XVI
Tapahtuu jotakin, mikä ei lukijaa kummustuttane.
Tämä oli kova isku Godfreylle. Tulisiko tuo häneltä livahtanut tilaisuus enää koskaan takaisin? Saattoiko hän sitä toivoa? Ei! Tuon laivan välinpitämättömyys sen purjehtiessa Phinan saaren ohitse viitsimättä sitä edes tunnustella oli niin ilmeinen, että samoin menettelisivät kaikki alukset, jotka uskaltautuisivat tälle Tyynenmeren autiolle kohdalle. Miksipä toiset poikkeaisivat tänne paremmin kuin tuo äskeinenkään laiva, koska saarella ei ollut mitään suojasatamaa.
Godfrey vietti surullisen yön. Tuon tuostakin hän hätkähti hereille ollen kuulevinansa tykinlaukauksen ulapalta. Hän kyseli itseltään silloin, oliko laivasta ehkä vihdoinkin havaittu rannalla vielä loimuava suuri nuotio ja yritettiinkö sieltä kenties laukauksella ilmoittaa, että oltiin saapuvilla.
Godfrey kuunteli… Kaikki tuo ei ollut muuta kuin hänen liiaksi kiihoittuneiden aivojensa luoma harhavaikukutelma. Kun päivä oli valjennut, alkoi hän jo itselleen uskotella, ettei tuo laivan ilmestyminen ollut muuta ollutkaan kuin unta, joka oli alkanut eilen kello kolmen tienoissa iltapäivällä!
Mutta ei! Oli liiankin varmaa, että laiva oli näyttäytynyt Phinan saaren edustalla, ehkä vähemmän kuin kahden penikulman päässä siitä, ja yhtä totta oli, että se ei ollut sinne poikennut!
Tästä pettymyksestään Godfrey ei ollut hiiskunut sanaakaan Tartelettille. Mitä olisi hyödyttänyt hänelle siitä jutella? Eikö tuo kevytmielinen mies sitäpaitsi koskaan ajatellut neljääkolmatta tuntia pitemmälle. Hän ei enää edes odotellutkaan tilaisuutta, joka voisi heidät saarelta vapauttaa. Hän ei kuvitellut, että tulevaisuus koskaan voisi hänelle tarjota mitään tähdellistä. San Francisco alkoi häipyä hänen muististaan. Hänellä ei ollut odottelevaa kihlattua, ei Will-enoa, jonka luokse mieli paloi. Jos hän tällä maankolkalla olisi voinut järjestää tanssikurssit, olisivat hänen toiveensa olleet tyydytetyt — vaikkapa ei olisi ollut enempää kuin yksi oppilas.
Mutta jos opettaja ei uskonut, että mikään välitön vaara voisi uhata hänen turvallisuuttansa tällä saarella, jolla ei ollut petoja eikä alkuasukkaita, niin hän oli väärässä. Vielä samana päivänä hänen huoleton optimisminsa joutui kovalle koetukselle.
Kello neljän tienoilla iltapuolella Tartelett oli tapansa mukaan mennyt poimimaan ostereita ja nilviäisiä Lippuniemekkeen takana sijaitsevalta rannikon osalta, kun Godfrey näki hänen rientävän juoksujalkaa Willin puulle. Hänen harvat hiuksensa törröttivät ohimoilla. Hän näytti mieheltä, joka pakenee rohkenematta edes taaksensa vilkaista.
"Mitä nyt?" huudahti Godfrey hiukan levottomana ja astui toveriansa vastaan.
"Tuolla… tuolla…!" virkkoi Tartelett osoittaen sitä kohtaa merta, josta näkyi kapea kaistale pohjoisessa Willin puun isojen naapurien lomitse.
"Mitä siellä sitten on?" kysyi Godfrey juosten ensi työkseen mammutpuu-metsikön reunaan.
"Kanootti!"
"Kanoottiko?"
"Niin…! Villi-ihmisiä…! Kokonainen venekunta… Pieni laivue villejä… Kenties ihmissyöjiä…!"
Godfrey oli katsahtanut osoitettuun suuntaan.
Ei siellä venekuntaa ollut, kuten suunniltaan säikähtynyt Tartelett oli sanonut, mutta opettaja oli erehtynyt vain määrään nähden. Siellä oli tosiaan pieni vene lipumassa puolisen penikulman päässä rannikosta merellä, joka tällä hetkellä oli varsin tyyni, ja suunnaten kulkunsa niin, että se kiertäisi Lippuniemekkeen.
