XV
Mitä välttämättömästi tapahtuu ainakin kerran jokaisen todellisen tai kuvitellun Robinsonin elämässä.
Tulevaisuus viittoi siis vähemmän synkkänä. Mutta jos Tartelett nykyisin ei nähnytkään näiden kojeiden, työkalujen ja aseiden omistamisessa muuta kuin keinon tehdä heidän erakkoelämänsä hiukan hauskemmaksi, niin Godfrey ajatteli jo mahdollisuutta poistua Phinan saarelta. Eikö hän nyt voisi rakentaa kyllin tukevaa alusta, jolla he voisivat saavuttaa jonkin naapurimaan tai heidän näköpiiriinsä ilmestyvän, ohi kulkevan laivan?
Sillä välin Tartelett ajatteli vain nykyisyyttä ja kohdisti huomionsa erikoisesti lähinnä seuraaviin viikkoihin.
Pian olikin Willin puun vaatevarasto järjestetty, mutta päätettiin käyttää kaikkea järkevää säästäväisyyttä, minkä tulevaisuuden epävarmuus teki välttämättömäksi. Käytettäisiin noita pukuja vain tiukimman tarpeen mukaan. Se oli sääntö, johon opettajan täytyi alistua.
"Mitä se hyödyttää?" virkkoi tämä noituen. "Liiallista säästäväisyyttä, rakas Godfrey! Emmehän me, lempo soikoon, ole villi-ihmisiä, jotka kulkisimme puolialastomina."
"Anteeksi, Tartelett", vastasi Godfrey; "me olemme villi-ihmisiä, emmekä mitään muuta!"
"Kuten tahdotte, mutta saattepa nähdä, että olemme jättäneet tämän saaren, ennenkuin kulutamme nuo vaatteet!"
"Siitä en tiedä mitään, Tartelett, ja parempi on säästää vastaisuuden varalle, vaikkapa sitten jäisi ylitsekin, kuin kärsiä puutetta."
"Tottahan edes sunnuntaisin saa itsensä hiukan somistella?"
"No kyllä sunnuntaisin ja myöskin juhlapäivinä", vastasi Godfrey, joka ei vastaväitteillään tahtonut liian paljoa kiusoittaa kevytmielistä toveriansa; "mutta kun tänään sattuu olemaan maanantai, on meillä edessämme kokonainen viikko ennenkuin laitamme itsemme koreiksi!"
On sanomattakin selvää, että Godfrey saarelle saapumisestaan asti ei ollut laiminlyönyt merkitä jokaista kulunutta päivää. Ja matkalaukusta löydetyn kalenterin avulla hän oli voinut todeta, että tämä päivä todellakin oli maanantai.
He olivat sitten jakaneet jokapäiväiset tehtävät kummankin kykyjen ja taipumusten mukaan. Enää ei ollut tarvis valvoa yöt päivät tulen ääressä, sen uudestaan sytyttämiseen kun nyt oli keinoja. Tartelett sai siis jättää, vaikka hän teki sen hiukan kaihomielin, tuon toimen, joka hänelle niin hyvin soveltui. Hänen huolekseen tuli nyt jam- ja kamajuurien hankkiminen — varsinkin viimemainittujen, joista valmistettiin taloudessa tarvittava jokapäiväinen leipä. Niinpä opettaja kävikin niitä joka päivä poimimassa pensasriveillä asti, jotka reunustivat ruohikkoa Willin puun takana. Sinne oli mailin, parin matka, mutta hän tottui kävelyynsä. Väliajoin hän kävi myöskin poimimassa ostereja ja äyriäisiä, joita syötiin suuret määrät.
Godfrey itse oli ottanut huolehtiakseen kotieläimistä ja kanakarsinan asukkaista. Teurastajan ammatti ei ollut hänelle hauska, mutta vihdoin hän voitti vastenmielisyytensä. Hänen toimestaan ilmestyikin lihakeittoa usein pöytään jonkin paistinpalan kera, joka tuotti ruokajärjestelmään varsin tervetullutta vaihtelua. Riistaa taas vilisi Phinan saaren metsissä, ja Godfrey aikoi ryhtyä sitä ampumaan niin pian kuin hänelle muilta, kiireemmiltä hommilta jäisi siihen aikaa. Hän aikoi kyllä käyttää varastonsa tuliaseita, ruutia ja lyijyä; mutta hän halusi ensin laittaa talouden täyteen kuntoon.
