XIII
Godfrey näkee taas hienoa savua nousevan eräältä toiselta kohdalta saarta.
Sepä oli rajuilma, joka saapui parahiksi! Godfreyn ja Tartelettin ei ollut tarvinnut Prometheuksen tavoin uskaltautua avaruuteen varastaakseen taivaan tulen! Taivas itse tosiaan oli, kuten Tartelett sanoi, ollut kyllin armollinen lähettääkseen sen heille salaman välityksellä. Heidän asiansa oli nyt sitä säilyttää!
"Ei, me emme sitä päästä sammumaan!" oli Godfrey huudahtanut.
"Varsinkaan, kun meiltä ei puutu puita sen ylläpitämiseksi!" oli vastannut Tartelett, jonka tyytyväisyys purkautui pieniin riemunhuudahduksiin.
"Niin, mutta ken sitä hoitelee?"
"Minä! Minä valvon yöt päivät, jos siksi tulee", vastasi Tartelett heiluttaen liekehtivää kekälettä.
Ja niin hän tekikin auringon nousuun asti.
Kuten sanottu, oli mahtavain mammutpetäjäin laajassa siimeksessä yllin kyllin kuivia risuja. Ja niinpä Godfrey ja opettaja kerättyään niitä melkoisen kasan eivät suotta säästelleet, vaan heittelivät päivänkoitosta asti yhä uutta polttoainetta salaman sytyttämään tuleen. Erään puun viereen kahden juuren väliseen ahtaaseen kulmaukseen laitettuna loimusi rovio kirkkaana ja iloisesti sähisten. Aivan hengästyneenä lietsoi Tartelett tulta keuhkojensa kaikella voimalla, vaikka se oli perin tarpeetonta. Tässä hän asettui mitä kuvaavimpiin asentoihin silmillään seuratessaan harmahtavaa savua, jonka kiemurat haihtuivat korkeaan neulaskattoon.
Mutta he eivät olleet tätä välttämätöntä tulta halunneet vain ihaillakseen sitä tai sen loisteessa lämmitelläkseenkään. Se oli määrätty hyödyllisempään tarkoitukseen. Nyt he saisivat lopettaa laihat raaoista simpukoista ja jam-juurista laaditut ateriansa, joiden aineksien ravitsevia osia ei kiehuva vesi tai edes tuhassa paahtaminen vielä koskaan ollut syötäväksi muokannut. Tähän hommaan Godfrey ja Tartelett käyttivätkin osan aamupäivästä.
"Syömme kai pari kananpoikaa!" huudahti Tartelett, jonka leukaluut jo ennakolta naksahtelivat. "Ateriaan voinee lisätä kaniininpaistin, lampaanreiden, neljänneksen vohlaa, muutaman otuksen kedolla juoksentelevasta riistasta sekä pari kolme suolattoman veden kalaa ynnä joitakuita merikaloja?"
"Ei niin väleen", vastasi Godfrey, jonka tämä jokseenkin kohtuuttoman ruokalistan luetteleminen oli saanut hilpeälle tuulelle. "On varottava syömästä itseänsä sairaaksi pahan paaston jälkeen! Säästäkäämme varojamme, Tartelett! Kaksi kananpoikaa, olkoon menneeksi — kummallekin yksi; — ja jos leipä puuttuu, niin toivon kamajuuristamme sopivalla valmistustavalla saavamme jokseenkin mukiinmenevää sijaketta!"
Se maksoi kahden viattoman siivekkään hengen, jotka opettajan höyhentäminä, perkaamina ja valmistamina pistettiin paistinvartaana käytettyyn keppiin ja rätisevässä liekissä pian paistuivatkin.
Sillaikaa Godfrey hommaili kamajuurien laittamisessa sellaiseen kuntoon, että niitä voitiin nauttia ensimmäisessä vakavassa murkinassa, jonka he Phinan saarella söisivät.
Tehdäkseen ne nautittaviksi oli vain noudatettava intiaanien menettelytapaa, joka amerikkalaisten täytyi tuntea useankin kerran nähtyään sitä käytettävän Länsi-Amerikan ruohoaavikoilla.
