XVII
Opettaja tekee pyssyllään vallan ihmeitä.
Mutta silloin pääsi Godfreyltä huudahdus, joka sai opettajan säpsähtämään. Ei ollut enää epäilystäkään siitä, että villien täytyi tietää saarella asuvan ihmisolentoja, koska olivat vieneet lipun, joka tähän asti oli ollut niemen kärjessä kohotettuna, mutta joka ei enää liehunutkaan Lippuniemekkeelle pystytetyn riu'un puolivälissä!
Laaditun suunnitelman toteuttamishetki oli siis tullut: oli lähdettävä ottamaan selvää, olivatko villit vielä saarella ja mitä ne siellä hommailivat.
"Lähtekäämme", virkkoi Godfrey toverilleen.
"Niin, mutta…" epäröi Tartelett.
"Tahdotteko mieluummin jäädä tänne?"
"Kyllä… teidän kanssanne, Godfrey."
"Ei, vaan yksiksenne?"
"Yksikseni…! En koskaan…!"
"Tulkaa siis…"
Käsittäen hyvin, että mikään ei saisi Godfreytä peräytymään päätöksestään, Tartelett suostui häntä seuraamaan. Yksikseen Willin puulle jäämiseen ei hänellä ollut rohkeutta.
Ennen lähtöänsä Godfrey tarkasti, että aseet olivat kunnossa. Molemmat pyssyt panostettiin luodilla, ja toisen niistä sai opettaja käteensä ja näytti olevan tuosta koneesta yhtä hämillään kuin joku Pomotun saariryhmän alkuasukas olisi ollut. Sitäpaitsi hänen täytyi ripustaa toinen metsästyspuukoista vyölleen, johon patruunakotelo jo oli kiinnitetty. Hän oli kylläkin ajatellut ottaa mukaansa myöskin taskuviulunsa — kuvitellen ehkä, että noihin villeihin tehoisivat tuon vinguttimen sulosäveleet, joiden kimeyttä ei parhainkaan soittotaiteilija olisi voinut korvata.
Godfreyllä oli vähän vaivaa saadakseen hänet luopumaan tästä yhtä naurettavasta kuin epäkäytännöllisestä tuumasta.
Kello lienee silloin ollut kuusi aamulla. Mammutpetäjäin latvat rusoittivat auringon ensi säteissä.
Godfrey raotti ovea; hän astahti ulkopuolelle ja tarkasti puuryhmää.
Täydellinen hiljaisuus.
Elukat olivat palanneet laitumelle. Niiden nähtiin rauhallisesti pureskelevan ruohoa neljännespenikulman päässä. Niiden eleissä ei mikään osoittanut pienintäkään levottomuutta.
Godfrey viittasi Tartelettia mukaansa. Perin kömpelönä taistelutamineissaan seurasi häntä opettaja näyttäen hiukan epäröivältä.
Pian Godfrey sulki oven jälleen, huolehdittuaan siitä, että se liittyi tarkasti mammutpetäjän kuoreen. Sitten hän viskattuaan puunjuurelle risukimpun ja sen paineeksi muutamia isoja kiviä, suuntasi askeleensa joelle, jonka vartta aikoi kulkea alaspäin, sen suulle asti, jos niin tarvittiin.
Tartelett seurasi häntä, joka askeleella silmäillen levottomasti ympärilleen näköalan ääreen asti; mutta yksikseen jäämisen pelosta hän ei päästänyt toveriaan loittonemaan.
Heidän päästyään metsikön reunaan Godfrey pysähtyi. Ottaen silloin kiikarin sen kotelosta hän tähysti mitä tarkkaavimmin koko sitä rannikon osaa, joka ulottui Lippuniemekkeestä saaren koilliseen kulmaan asti.
Ainoatakaan elävää olentoa ei näkynyt; edes leirivalkean savua ei kohonnut ilmaan.
Niemenkärki oli samoin autio, mutta epäilemättä tapaisi siellä runsaasti vereksiä jälkiä. Lipputankoon nähden Godfrey ei ollut erehtynyt. Vaikka salko yhä kohosikin niemekkeen reunimmaisella kalliolla, oli lippu siitä riistetty. Kaikesta päättäen olivat alkuasukkaat saavuttuaan sille kohdalle kähveltäneet punaisen vaatteen, joka luonnollisesti herätti niiden anastamishalua; sitten ne tietenkin olivat palanneet maihinnousupaikalleen joensuulle.
Godfrey kääntyi silloin niin, että saattoi nähdä koko länsirannikon.
Siellä oli vain aava erämaa Lippuniemekkeestä Dream-lahtea kehystävälle rannalle asti.
Merellä ei muuten näkynyt mitään alusta. Jos alkuasukkaat olivat jälleen astuneet ruuheensa, täytyi päätellä, että se nyt kulki rantaa pitkin kallioiden suojassa ja niin läheltä, ettei ollut mahdollista sitä havaita.
Mutta Godfrey ei voinut eikä tahtonut olla epätietoisuudessa. Hänen oli saatava selville, oliko vene lopullisesti jättänyt saaren vai eikö.
Sitä varten oli välttämätöntä päästä sille kohtaa, missä alkuasukkaat edellisenä päivänä olivat astuneet maihin, toisin sanoen itse joen suulle, jossa oli ahdas lahdelma.
Ja sitä heti yritettiinkin.
Pienen virran muutamien puuryhmien varjostamia rantoja peitti pensaikko noin kahden penikulman pituudelta. Alempana, viiden-, kuudensadan metrin päässä merestä juoksi joki avorannoin. Tämä seikka teki siis mahdolliseksi saapua lähelle maihinnousupaikkaa, tarvitsematta pelätä huomatuksi tulemista. Oli kuitenkin mahdollista, että villit olivat jo rohkaistuneet nousemaan puron vartta. Tämän mahdollisuuden varalta täytyikin edetä äärimmäisen varovaisesti.