Työkalujensa avulla kävi hänelle mahdolliseksi valmistaa muutamia penkkejä Willin puun sisään ja ulkopuolelle. Jakkarat veistettiin kirveellä; sileämmäksi laitettu pöytä oli paremmin vatien, lautasien ja muiden ruokakalujen arvoinen, joilla opettaja Tartelett sitä somisti. Makuusijat pantiin puukehyksiin, ja niiden kuivista ruohoista laitetut pehmikkeet kohenneltiin mukavammiksi. Jos vielä puuttuivatkin jouhipatjat ja matrassit, niin olihan ainakin peitteitä. Erilaiset keittiökalut eivät enää ajelehtineet permannolla, vaan niille oli varattu paikka sisäseiniin kiinnitetyillä hyllyillä. Kapineet, liinavaatteet ja puvut suljettiin visusti itse mammutpetäjän kuoreen kaiverrettuihin komeroihin, jotta ne olisivat tomulta suojassa. Tukeviin nauloihin ripustettiin aseet ja kalut, jotka sotisopain tapaan somistivat seiniä.
Godfrey tahtoi myöskin sulkea asuntonsa, jotta kotieläimet eivät tulisi öisin häiritsemään heidän untansa, vaikka muita nelijalkaisia ei olisikaan. Koska hän ei ainoalla käsisahallaan, lehtisahalla, voinut valmistaa lautoja, käytti hän taaskin leveitä ja paksuja kaarnankappaleita, joita oli helppo leikellä. Täten hän laittoi kyllin jykevän portin Willin puun oviaukon tukkimiseksi. Samalla hän puhkaisi kaksi pientä ikkunaa toisiaan vastapäätä, niin että niistä pääsi valoa ja ilmaa kammion sisälle. Yöksi voitiin ne sulkea luukuilla; mutta aamusta iltaan ei ainakaan enää tarvinnut turvautua pihkaisiin tuohuksiin, jotka savuttivat asunnon.
Mitä Godfrey myöhemmin keksisi pitkien talvi-iltain valaisemiseksi, sitä hän ei vielä tiennyt. Onnistuisiko hänen valaa lampaantalista muutamia kynttilöitä vai tyytyisikö hän huolellisemmin valmistettuihin pihkapuikkoihin? Sen saisi sitten nähdä.
Vielä tuumittiin, miten voisi rakentaa Willin puun sisään lämmitysuunin. Niin kauan kuin kaunista vuodenaikaa kesti, riitti ulkopuolelle erään mammutpuun juurikoloon laadittu tulisija kaikkiin keittiötarpeisiin; mutta kun rankat säät alkaisivat, kun sadetta tulisi tulvimalla, kun oli taisteltava pakkasta vastaan, jonka tavatonta ankaruutta oli muutamien viikkojen aikana syytä pelätä, silloin olisi pakko keksiä keino tulen sytyttämiseksi asunnon sisäpuolelle ja laittaa savulle riittävä räppänä. Tämä tärkeä kysymys oli aikoinaan ratkaistava.
Hyvin hyödyllinen homma oli se, johon Godfrey ryhtyi yhdistääkseen mammutpuu-ryhmän liepeillä lirisevän puron molemmat rannat. Jokseenkin vaivaloisesti hän sai upotetuksi paaluja joenuoman pohjaan ja asetti niiden päälle muutamia metsästä hakkaamiansa puita sillaksi. Täten saattoi kulkea pohjoiselle rannalle tarvitsematta ensin kävellä kaalamolle, mikä aiheutti kahden mailin kierroksen myötävirtaan.
