XIV
Godfrey löytää rannalle ajautuneen matkalaukun, joka on hänelle ja hänen toverilleen erinomaisen tervetullut.
Kärsiä mitä ei voi välttää, se on filosofinen periaate, joka, vaikkei se johtanekaan suuriin saavutuksiin, on kieltämättä perin käytännöllinen ohje. Tähän välttämättömyyteen oli siis Godfreykin päättänyt kaikissa toimissaan vastedes alistua. Koska oli tällä saarella elettävä, niin viisainta oli elää parhaansa mukaan, kunnes joskus saisi tilaisuuden lähteä sieltä pois.
Enemmittä viivyttelyittä ryhdyttiin hiukan järjestämään Willin puun sisustaa. Elämän mukavuuksien puutteessa kohdistettiin päähuomio siisteyteen. Ruokovuoteet uusittiin usein. Ruoka-astioina oli tosin pelkkiä simpukankuoria, mutta amerikkalaisen keittiön lautaset ja vadit eivät olisi olleet huolellisemmin puhdistettuja. Opettaja Tartelettin kiitokseksi on mainittava, että hän oli oivallinen astiain pesijä. Veitsensä avulla onnistui Godfreyn leveästä tasoitetusta kaarnankappaleesta ja neljästä maahan työnnetystä jalasta rakentaa pöytä huoneen keskelle. Jakkaroina käytettiin rosoisia puunkantoja. Ruokailijain ei enää tarvinnut syödä polvistuneina, milloin sää ei sallinut heidän aterioida ulkoilmassa.
Oli vielä vaatetuskysymys, joka heitä kylläkin melkoisesti huolestutti. He säästelivät siis pukimiansa niin paljon kuin mahdollista. Tässä ilmanalassa ja tällä leveysasteella ei puolialastomana oleskeleminen tuottanut mitään haittaa. Mutta housut, pusero ja villainen paita kuluivat kuitenkin käytännöstä. Kuinka ne voisi korvata? Pukeutuisivatko he näiden lampaiden ja vuohien taljoihin? Saisivatko ne heidän ruumistansa ravittuaan sitä vielä verhotakin? Epäilemättä kävisi se välttämättömäksi. Sillävälin pesetti Godfrey usein niitä vähiä vaatteita, mitä heillä oli. Tämäkin homma jäi pesijättäreksi muuttuneen Tartelettin tehtäväksi. Ja yhteiseksi tyytyväisyydeksi hän sen suorittikin.
Godfrey itse puuhaili etupäässä muonavarastojen uusimisessa ja talouden järjestämisessä. Hän oli muun muassa keittiön hovihankkija. Syötäväin juurien ja manzanillahedelmäin poimiminen vei häneltä päivittäin muutaman tunnin, samoin kalastuskin, jota hän harjoitti vihvilöistä punotuilla rysillä, heittäen niitä joko puron juoksevaan veteen tai luoteen kuiviksi jättämiin rantakallioiden onkaloihin. Tämä pyydystystapa oli kyllä varsin alkuperäistä, mutta tuon tuostakin hän hankki Willin puun pöydälle komean äyriäisen tai mehevän kalan, simpukoista puhumattakaan, joita vaivatta poimittiin käsin.
Mutta myönnämme, että pata — ja jokainen tunnustanee sen kaikista keittiöesineistä tärkeimmäksi — aivan tavallinen malmi- tai rautapata puuttui. Ja sen puutteen he tunsivat varsin kipeästi. Godfrey ei tiennyt, millä korvata aivan yleisesti käytetyn, jokapäiväisen kattilan. Koskaan ei saatu keitettyä lihaa vihannesten kanssa, ei keitettyä kalaa, ei mitään muuta kuin paistettua ja käristettyä. Koskaan ei aterian aluksi ollut lihalientä. Tartelett sen johdosta toisinaan katkerasti valitteli, mutta milläpä sitä mies-poloista saattoi tyydyttää!
Vielä muitakin hommia oli Godfreyllä ollut. Käydessään tarkastamassa ryhmän eri puita hän oli löytänyt toisen kookkaan mammutpetäjän, jonka ajan ontoksi kaluamassa tyvessä myöskin oli kyllin iso onkalo.
Sinne hän laittoi kanakopin, johon siivekkäät pian asettuivatkin asumaan. Kukko ja kanat kotiutuivat sinne helposti: munat hautuivat kuivassa ruohossa, kananpoikasia alkoi vilistä. Ne suljettiin koppiinsa joka ilta suojaan petolinnuilta, jotka korkeilta oksilta väijyivät näitä helposti kaapattavia uhreja ja olisivat ajan pitkään hävittäneet kaikki poikueet.