Kas näin siinä Godfrey menetteli:
Asetettiin joukko rannalta kerättyjä litteitä kiviä ahjoon, niin että ne oikein kovasti kuumentuivat. Tartelettin mielestä oli ehkä vahinko käyttää näin hyvää tulta "kivien paistamiseen", mutta kun se ei millään muotoa häirinnyt hänen kananpoikiensa valmistamista, ei hän sitä sentään juuri valittanutkaan.
Sillä välin kun kivet täten kuumenivat, valitsi Godfrey maatilkkusen, josta hän noin neliömetrin alalta repi kaiken ruohon pois. Sitten hän iso näkinkenkä kummassakin kädessä kaivoi maata kymmenen tuuman syvyydeltä. Tämän tehtyään hän pani kuopan pohjalle kuivaa puuta, jonka sytytti, niin että se varsin tuntuvasti kuumensi pohjamultaa.
Sitten kun kaikki puu oli palanut ja tuhka poistettu, levitettiin sitä ennen puhdistetut ja raapitut kamajuuret kuoppaan. Ne peitettiin ohuella turvekerroksella ja sen päälle asetetut kuumat kivet olivat pohjana uudelle nuotiolle, joka sytytettiin niiden pinnalle.
Sanalla sanoen, se oli erikoisella tavalla rakennettu uuni, ja varsin lyhyen ajan — korkeintaan puolen tunnin kuluttua — saattoi paistamista pitää valmiina.
Kun kivi- ja turvekerros poistettiin, havaittiin tosiaan, että tämä voimakas paahtaminen oli muuttanut kamajuurien laadun. Niitä murentamalla olisi saanut jauhoja, jotka olisivat olleet varsin soveliaita eräänlaiseen leipään. Mutta jättämällä mukulat kokonaisiksi saattoi niitä syödä perunain tapaan, ja hyvin ravitsevia ne olivatkin.
Viimemainitulla tavalla niitä tällä kertaa käytettiinkin, ja voitte kuvitella, miltä ateria ystävyksille maistui, kun heillä oli nuorta kananpaistia, jonka he ahmivat luita myöten, ja näitä oivallisia juurikkaita, joita ei tarvinnut säästellä. Kenttä, jolla niitä kasvoi yllin kyllin, ei ollut kaukana; tarvitsi vain kumartua kootakseen niitä sadoittain.
Aterian päätyttyä Godfrey ryhtyi valmistamaan jonkun määrän noita jauhoja, jotka säilyvät melkein kuinka kauan hyvänsä ja voidaan muuttaa leiväksi kunkin päivän tarvetta varten.
Päivä kului näissä erilaisissa hommissa. Lieden tulta pidettiin mitä huolellisimmin vireillä. Varsinkin pinottiin siihen polttoainetta yöksi. Mutta siitä huolimatta nousi Tartelett useankin kerran kohentelemaan hiiliä ja elvyttelemään lieskaa. Sitten hän palasi makuusijalleen; mutta kun hän unissaankin kuvitteli tulen sammuvan, nousi hän heti jälleen, ja tätä menoa jatkui päivänkoittoon asti.
Yö kului selkkauksitta. Rovion rätinä yhdessä kukon laulun kera herätti
Godfreyn ja hänen toverinsa, joka vihdoin oli nukahtanut.
Kaikkein ensimmäiseksi kummasteli Godfrey tuntiessaan ylhäältä Willin puun sisuksesta tulevaa vetoa. Hän johtui siis ajattelemaan, että tämä sequoia gigantea oli ontto alimpain oksain haaraantumaan asti ja että siellä oli aukko, joka oli tukittava, jos tahdottiin olla tiiviin katon alla. — On sentään omituista, — tuumi Godfrey, — että minä en ole tuota ilmavirtaa edellisinä öinä havainnut. Olisikohan salama siihen syynä…?
Ja saadakseen vastauksen näihin kysymyksiinsä hän päätti tarkastaa mammutpetäjän runkoa ulkopuolelta. Sen tarkastuksen tehtyään Godfrey oli nopeasti käsittänyt, mitä ukkosilmalla oli tapahtunut.