Mutta vaikka Godfrey ryhtyikin kaikkiin varokeinoihin tehdäkseen oleskelun tällä Tyynenmeren autiolla saarella jokseenkin siedettäväksi — siltä varalta, että hän tovereineen olisi tuomittu elämään siellä kauan, jäämään sinne ehkä ainaiseksi! — ei hän tahtonut kuitenkaan mitään laiminlyödä, joka voisi lisätä pelastumismahdollisuuksia. Phinan saari ei ollut laivojen kulkuväyläin varrella; se oli liiankin selvää. Sillä ei ollut niille mitään leposatamaa tarjottavana, sieltä ei ollut mitään uusia muonavaroja hankittavissa. Mikään ei voinut vietellä aluksia saareen tutustumaan. Mutta eihän silti ollut mahdotonta, että joku sota- tai kauppalaiva saapuisi näkyviin.
Oli siis keksittävä keino, jolla kiinnittäisi sellaisen huomiota ja osoittaisi sille, että saari oli asuttu.
Siinä tarkoituksessa Godfrey katsoi velvollisuudekseen pystyttää lipputangon mereen pistäytyvän pohjoisen niemenkärjen nenään, ja sitä varten hän uhrasi puolikkaan yhdestä niistä lakanoista, jotka oli matkalaukusta tavattu. Ja koska hän pelkäsi, ettei valkoinen väri näkyisi kuin hyvin rajoitetulle alalle, koetti hän vielä värjätä lippuaan erään hiekkasärkkäin juurella kasvavan pensaan marjojen mehulla. Siten sai hän hyvinkin heleätä punaista, jota sitovan syövytysaineen puutteessa ei voinut tehdä lähtemättömäksi, vaan se vika oli korjattava värjäämällä kangas uudestaan, sitten kun tuuli tai sade oli sen haalistuttanut.
Näihin erilaisiin hommiin kului hänen aikansa elokuun 15 päivään asti. Viikkokausia oli taivas ollut melkein alituisesti kirkas, lukuunottamatta paria, kolmea tavattoman rajua myrskyä; nämä olivat syytäneet hyvin viljalti vettä, jonka maa oli ahnaasti imenyt sisäänsä.
Näihin aikoihin Godfrey ryhtyi metsästysammattiinsa. Mutta jos hän itse olikin kyllin taitava pyssymies, ei hän voinut luottaa Tartelettiin, joka pamauttaisi vasta ensimmäisen laukauksensa.
Godfrey käytti siis useita päiviä viikosta metsän nelijalkaisen ja siivekkään riistan ampumiseen, jota ei tosin ollut aivan yllin kyllin, mutta kuitenkin siksi viljalti, että sitä riittäisi Willin puun asukkaille. Muutamat peltopyyt, jotkut punapyyt ja joukko kurppia toivat hauskaa vaihtelua tavalliseen ruokalistaan. Pari, kolme antilooppiakin kaatui nuoren metsästäjän luodista, ja vaikkei opettaja laisinkaan ollut avustanut niiden pyydystämisessä, otti hän ne yhtä suurella mielihyvällä vastaan, kun ne esiintyivät reisipaistina ja kyljyksinä.
Mutta metsästäessään ei Godfrey laiminlyönyt tutustua täydellisemmin saareensa. Hän tunkeutui noiden tiheiden metsien sydämeen, jotka peittivät sen keskiosaa. Hän astui virran vartta sen lähteelle asti, joka kukkulan länsirinteeltä saamallaan vedellään elätti sen juoksua. Hän kiipesi uudelleen kartiokukkulan huipulle ja laskeutui vastakkaisia rinteitä pitkin itärannikolle, jolla ei vielä ollut käynyt.
— Kaikkien tutkimuksieni tuloksena, — toisteli Godfrey usein itsekseen, — on tehtävä se johtopäätös, että Phinan saarella ei ole tuho-eläimiä, ei petoja, ei käärmeitä eikä isoja sisiliskoja! En ole huomannut ainoatakaan! Jos niitä olisi, niin laukaukseni olisivat ne varmaan havahduttaneet! Se on onnellinen seikka! Jos olisi tarvinnut turvata Willin puu niiden hyökkäyksiltä, en juuri tiedä, miten sen olisimme voineet tehdä!