"Ja miksi ne olisivat ihmissyöjiä?" kysyi Godfrey kääntyen opettajan puoleen.
"Siksi", vastasi Tartelett, "että Robinsonien saarille aina ennemmin tai myöhemmin saapuu ihmissyöjiä!"
"Eikö se pikemmin ole jonkun kauppalaivan vene?"
"Laivanko…?"
"Niin… höyrylaivan, joka tästä eilen iltapäivällä purjehti saaremme näkyvissä."
"Ettekä ole maininnut siitä minulle mitään!" huudahti Tartelett kohottaen epätoivoisesti käsivartensa taivasta kohti.
"Mitäpä hyötyä siitä olisi ollut", vastasi Godfrey, "kun luulin, että laiva oli lopullisesti purjehtinut tiehensä. Mutta tuo kanootti voi olla sieltä! Saammepa nähdä…!"
Godfrey palasi nopeasti Willin puuhun, otti sieltä kaukoputkensa ja asettui sitten metsikön reunalle.
Siinä seisoen hän saattoi tarkkaavaisuuttansa ponnistaen nähdä veneen, josta välttämättömästi täytyi havaita niemekkeellä liehuva lippu heikon tuulen levittämänä.
Kaukoputki putosi Godfreyn silmiltä.
"Villejä…! Niin, villejä ne kyllä ovat!" huudahti hän.
Tartelett tunsi sääriensä tutisevan, ja pelonväristys puistatti koko hänen ruumistansa.
Siellä oli todella veneellinen villi-ihmisiä, jotka olivat saapumassa saarta kohti.
Vene oli rakennettu polynesialaisten ruuhien tapaan, sillä oli iso bamburuo'oista punottu purje, ja vasemman laidan yli työnnetty liipotin piti sitä tasapainossa, estäen sitä liiaksi kallistumasta tuulen alle.
Godfrey eroitti täydellisesti ruuhen muodon: se oli prao — ja siitä päättäen ei Phinan saari voinut olla varsin kaukana malaijilaisesta saaristosta. Mutta tuossa ruuhessa ei ollut malaijeja, vaan puolialastomia neekereitä, joiden lukumäärän saattoi laskea tusinaksi.
Oli siis varsin vaarallista, jos heidät nähtäisiin. Nyt sai Godfrey katua, että oli kohottanut tuon lipun, jota laivasta ei oltu huomattu, mutta jonka tuo joukkio varmaan näki. Sen alaslaskeminen oli jo liian myöhäistä.
Se oli tosiaan perin ikävä seikka. Jos oli todennäköistä, että näiden villien päämääränä joltakin naapurisaarelta lähtiessään oli ollut saavuttaa tämä saari, niin he kenties luulivat sitä asumattomaksi, kuten se ennen Dreamin haaksirikkoa todella oli ollutkin. Mutta lippu oli siellä osoittamassa ihmisolentojen asettumista tälle rannikolle! Miten heitä siis välttää, jos he laskisivat maihin?
Godfrey ei tiennyt mitä tehdä. Joka tapauksessa oli tarkattava, astuisivatko alkuasukkaat saarelle; se oli toistaiseksi tärkeintä. Sitten saisi nähdä.
Kaukoputki silmäin edessä hän siis seurasi ruuhen liikkeitä. Hän näki sen kääntyvän niemekkeen kärjen kohdalla ja sitten kiertävän sen. Sitten se laski rannikkoa pitkin ja saapui lopuksi maihin juuri sen joen suulla, joka kahta penikulmaa ylempänä virtasi Willin puun ohi.
Jos noiden alkuasukkaiden päähän siis pistäisi nousta pitkin puron vartta, saapuisivat ne varsin pian mammut-petäjämetsikköön, eikä niitä voisi siitä estää.
Godfrey ja Tartelett palasivat nopeasti asuntoonsa. Oli ennen kaikkea ryhdyttävä joihinkin toimenpiteisiin sen turvaamiseksi yllätykseltä ja ajoissa valmistauduttava sitä puolustamaan. Vain tätä ajatteli Godfrey. Opettajan ajatukset taas suuntautuivat aivan toisaalle.
— Ah, ah! — voivotteli hän itsekseen. — Onpa tämä kamalaa! Näinkö on kohtalo määrännyt? Eikö sitä siis voi välttää? Eikö voi tulla Robinsoniksi raakalaisten kanootin laskematta saarelle, kannibaalien saapumatta sinne ennemmin tai myöhemmin? Olemme olleet täällä vain kolme kuukautta ja tuolla ne jo tulevat! Ei herra Foe eikä herra Wyss suinkaan ole liioitellut! Kylläpä kannattaa laittautua Robinsoniksi, totisesti!