Salaman jäljet olivat puussa nähtävinä: sähkövirta oli sitä leveältä kuorinut haaraantumasta juureen asti.
Jos sähkökipinä olisi pujahtanut mammutpuun sisukseen, sensijaan että kulki ulkopintaa pitkin, olisi Godfrey tovereineen voinut saada salamaniskun. Ei ollut epäilemistäkään, että he olivat olleet todellisessa vaarassa.
— Varoitetaan ukonilmalla etsimästä turvaa puiden alta! — virkahti
Godfrey. — Varsin hyvä neuvo niille, jotka voivat toisin menetellä!
Mutta mitä keinoja on meillä tuon vaaran välttämiseksi, koska me asumme
puussa! No, saammepa nähdä!
Sitten hän katseli mammutpetäjää siltä kohtaa, missä salaman repäisemä pitkä vako alkoi.
— On ilmeistä, — ajatteli hän, — että sillä kohtaa, mihin ukkonen on iskenyt, se on rajusti pirstonut rungon päätä. Mutta koska ilma tunkee sisään siitä aukosta, niin täytynee puun olla ontto koko pituudeltaan ja elää enää vain kuorensa varassa. Siitäpä seikasta on otettava selvä!
Ja Godfrey alkoi etsiä pihkaista oksaa, josta voisi tehdä tulisoihdun.
Eräästä mäntyryhmästä hän saikin tarvitsemansa tulisoihdun; pihka tihkui oksasta, joka kerran sytytettynä levitti hyvin kirkasta valoa.
Godfrey astui sitten onteloon, joka oli hänen asuntonansa. Hämärä muuttui heti kirkkaudeksi, ja helppo oli nähdä, minkälainen Willin puun sisusta oli.
Eräänlainen epätasaisesti veistetty holvi oli välikattona noin viidentoista jalan korkeudella maasta.
Soihtuansa kohottaessaan Godfrey huomasi hyvin selvästi aukon ahtaaseen putkimaiseen käytävään, jonka jatko häipyi pimeään. Kaiketikin oli puu ontto koko pituudeltaan; mutta osia pintakerroksista oli ehkä vielä lahoamattomina. Siinä tapauksessa olisi toki mahdollista, ehkäkään ei helppoa, sen sisällä olevien epätasaisuuksien avulla nousta haaraan asti.
Godfrey, joka ajatteli tulevaisuutta, päätti viivyttelemättä ottaa selvän, mitä mahdollisuuksia siinä suhteessa oli.
Hänellä oli kaksi päämäärää: Ensiksikin hän tahtoi tiukasti tukkia tuon aukon, josta tuuli ja sade olisivat voineet tunkeutua sisälle ja tehdä Willin puun asunnoksi kelpaamattomaksi; sitäpaitsi hän tahtoi varmistua siitä, tarjosivatko jättiläisen ylemmät oksat sopivan turvapaikan vaaran uhatessa, petoeläinten tai alkuasukkaiden hyökkäystä vastaan.
Saattoihan joka tapauksessa koettaa. Jos häntä ahtaassa käytävässä kohtaisi jokin voittamaton este, niin mitäpä siitä! Ainahan sieltä jälleen alas pääsisi.
Pistettyään tulisoihtunsa kahden paksun juuren väliseen rakoon lattialle alkoi Godfrey siis nousta kuoren ensimmäisille sisäaskelmille. Hän oli ketterä, voimakas, taitava, tottunut voimisteluun, kuten kaikki nuoret amerikkalaiset. Tämä kiipeäminen oli hänelle vain lastenleikkiä. Pian hän oli tässä epätasaisessa torvessa saavuttanut ahtaamman kohdan, jossa hän tukien itseänsä selällään ja polvillaan saattoi kavuta nuohoojan tapaan. Hän pelkäsi vain, että putki kävisi liian ahtaaksi ja ehkäisisi hänen matkansa ylöspäin.
Hän nousi kuitenkin yhä ja tavatessaan ulkoneman hän lepäsi sillä hengähtääkseen.