Sitten hän johtui toiseen aivan luonnolliseen mietelmään:
— Tästä täytyy myöskin päätellä — tuumi hän, — että saari ei ole asuttu. Jo kauan sitten olisivat alkuasukkaat tai haaksirikkoiset juosseet esille laukausten paukkeesta! Ei siis ole muuta kuin tuo käsittämätön savu, jonka jo kahdesti luulen huomanneeni…!
Tositeossa ei Godfrey koskaan ollut tavannut jälkiä minkäänlaisesta tulesta. Mitä kiehuviin lähteisiin tuli, joiden höyryksi hän oli luullut voivansa havaintonsa selittää, ei Phinan saarella, joka ei suinkaan ollut tuliperäinen, näkynyt sellaisia olevan. Hänen oli siis täytynyt kahdesti joutua saman ilvehtivän harhakuvan uhriksi.
Sitäpaitsi ei tuota savua tai höyryä sitten ollut näkynytkään. Kun Godfrey toistamiseen nousi keskuskukkulan huipulle ja myöskin uudestaan kiipesi Willin puun latvaoksille, ei hän havainnut mitään, joka olisi hänen huomiotaan kiinnittänyt. Lopuksi hän siis unohtikin koko asian.
Useita viikkoja kului näihin erilaisiin taloushommiin ja metsästysretkiin. Jokainen päivä toi mukanaan jonkun parannuksen toverusten elämään.
Joka sunnuntai Tartelett pukeutui siroimpiin vaatteisiinsa, kuten oli sovittu. Silloin hän ei ajatellut muuta kuin kävellä suurten puitten alla taskuviuluansa soitellen. Hän sipsutteli tanssiaskelin, antaen opetusta itselleen, koska hänen oppilaansa oli jyrkästi kieltäytynyt kurssiansa jatkamasta.
"Mitä hyötyä siitä olisi?" vastusteli Godfrey opettajan kehoituksia. "Kuvitteletteko, voitteko kuvitella Robinsonia ottamassa tanssin ja plastiikan tunteja?"
"Ja miksikä ei?" väitti Tartelett tosissaan. "Minkätähden ei Robinsonilta vaadittaisi hyvää ryhtiä? Siroja liikkeitä ja kaunista käytöstä ei ole hankittava muiden, vaan itsensä vuoksi!"
Siihen ei Godfreyllä ollut mitään vastattavaa. Hän ei kuitenkaan suostunut, ja opettaja sai "opettaa tyhjää ilmaa".
Syyskuun 13 päivä tuotti yhden suurimpia ja surullisimpia pettymyksiä, mitä autiolle saarelle heitetyt haaksirikkoiset saattoivat kokea.
Vaikka Godfrey ei enää koskaan ollut nähnyt missään saaren kolkassa tuota selittämätöntä ja tavoittamatonta savua, niin tänä päivänä kello kolmen tienoissa iltapuolella kiintyi hänen huomionsa pitkään höyryjuovaan, jonka alkuperästä ei voinut erehtyä.
Hän meni kävelemään Lippuniemekkeelle asti — sen nimen hän oli antanut maankärjelle, jolla kohosi hänen lipputankonsa. Ja silloin hän kaukoputkellaan katsellessaan havaitsi taivaanrannalla savua, jota länsituuli ajoi saarelle päin.
Godfreyn sydän sykähti rajusti.
— Laiva! — huudahti hän.
Mutta purjehtisiko tuo alus, tuo höyrylaiva, Phinan saaren näkyvissä? Ja jos se niin tekisikin, tulisiko se kyllin lähelle, jotta merkinannot voitaisiin sinne nähdä tai kuulla? Vai haihtuisiko tuo tuskin havaittu savu laivan kanssa näköpiirin luoteis- tai lounaisrantaan?
Kahden tunnin ajan kuohuttivat Godfreyn mieltä vaihtelevat toivon ja pelon väliset tunteet, joita on helpompi kuvitella kuin kuvailla.