Mitä kaniineihin, vuohiin ja lampaisiin tuli, oli toistaiseksi osoittautunut tarpeettomaksi etsiä niille yöpaikkaa tai tallia. Myrskyisen vuodenajan tullessa kai jokin keino keksittäisiin. Nyt ne kyllä vielä viihtyivät mainiosti ruohokentän rehoittavalla laitumella; siellä kasvoi yllin kyllin nurmiapilaa ja paljon syötäviä juuria, jotka maistuivat erinomaisilta porsaskaniineille. Muutamat vuohet olivat saarelle tulonsa jälkeen poikineet, mutta niiden sallittiin pitää melkein kaikki maitonsa, jotta voisivat ravita vohliansa.
Kaikesta tästä johtui, että Willin puussa ja sen tienoilla oli nykyisin varsin vilkasta elämää. Hyvin ravitut kotieläimet saapuivat päivän helteisinä hetkinä etsimään sen siimeksestä suojaa auringon kuumuutta vastaan. Ei tarvinnut laisinkaan pelätä, että ne kaikkoisivat liian kauas ja eksyisivät, eikä niille ollut petoeläimistäkään mitään vaaraa, koska Phinan saarella ei näkynyt olevan ainoatakaan vaarallista eläintä.
Näin sitä elettiin jokseenkin turvallisina nykyisyyden puolesta, mutta tulevaisuuden yhä tehdessä mielet levottomiksi, kun sitten eräänä päivänä sattui jotakin, mikä oli omansa tuntuvasti parantamaan tilannetta.
Oli päästy heinäkuun 29 päivään.
Godfrey harhaili aamusella pitkin sen suuren lahdelman hietarantaa, jolle hän oli antanut nimen Dream-lahti. Hän tutki sitä nähdäkseen, oliko se yhtä rikas simpukoista kuin pohjoisrannikko. Ehkäpä hän vielä toivoi löytävänsä sieltä joitakin meren ajamia jätteitä, sillä niin kummalliselta hänestä tuntui, että tyrsky ei ollut viskannut ainoatakaan laivansirpaletta rantaan.
Ja sinä päivänä hän oli etääntynyt pohjoiskärkeen asti, joka oli aukean hiekkarannikon huippuna, kun hänen huomionsa kiintyi kummallisen muotoiseen paateen, joka kohosi levien ja merenajokkeiden viimeisen juovan tasalle.
Joku aavistus sai hänet jouduttamaan askeleitansa. Kuinka suuri oli hänen kummastuksensa ja myös ilonsa havaitessaan, että se, mitä hän oli luullut kiveksi, oli puoleksi hiekkaan hautaantunut matkalaukku!
Kuuluiko se Dreamin tavaroihin? Oliko se virunut siinä haaksirikosta asti? Tai eikö se pikemminkin ollut kaikki, mitä oli jäljellä jostakin myöhäisemmästä onnettomuudesta? Sitä olisi ollut vaikea sanoa. Mutta tulipa se mistä tahansa ja sisälsipä se mitä hyvänsä, tuo matkalaukku oli varmaan hyvä saalis.
Godfrey tarkasti sitä päältä päin, näkemättä siinä mitään merkkiä osoitteesta. Ei mitään nimeä, ei edes ohueen metallilaattaan lyötyjä isoja alkukirjaimia, jotka koristavat amerikkalaisia matkalaukkuja. Ehkä siellä sisällä oli jokin paperi, josta näkisi, mistä se oli kotoisin, joka ilmoittaisi omistajan kansallisuuden ja nimen. Tiukasti suljettu se ainakin oli, joten saattoi toivoa, ettei sen sisällys ollut merivedessä uiskennellessa tärveltynyt. Se oli tosiaan aika vahva, paksulla nahalla päällystetty puinen matkalaukku, kaikista kulmistaan messinkiheloilla vahvistettu ja joka puolelta leveillä hihnoilla vyötetty.
Niin utelias kuin Godfrey olikin tutkimaan tuon matka-arkun sisältöä, ei hän ajatellutkaan sitä särkeä, vaan avata sen vasta, kun oli murtanut lukon. Dream-lahden pohjukasta Willin puun luo kannettavaksi se oli liian raskas, sitä ei voinut ajatellakaan.
— No, — tuumi Godfrey, — me tyhjennämme sen itse paikalla ja teemme niin monta retkeä kuin tarvitaan sen koko sisällön kuljettamiseksi.
Matkan niemekkeen kärjestä mammutpetäjäin luo saattoi arvostella noin neljäksi mailiksi. Homma vaati siis aikaa ja tuotti melkoisesti vaivaakin. Mutta eihän aikaa puuttunut. Mitä taas vaivannäköön tuli, niin ei tässä auttanut sitä surkeilla.
Mitähän tuossa matkalaukussa oli…? Ennen Willin puulle palaamistaan
Godfrey tahtoi edes yrittää sen avaamista.