Tartelett hyvä, Robinsoniksi ei laittauduta, Robinsoniksi tullaan, etkä sinä aavistanutkaan, kuinka oikeaan osasit verratessasi asemaasi mainittujen kahden, englantilaisen ja sveitsiläisen, kertojan sankarien kohtaloon.
Heti kun Godfrey oli palannut Willin puulle, ryhdyttiin seuraaviin varokeinoihin: Mammutpetäjän juurikoloon sytytetty tuli sammutettiin ja tuhka hajoitettiin tuuleen, jotta ei jäisi mitään jälkiä. Kukot, kanat ja kananpojat olivat jo yöpyneet kanahuoneeseen, ja täytyi tukkia sen aukko varvuilla salatakseen sen mahdollisimman hyvin. Muut elukat — kaniinit, lampaat ja vuohet — ajettiin niitylle, kun ei myöskin niitä, ikävä kyllä, voitu sulkea mihinkään talliin. Kaikki vehkeet ja työkalut vietiin asuntoon, ulkopuolelle ei jätetty mitään sellaista, mikä olisi osoittanut siellä olevan tai siellä käyneen ihmisolentoja. Sitten suljettiin ovi tiukasti, kun Godfrey ja Tartelett itsekin ensin olivat vetäytyneet Willin puun sisään. Tämä mammutpetäjän kaarnasta leikattu ovi liittyi hyvin rungon kuoreen ja jäisi villeiltä ehkä huomaamatta, jolleivät ne sitä kovin läheltä tarkastaisi. Samoin oli kahden ikkunan laita, joiden eteen työnnettiin luukut. Sitten sammutettiin kaikki tuli asunnosta, joka jäi pilkkosen pimeäksi.
Kylläpä tämä yö tuntui pitkältä! Godfrey ja Tartelett kuuntelivat pienimpiäkin rasahduksia ulkoa. Kuivan oksan naksahdus, tuulen henkäys sai heidät säpsähtämään. He olivat kuulevinaan astuntaa puiden alta. Heistä tuntui siltä kuin Willin puun ympärillä käveltäisiin. Silloin Godfrey kohottaen itsensä toiseen ikkunoista raotti luukkua ja tähysti levottomasti hämärään.
Ei vielä mitään.
Kuitenkin Godfrey kuuli pian askeleita tanterelta. Tällä kertaa eivät hänen korvansa olleet voineet häntä pettää. Hän katseli vielä, mutta ei nähnyt muuta kuin yhden vuohista, joka tuli etsimään suojaa puiden alta.
Muuten oli Godfrey tehnyt päätöksensä siltä varalta, että jotkut villeistä sattuisivat keksimään suunnattoman mammutpetäjän tyveen kätketyn asunnon: Hän laahaisi Tartelettin mukanaan sisäkäytävää pitkin ylös ja pakenisi latvaoksille asti, missä kykenisi paremmin tekemään vastusta. Kun hänellä oli käytettävänään sekä pitkiä pyssyjä että revolvereita ja ampumatarpeita yllin kyllin, olisi hänellä ehkä mahdollisuutta saada voitto tusinasta metsäläisiä, joilla ei ollut tuliaseita. Jos nämä, siinä tapauksessa, että olivat varustetut jousilla ja nuolilla, hyökkäisivät alhaalta, ei ollut luultavaa, että he pitäisivät puoliansa hyvin tähdättyjä pyssyjä vastaan ylhäältä päin. Jos ne taas murtaisivat asunnon oven ja yrittäisivät sisäpuolelta nousta korkeille oksille, kävisi se niille tukalaksi, koska oli kuljettava ahtaan aukon kautta, jota piiritetyt voivat helposti puolustaa.
Tästä mahdollisuudesta ei Godfrey muuten virkkanut mitään Tartelettille. Mies-poloinen oli jo kyllin säikähtynyt ruuhen tulosta. Ajatus, että hänen ehkä täytyisi paeta puun latvaan kuin kotka pesäänsä, ei olisi ollut hänelle rauhoittava. Jos se äärimmäisessä tapauksessa kävisi välttämättömäksi, niin Godfrey raahaisi hänet muassaan antamatta hänelle edes miettimisen aikaa.
Yö kului pelon ja toivon vaiheilla. Mitään välitöntä hyökkäystä ei tapahtunut. Villit eivät olleet vielä saapuneet mammutpetäjä-metsikköön asti. Ehkä ne odottivat päivän valkenemista lähteäkseen seikkailemaan saaren halki.