Vähitellen alkoikin savujuova tulla isommaksi. Se taajeni höyrylaivan lisätessä tultaan, mutta heikkeni jälleen miltei huomaamattomiin, kun hiililapiollinen oli palanut. Mutta sittenkin lähestyi laiva silminnähtävästi. Kello neljän tienoissa näyttäytyi sen runko taivaan ja meren yhtymäkohdassa.
Se oli iso höyrylaiva matkalla koilliseen, — sen Godfrey helposti totesi. Jos se yhä pysyi sillä suunnalla, täytyi sen välttämättömästi lähestyä Phinan saarta.
Godfrey oli aluksi aikonut juosta Willin puulle ilmoittaakseen asiasta Tartelettille. Mutta mitäpä se olisi hyödyttänyt? Yhden ainoan merkkejä antavan ihmisen näkeminen vaikutti yhtä paljon kuin kahdenkin. Hän jäi siis paikalleen ja seisoi kiikari silmäin edessä, tahtoen tarkoin seurata laivan jokaista liikettä.
Höyrylaiva läheni yhä rannikkoa, vaikkei se ollutkaan kääntänyt keulaansa suoraan saarta kohti. Kellon viittä lähestyessä kohosi taivaanranta jo sen runkoa korkeammalle ja sen kolme kuunarinmastoa tuli näkyviin. Godfrey saattoi jo eroittaa sen lipputangossa lepattavat värit.
Ne olivat Amerikan värit.
— Mutta, — mietti hän, — jos minä näen tuon lipun, ei ole mahdollista, että laivalta ei huomattaisi omaani! Tuuli levittää sitä niin, että kaukoputkella voidaan se helposti nähdä! Entä jos antaisin merkkejä kohottamalla ja alentamalla sitä useita kertoja, paremmin ilmaistakseni, että maalta käsin tahdotaan päästä yhteyteen laivan kanssa. Niin, tässä ei ole silmänräpäystäkään hukattava!
Tuuma oli hyvä. Juosten Lippuniemekkeen äärimmäiseen kärkeen Godfrey alkoi liikuttaa lippuansa niin kuin tehdään tervehtiessä. Sitten hän jätti sen puolitankoon, — mikä meritapojen mukaan merkitsee, että ollaan hädässä ja pyydetään apua.
Höyrylaiva lähestyi vielä, saapuen vähemmän kuin kolmen meripenikulman päähän rannasta, mutta sen lippu pysyi yhä liikkumattomana mesaanimaston sakarassa eikä vastannut Lippuniemekkeeltä annettuun merkkiin.
Godfrey tunsi sydäntänsä ahdistavan. Kaiketikaan ei häntä oltu nähty…! Kello oli puoli seitsemän, ja alkoi jo hämärtää!
Kohta ei höyrylaiva ollut enää kuin kahden penikulman päässä niemekkeen kärjestä, jota kohti se porhalsi. Sillä hetkellä vaipui aurinko taivaanrannan taakse. Yön ensimmäisten varjojen langetessa täytyi hylätä kaikki toivo.
Godfrey alkoi uudestaan vuorottain nostaa ja laskea lippuansa, mutta yhtä huonolla tuloksella… Hänelle ei vastattu.
Hän ampui sitten useita laukauksia, vaikka matka oli vielä pitkä eikä tuuli puhaltanut siihen suuntaan…! Mitään pamausta ei kuulunut laivan kannelta. Sillä välin tummeni ilta vähitellen yöksi; ennenpitkää oli höyrylaivan runko häipynyt näkyvistä. Tunnin päästä se olisi epäilemättä ehtinyt Phinan saaren ohi.
Tietämättä mitä tehdä, Godfrey päätti silloin sytyttää pihkaisen puuryhmän, joka kasvoi Lippuniemekkeen takana. Hän viritti nallihatun avulla kahmalollisen kuivia lehtiä ja pisti sitten tulen mäntyryhmään, joka pian leimahti mahtavaksi soihduksi.
Mutta laivan tulet eivät vastanneet tähän maalla sytytettyyn merkkivalkeaan, ja Godfrey palasi surumielin Willin puulle tuntien itsensä ehkä hyljätymmäksi kuin oli tähän asti ollut!