Hän alkoi siis päästellä hihnoja ja saatuaan ne irroitetuiksi hän taitavasti poisti lukkoa peittävän vaskisuojuksen. Mutta miten sen voisi murtaa?
Siinä oli vaikein tehtävä. Godfreyllä ei ollut vipua, jolla olisi voinut sen vääntää auki, ja hän varoi käyttämästä siihen veistänsä peläten sen terän taittuvan. Hän etsi siis raskaan mukulakiven, jolla yritti murtaa pielirautaa.
Hietikolla oli runsaasti kaikenmuotoisia kovia piikiviä, joita voi käyttää vasarana.
Godfrey valitsi niistä yhden, nyrkinkokoisen, ja iski sillä voimakkaasti messinkilaattaan.
Hänen suurimmaksi kummastuksekseen kirposi lukonsalpa heti sinkilästä.
Joko oli pielirauta iskusta särkynyt tai lukko ei ollut avaimella suljettuna ollutkaan.
Godfreyn sydän pamppaili hurjasti hänen ryhtyessään nostamaan laukun kantta!
Vihdoinkin se oli auki, ja jos se olisi tarvinnut särkeä, niin Godfrey olisi siitä saanut aika paljon työtä.
Tämä laukku oli vahva kuin raudoitettu kassakirstu. Seinät olivat sisäpuolelta sinkkilevyllä vuoratut, niin että merivesi ei voinut tunkeutua sisälle. Siksipä täytyikin sen sisältämäin esineiden, olivatpa ne kuinka arkoja tahansa, olla täydellisesti säilyneitä.
Ja mitä esineitä! Niitä esille purkaessaan Godfrey ei voinut pidättää riemunhuudahduksia! Kaikesta päättäen oli tuo laukku kuulunut perin käytännölliselle matkailijalle, joka luuli joutuvansa sellaiseen maahan, missä olisi jätettynä kokonaan omien apuneuvojensa varaan.
Ensiksikin liinavaatteita: paitoja, lautasliinoja, lakanoita, peitteitä; sitten pukuja: villapuseroita, villa- ja puuvillasukkia, tukevia hamppukankaisia ja samettihousuja, kudottuja liivejä, nuttuja paksusta ja kestävästä kankaasta; sitten vielä kaksi paria pitkävartisia saappaita sekä metsästyslapikkaita ja huopahattuja.
Toiseksi siellä oli keittiö- ja taloustarpeita: pata — tuo niin kipeästi kaivattu pata! — kattila, kahvipannu, teekannu, muutamia lusikoita, haarukoita ja veitsiä, pieni kuvastin, kaikenlaisia harjoja; ja lopuksi, mikä ei suinkaan ollut halveksittavaa, kolme kenttäleiliä, jotka sisälsivät noin kahdeksan litraa konjakkia ja sokeriviinaa, sekä useita nauloja teetä ja kahvia.
Kolmanneksi oli muutamia työkaluja: kaira, käsipora, käsisaha, lajitelma nauloja, naskaleita, y.m., lapion- ja kihvelinteriä, kuokanterä, kirves, piilukirves, j.n.e.
Neljänneksi aseita: kaksi metsästyspuukkoa nahkatuppineen, yksi karbiini ja kaksi haulikkoa, kolme kuusipanoksista revolveria, kymmenkunta naulaa ruutia, usea tuhat nallihattua ja melkoinen varasto lyijyä ja luoteja — kaikki nämä aseet ja ampumatarpeet ilmeisesti englantilaista valmistetta; sitten vielä pieni taskuapteekki, kaukoputki, kompassi ja koronometrikello.
Olipa vielä muutamia englanninkielisiä niteitä, useita kirjoja valkoista paperia, lyijykyniä, teräskyniä ja mustetta, kalenteri, New Yorkissa julkaistu raamattu ja "Täydellinen keittokirja".
Se oli tosiaan näissä olosuhteissa arvaamattoman tervetullut varasto.
Senpävuoksi ei Godfrey voinutkaan hillitä riemuansa. Jos koko tämä lajitelma olisi vartavasten tilattu hätään joutuneille haaksirikkoisille, niin se ei olisi voinut olla täydellisempi.
Lahjasta ansaitsi kyllä kiittää kaitselmusta, ja kaitselmus saikin hartaasta sydämestä kohonneet kiitokset.
Godfrey oli huvikseen levittänyt kaikki aarteensa hiekkarannalle. Jokaista esinettä hän oli tarkastanut, mutta matkalaukusta ei löytynyt mitään paperia, josta olisi käynyt selville sen alkuperä tai mistä laivasta se oli joutunut aaltoihin.