"Sen ne luultavasti tekevät", virkkoi Godfrey, "koska lippumme ilmoittaa niille, että saari on asuttu! Mutta niitä on vain tusina, ja niiden täytyy ryhtyä joihinkin varokeinoihin! Kuinka ne aavistaisivat joutuvansa tekemisiin ainoastaan kahden haaksirikkoisen kanssa? Ei, ne eivät uskalla tulla ennen kirkasta päivää… elleivät ehkä jää…"
"Tai kenties ne päivän tultua astuvat jälleen alukseensa ja lähtevät pois", vastasi Tartelett.
"Lähtisivätkö pois? Mutta mitä varten ne sitten olisivat tulleet yhdeksi yöksi Phinan saarelle?"
"En minä tiedä…" vastasi opettaja, joka kauhunsa vallassa ei voinut selittää näiden villien tuloa muuten kuin että ne halusivat hotkia ihmislihaa.
"Olkoon miten tahansa", sanoi Godfrey, "mutta jolleivät nuo villit huomenaamulla ole saapuneet Willin puulle, niin lähdemme tiedustelemaan".
"Mekö…?"
"Niin, me!… Mikään ei olisi varomattomampaa kuin erota toisistamme!
Ken tietää, vaikka meidän täytyisi paeta sisämetsiin ja lymytä muutamia
päiviä… kunnes vene lähtee täältä! Niin, me pysymme yhdessä,
Tartelett!"
"Hst…?" hillitsi opettaja vapisevalla äänellä. "Minusta tuntuu kuin kuulisin jotakin ulkoa…"
Godfrey kohottausi taas ikkunaan ja laskeutui melkein heti jälleen.
"Ei!" sanoi hän. "Vielä ei kuulu mitään epäilyttävää! Elukkamme vain tulevat metsikköön."
"Ehkä niitä hätyytetään!" virkkoi Tartelett.
"Ne tuntuvat päinvastoin hyvin rauhallisilta", vastasi Godfrey. "Minä luulen niiden pikemmin tulevan vain etsimään suojaa aamukasteelta."
"Ah", voihkaisi Tartelett niin surkealla äänellä, että se vähemmän vakavassa tilaisuudessa olisi Godfreytä naurattanut, "tällaista ei meille sattuisi Kolderupin talossa Montgomery-kadun varrella!"
"Päivä valkenee ennen pitkää", virkkoi sitten Godfrey. "Jollei alkuasukkaita ole tullut näkyville ennenkuin tunti on kulunut, niin jätämme Willin puun ja lähdemme tiedusteluretkelle saaren pohjoisosaan. — Osannettehan te pidellä pyssyä, Tartelett?"
"Pidellä!… No kyllä!…"
"Ja ampua johonkin määrättyyn suuntaan?"
"Minä en tiedä!… En ole koskaan yrittänyt, ja voitte olla varma,
Godfrey, että luotini ei osu…"
"Kuka tietää, vaikka pelkkä pamauskin riittäisi peloittamaan villejä!"
Tuntia myöhemmin oli päivä kylliksi valjennut, jotta silmä voi kantaa mammutpuu-metsikön tuolle puolen.
Godfrey avasi silloin vuoroittain, mutta varovaisesti molempain ikkunain luukut. Siitä, joka oli etelään päin, ei näkynyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Kotieläimet käyskentelivät rauhallisesti puitten alla eivätkä näyttäneet ollenkaan säikähtyneiltä. Tarkastuksensa tehtyään Godfrey sulki sen ikkunan huolellisesti jälleen. Pohjoisenpuolisesta ikkunanaukosta saattoi nähdä rannikolle asti. Näköalaa riitti kahden mailin päässä olevaan Lippuniemekkeen kärkeenkin; mutta joensuuta, sitä kohtaa, jossa villit olivat eilen astuneet maihin, ei voinut eroittaa. Godfrey katseli ensin, kaukoputkeansa käyttämättä, tarkatakseen Willin puun ympäristöä siltä puolen. Kaikki oli täysin rauhallista.
Sitten hän, tarttuen kiikariinsa, tähysti kaartuvaa rantaa
Lippuniemekkeen kärkeen asti.
Kenties olivat alkuasukkaat, kuten Tartelett oli huomauttanut, maalla vietetyn yön jälkeen purjehtineet takaisin, niin käsittämätöntä kuin se olisi ollutkin, yrittämättä edes ottaa selvää, oliko saari asuttu.