Jollei Godfrey kolmen minuutin kuluttua maasta lähtemisensä jälkeen ollut päässyt kuudenkymmenen jalan korkeuteen, niin ei siitä paljoa voinut puuttuakaan, eikä hänellä siis enää ollut kuin parikymmentä jalkaa noustavanaan.
Muuten hän tunsikin jo raikkaampaa viimaa kasvoillaan ja veti ahnaasti ilmaa keuhkoihinsa; sillä mammuttipetäjän sisässä oli jokseenkin ummehtunutta.
Levähdettyään minuutin ajan ja ravistettuaan itsestään irti seinämistä tarttuneen hienon pölyn Godfrey jatkoi kiipeämistään putkessa, joka vähitellen kävi yhä ahtaammaksi.
Mutta tällä hetkellä kiintyi hänen huomionsa rahinaan, joka hänestä hyvälläkin syyllä kuulosti epäilyttävältä.
Puun sisästä kuului ikäänkuin raapimista. Melkein heti kajahti eräänlainen vihellyskin.
Godfrey pysähtyi.
— Mitähän se on? — ihmetteli hän. — Olisiko joku eläin etsinyt turvapaikkaa tästä mammutpetäjästä? Entä jos se on käärme…? Ei…! Emme ole niitä vielä koko saarella nähneet… Se on pikemminkin joku lintu, joka pyrkii pakoon!
Godfrey ei erehtynyt, ja hänen jatkaessaan nousemistaan ilmaisi kimeämpi rääkyminen vilkkaan siipienräpytyksen ohella, että siellä jossakin kolossa oli lintu, jonka lepoa hän epäilemättä häiritsi.
Kun Godfrey oli usean kerran koko keuhkovoimallansa surahuttanut "frrr! frrr!" sai hän tungettelijan pian lentää lehahtamaan pois.
Hän havaitsi, että lintu oli eräänlainen kookas naakka, joka nopeasti pakeni reiästä ja hävisi kiireisesti Willin puun korkeaan latvaan.
Muutamaa silmänräpäystä myöhemmin kohosi Godfreyn pää samasta aukosta, ja pian hän istui aika mukavasti puunhaarassa alempien oksien yhtymäkohdassa, jota kahdeksankymmenen jalan välimatka eroitti maasta.
Siellä, kuten sanottu, kannatti mammutpuun mahtava runko kokonaista metsää. Oikullisesti ojentuvien oksain ristikudos näytti taajalta hirsimetsältä, jonka lävitse ei mistään raosta päässyt tunkeutumaan.
Kuitenkin onnistui Godfreyn, hiukan vaivaloisesti kylläkin, siirtyä oksalta oksalle, kunnes hän vähitellen läheni tämän kasvikunnan ihmeen ylimmäistä kerrosta.
Lukuisia lintuja pyrähteli parkuen lentoon hänen ilmestyessään. Ne menivät etsimään turvapaikkaa ryhmän naapuripuista, joiden kaikkien yläpuolelle Willin puun latva kohosi.
Tätä kiipeilemistään Godfrey jatkoi niin kauan kuin voi ja pysähtyi vasta kun kaikkein ylimmät oksat alkoivat notkua hänen painostaan.
Laaja, silmänkantamattomiin ulottuva ulappa ympäröi Phinan saarta, joka levisi hänen jalkojensa juuressa kuin korkokartta.
Hän silmäili ahnaasti tätä merenselkää. Se oli yhä autio.
Täytyi siis vielä kerran tehdä se johtopäätös, että saari oli kaikkien
Tyynenmeren kauppareittien ulkopuolella.
Godfrey tukahdutti raskaan huokauksen; sitten hänen katseensa laskeutui tuota ahdasta aluetta kohti, jolla kohtalo oli tuominnut hänet elämään kaiketikin pitkäksi aikaa, ehkä ainiaaksi!
Mutta kovinpa hän kummastui nähdessään taaskin, tällä kertaa pohjoisesta, nousevan savujuovan, samanlaisen kuin mitä aikaisemmin oli luullut etelässä huomanneensa. Hän tähysti siis mitä tarkkaavaisimmin.