Muuten ei meri ollut tuonut lähettyville mitään jäännöstä äskettäin tapahtuneesta haaksirikosta. Ei näkynyt mitään rantakivillä, ei mitään hietikolla. Varmaankin oli nousuvesi kuljettanut laukun tänne, sittenkun se pitemmän tai lyhyemmän aikaa oli meressä uiskennellut. Painoonsa verrattuna se oli kyllin kookas pysyäkseen kellumassa.
Phinan saaren isännät näkivät siis aineellisen elämänsä tarpeet joksikin aikaa turvatuiksi varsin runsaassa määrässä. Heillä oli työkaluja, aseita, astioita, vaatteita, jotka erinomainen onnenpotkaus oli heille lahjoittanut.
Oli itsestään selvää, että Godfrey ei voinut ajatella kaikkien näiden esineiden kantamista Willin puulle. Niiden kuljettamiseen tarvittiin useampia retkiä, mutta pahan sään pelosta oli kiirehdittävä.
Godfrey pani siis useimmat näistä erilaisista esineistä takaisin matkalaukkuun. Yhden pyssyn, yhden revolverin, jonkun määrän ruutia ja lyijyä, metsästyspuukon, kiikarin ja padan hän kuitenkin otti heti mukaansa.
Sitten hän sulki huolellisesti laukun, kiinnitti hihnat jälleen soljilla ja läksi nopeasti kulkemaan takaisin rannikolta.
Ah, kuinka hänet tuntia myöhemmin ottikaan vastaan Tartelett! Ja kuinka mielissään olikaan opettaja, kun hänen oppilaansa oli hänelle luetellut heidän uudet aarteensa! Pata, varsinkin pata, riemastutti häntä niin suuresti, että hän ilmaisi ilonsa sarjalla hyppyaskeleita, jotka päättyivät ylvääseen kuusikahdeksannes-tahtiin.
Oli vasta puolipäivä. Heti aamiaisen jälkeen mielikin Godfrey palata
Dream-lahdelle. Hän halusi kiireimmän kaupalla saada kaikki korjuun
Willin puuhun.
Tartelett ei osoittautunut vastahakoiseksi, vaan selitti olevansa valmis lähtemään. Hänen ei enää tarvinnut edes vaalia loimuavaa nuotiotulta. Ruudin avulla voi kaikkialla hankkia tulta. Mutta opettaja tahtoi, että lihakeitto heidän poissaollessaan hiljalleen kiehuisi.
Tuokiossa oli purovedellä täytettyyn pataan paiskattu kaniinin neljännes ja tusinan verta jam-juuria, jotka saisivat korvata vihannekset, sekä lisäksi hyvä hyppysellinen rantakallioiden onteloista löydettyä suolaa.
"Se kiehuu kyllä aivan yksikseen!" huudahti Tartelett, joka näkyi olevan hyvin tyytyväinen työhönsä.
Ja niin he kevein askelin oikaisivat suorinta tietä Dream-lahtea kohti.
Matka-arkku oli yhä paikallaan. Godfrey avasi sen varovaisesti, ja Tartelettin ihastushuutojen kaikuessa ryhdyttiin lajittelemaan eri esineitä.
Ensimmäisellä matkallaan kykenivät Godfrey ja hänen toverinsa kuormajuhdiksi muuttuneina kuljettamaan Willin puulle aseet, ampumavarat ja osan vaatteista.
Sitten molemmat lepäsivät vaivoistaan pöydän ääressä, jolla höyrysi kaniiniliemi. He myönsivät sen maistavan oivalliselta. Mitä lihaan tulee, olisi opettajan sanojen mukaan ollut vaikea kuvitella mitään herkullisempaa! Oi, mikä ihmeellinen vaikutus puutteella onkaan!
Seuraavana päivänä, heinäkuun 30:nä, lähtivät Godfrey ja Tartelett aamunkoitteessa, ja vielä kolme matkaa tehtyään he olivat tyhjentäneet ja kuljettaneet asuinpaikkaansa laukun koko sisällön.
Ennen iltaa olivat työkalut, aseet, astiat ja kaikki muut kojeet kotona, järjestettyinä ja talteen pantuina Willin puun kammiossa.
Elokuun ensimmäisenä päivänä sitten itse matkalaukkukin, jota oli melko työläästi laahattu hiekkarannikkoa pitkin, sijoitettiin asumukseen, ja siitä tehtiin liinavaatekirstu.
Herkkä, kevytmielinen Tartelett näki nyt tulevaisuuden aivan ruusunkarvaisena. Ei siis ihme, että hän sinä päivänä taskuviulu kädessä saapui oppilaansa luo ja, aivan kuin olisivat olleet Kolderupin upeassa salissa, kysyi häneltä ihan tosissaan:
"No, rakas Godfrey, eikö olisi aika jälleen aloittaa tanssituntejamme?"