivään asti.
Asunto oli jo saatu jokseenkin siedettävään kuntoon, kun ottaa huomioon sen totisesti avuttoman tilan, johon Godfrey ja Tartelett olivat tälle saarelle paiskautuessaan joutuneet.
Ei kuitenkaan saanut laiminlyödä pelastuksen mahdollisuuksia, jotka saattoivat tulla vain ulkoapäin. Niinpä Godfrey menikin joka päivä tarkastamaan merta koko sen ulapan laajuudelta, joka levisi idästä luoteeseen niemekkeen tuolla puolen. Tämä Tyynenmeren osa oli aina autio. Ei ainoatakaan laivaa, ei edes kalastajavenettä! Ei savun pöllähdystäkään näkynyt taivaan rannalla osoittamassa, että joku höyryalus kulki etäällä merellä. Näytti siltä että Phinan saari sijaitsi kaikkien kauppareittien ja matkustajalaivain väylien ulkopuolella. Täytyi siis kärsivällisesti odottaa ja jättää itsensä Kaikkivaltiaan huomaan, joka ei koskaan heikkoja hylkää.
Milloin elämän välittömiltä tarpeilta siihen riitti aikaa, palasi Godfrey, varsinkin Tartelettin yllyttämänä, vähän väliä tärkeään ja ärsyttävään kysymykseen tulen saannista.
Hän koetti aluksi korvata taulan, joka häneltä onnettomuudeksi puuttui, jollakin samanlaatuisella aineella. Olihan mahdollista, että jotkut sienilajit, joita kasvoi vanhojen puiden koloissa, olisivat pitkäaikaisen kuivumisen jälkeen muuttuneet helposti syttyväksi aineeksi.
Useita tällaisia sieniä kerättiin siis ja jätettiin auringon säteiden välittömän vaikutuksen alaisiksi, kunnes ne muuttuivat tomuksi. Sitten löi Godfrey, käyttäen veitsensä hamaraa tulirautana, piikivestä muutamia kipinöitä, jotta ne osuisivat tuohon sytykkeeseen… Se oli hyödytöntä. Murentunut sieni ei syttynyt.
Godfreyn päähän pälkähti silloin ajatus käyttää tuota hienoa, monien monituisten vuosisatain kuivaamaa kasvitomua, jota oli tavattu Willin puun permannolta.
Yhtä huono menestys.
Viime keinona hän yritti vielä tuliraudallaan sytyttää eräänlaista kallionsyrjäin alla kasvavaa sientä.
Hän ei siinäkään onnistunut. Piikiven kosketuksesta leimahtanut teräshiukkanen putosi tuohon ainekseen, mutta sammui heti.
Godfrey ja Tartelett joutuivat ihan epätoivoon. Tuletta toimeentuleminen oli mahdotonta. Näihin hedelmiin, juuriin ja simpukkoihin he alkoivat jo kyllästyä, ja ennenpitkää alkaisi vatsa kapinoida tällaista ravintoa vastaan. He katselivat — varsinkin opettaja — noita lampaita, kaniineja ja kanoja, jotka käyskentelivät Willin puun ympärillä. Äkillinen kova näläntunne valtasi heidät silloin. He ahmivat silmillään tuota elävää lihaa!
Ei, tällaista ei voinut jatkua!
Mutta odottamaton tapaus — sanokaamme kaitselmuksen suoma, jos niin haluatte — oli tulossa heidän avukseen.
Heinäkuun 3:nnen ja 4:nnen päivän välisenä yönä kääntyi sää, joka muutaman päivän oli osoittanut muuttumisen oireita, myrskyksi uuvuttavan helteen jälkeen, jota merituuli ei ollut kyennyt lauhduttamaan.
Kello yhden tienoissa aamupuolella heräsivät Godfrey ja Tartelett ukkosen jyrähdyksiin välähteleväin salamain loistavana ilotulituksena valaistessa tienoota. Vielä ei satanut, mutta pian kyllä ropsahtaisi. Silloin syöksyisi pilvikerroksesta sumujen nopean tiivistymisen vuoksi vettä maahan kuin putouksen niskasta.
Godfrey nousi ja lähti ulos katsellakseen, miltä taivas näytti.
Kaikki oli yhtenä ainoana tulimerenä jättiläispuiden huippujen yläpuolella, joiden oksakudokset hahmoittuivat hienosti leikattujen varjokuvien tavoin tuota palavaa taivaankantta vasten.
Yhtäkkiä halkaisi avaruutta yleisen leimahtelun keskellä muita kirkkaampi salama. Jyrähdys seurasi heti, ja sähkövirta viilsi Willin puun latvasta tyveen asti.
Godfrey, joka tärähdyksestä oli puoliksi kaatunut, oli noussut ympärilleen lankeavan tulisateen keskellä. Salama oli sytyttänyt kuivat latvaoksat. Hehkuvina kekäleinä ne ratisten karisivat tanterelle.
Huutaen hän oli kutsunut toveriansa:
"Tulta, tulta!"
"Tulta!" oli Tartelett vastannut. "Siunattu olkoon taivas, joka sitä meille lähettää!"
Molemmat olivat hyökänneet tavoittamaan kekäleitä, joista toiset vielä leimusivat ja toiset kytivät liekittömästi. He keräsivät niitä sekä samalla joukon kuivia risuja, joita ei puuttunut mammutpetäjän juurelta. Sen runkoa oli salama vain vähäisen viiltänyt. Sitten he palasivat hämärään asuntoonsa, samalla kuin suihkuina tulviva sade sammutti tulipalon, joka uhkasi niellä Willin puun ylimmät oksat.