Hyvin ohut savupatsas, kärjestään hiukan tummempi, kohosi suorana tyyneen ja puhtaaseen ilmaan.
— Ei, minä en erehdy! — huudahti Godfrey. — Siellä on savua ja siis valkea, joka sen aiheuttaa…! Ja tuota tulta ei ole voinut sytyttää kuin… kuin kuka…?
Godfrey tähysti sitten niin tarkasti kuin suinkin, millä kohtaa tuo paikka oli.
Savu kohosi saaren koilliskulmasta, rannikkoa reunustavien korkeiden kallioiden keskeltä. Siitä ei ollut mahdollista erehtyä. Sinne oli vähintäänkin viisi mailia Willin puusta.
Samoten suoraan koillista kohti ruohikon yli ja sitten seuraten rannikkoa täytyi välttämättömästi saapua kallioille, joita tuo kevyt savutupru seppelöi.
Pamppailevin sydämin Godfrey laskeutui oksasokkeloa pitkin jälleen haaraantumaan asti. Siellä hän viivähti hetkisen repiäkseen röykkiön sammalta, naavaa ja havuja. Sen tehtyään hän pujottausi aukosta, jonka tukki parhaansa mukaan, ja kapusi nopeasti maahan.
Virkettyään sanasen Tartelettille, jotta tämä ei kävisi levottomaksi hänen viipymisestään, Godfrey kiirehti koilliseen suuntaan rannikkoa kohti.
Matkaan kului kaksi tuntia. Ensin hän kulki viheriöivän ruohokentän poikki harvassa seisovien puiden tai pitkien okaista värihernettä kasvavien pensasjuovien välitse ja sitten pitkin rannikon reunaa. Vihdoin hän saapui ensimmäisen kalliojonon luo.
Puunlatvasta näkemäänsä savua Godfrey haki kuitenkin turhaan senjälkeen, kun oli astunut alas. Mutta koska oli tarkalleen pannut merkille sen paikan aseman, mistä oli nähnyt savua nousevan, voi hän erehtymättä sinne saapua. Siellä hän aloitti etsintänsä. Hän tutki huolellisesti koko tuon rannikon osan. Hän huusi…
Kukaan ei vastannut hänen huutoonsa. Mitään ihmisolentoa ei näkynyt hiekkarannalla. Ainoakaan kallio ei osoittanut äsken viritetyn tulen merkkiä, missään ei näkynyt hiiliä eikä tuhkaa sammuneesta nuotiosta, johon olisi voitu käyttää vuoksen rannikolle ajamia ja siinä kuivuneita meriheiniä ja leviä.
— Kuitenkaan ei ole mahdollista, että olen erehtynyt! — toisteli
Godfrey itsekseen. — Savua minä tosiaankin näin!
Koska ei ollut ajateltavissa, että hänen silmänsä olisivat pettäneet, juolahti Godfreyn mieleen, että saarella kenties oli kuuma lähde, jonkinlainen vuorotteleva geyser, joka oli tuon höyryn suitsuttanut, mutta jonka paikkaa hän ei voinut löytää. Niin, miksei saarella voinut olla useitakin tuollaisia luonnon suihkukaivoja?
Siinä tapauksessa olisi pelkkä tällainen geologinen ilmiö riittänyt savupatsaan selitykseksi.
Lähtien rannikolta Godfrey palasi siis Willin puulle, nyt hiukan lähemmin tarkkaillen seutua, mitä ei tullessaan ollut joutanut tekemään.
Hän näki joitakuita märehtijöitä, muiden muassa wapitihirviä, mutta ne vilistivät niin nopeasti, että niiden tavoittaminen olisi ollut mahdotonta.
Kello neljää lähestyessä Godfrey palasi Willin puulle. Jo sadan askeleen päästä hän kuuli taskuviulun kimeää vingahtelua, ja pian hän seisoi tanssinopettaja Tartelettin edessä, joka Vestan neitsyen asennossa hartaasti vaali hänen huostaansa uskottua pyhää tulta.