Kuitenkin Godfrey ajatteli hyvällä syyllä, että alkuasukkaat, jotka olivat pitkästä matkastaan väsyneitä, eivät tähän aikaan aamusta vielä olisi lähteneet ankkuripaikaltaan. Kenties ne siellä vielä nukkuisivatkin, joko ruuhessa tai maalla. Siinä tapauksessa olisi hyvä ottaa selvää, eikö niitä kävisi yllättäminen.
Suunnitelmaa ryhdyttiin siis viivyttelemättä toimeenpanemaan. Oli tärkeätä, että vihollinen ei ehtisi tehdä aloitetta. Sellaisissa tilaisuuksissa onni suosii useimmiten ensimmäisiä iskuja. Pyssyt olivat jo panostetut, tarkastettiin vain niiden nallit; samoin huolehdittiin revolvereista; ja sitten alkoivat Godfrey ja Tartelett peräkanaa astua puron vasempaa rantaa pitkin alaspäin.
Ympärillä oli kaikki tyyntä ja rauhallista. Lintuparvia pyrähteli rannalta toiselle, ne ajoivat toisiansa takaa korkeilla oksilla eivätkä osoittaneet mitään levottomuutta.
Godfrey astui ensimmäisenä; mutta voimme uskoa, että hänen toverinsa täytyi ponnistella pysytelläkseen hänen kintereillään. Hiipien puulta puulle pyrkivät molemmat täten merenrannikkoa kohti melkein ilman havaituiksi tulemisen vaaraa. Täällä kätkivät viidakon pensaat heidät toisen rannan näkyvistä, tuolla hävisivät heidän päänsäkin pitkään ruohoon, jonka liikkuminen olisi pikemmin ilmaissut ihmisen kuin eläimen kulun. Mutta joka tapauksessa saattoi jousi nuolesta tai kivi lingosta aina äkkiarvaamatta lennähtää. Oli oltava varuillaan.
Kaikista saamistaan ohjeista huolimatta Tartelett kuitenkin kompastuen aivan sopimattomaan aikaan joitakuita maanpinnasta kohoavia kantoja vastaan teki pari, kolme kuperkeikkaa, jotka olisivat voineet pilata koko tilanteen. Godfrey alkoi jo katua, että oli ottanut moisen tökerön seuralaisekseen. Eikä tuosta mies-poloisesta voinut hänelle suurta apua olla. Parempi olisi epäilemättä ollut jättää hänet Willin puuhun tai, jos hän ei olisi tahtonut siihen suostua, kätkeä hänet metsään johonkin vesakkoon; mutta nyt se oli jo liian myöhäistä.
Tunnin kuluttua heidän mammutpetäjäin luota lähdettyänsä Godfrey oli kumppaneineen kulkenut mailin — vain yhden mailin, — sillä astuminen ei ollut helppoa tässä korkeassa ruohikossa ja näiden pensasrivien välissä. Kumpikaan ei ollut vielä nähnyt mitään epäilyttävää.
Tällä kohtaa puuttuivat puut vähintäänkin sadan metrin alalta; joki virtasi alastomien äyräittensä välissä; maa näytti avonaisemmalta.
Godfrey pysähtyi. Hän tarkkasi huolellisesti koko ruohikkoa puron oikealla ja vasemmalla puolella.
Mitään arveluttavaa ei vieläkään, ei mitään, joka olisi ilmaissut villien lähestymistä. Totta kyllä, että nämä, jotka eivät voineet luulla saaren olevan asumattoman, eivät tietenkään tunkeutuisi eteenpäin ilman varokeinoja. He lähtisivät yhtä varovaisina pyrkimään tämän pienen joen vartta ylöspäin kuin Godfrey oli sitä alaspäin kulkiessaan. Täytyi siis otaksua, että jos heitä kiertelisi lähettyvillä, hekään eivät laiminlöisi käyttää hyväkseen puiden tai korkeiden mastiksi- ja myrttipensaiden tarjoamaa suojaa. Ne sijaitsivat hyvin sopivasti, jotta välistä löytäisi väijytyspaikkoja.
Eriskummainen, mutta sittenkin varsin luonnollinen seikka oli, että mitä kauemmaksi he etääntyivät Tartelettin näkemättä ainoatakaan vihollista, sitä enemmän hävisi vähitellen viimemainitun levottomuus, jopa hän alkoi puhua halveksivasti noista "naurettavista ihmissyöjistä". Godfrey sensijaan näytti levottomammalta. Käyden kaksin verroin varovaiseksi hän jatkoi alastoman kohdan jäätyä selän taakse matkaa vasemmalla rannalla puiden suojassa.
Tunnin kävelyn perästä hän sitten saapui sille kohtaa, jossa rantoja ei enää reunustanut muu kuin vaivaiskasvuiset pensaat ja jossa ohuemmaksi käynyt ruohikko alkoi tuntea vaikutusta meren läheisyydestä.
Näissä olosuhteissa oli vaikea lymyillä, jollei tahtonut jatkaa matkaansa maata pitkin kontaten.
Niin Godfrey tekikin ja niin hän käski myöskin Tartelettin tehdä.
"Ei ole enää villejä! Ei ole enää ihmissyöjiä! Ne ovat lähteneet!" hoki tanssinopettaja.
"Niitä on!" väitti Godfrey innokkaasti, puhuen melkein kuiskaamalla.
"Niiden täytyy olla tuolla…! Vatsallenne, Tartelett, vatsallenne!
Olkaa valmis ampumaan, mutta älkää laukaisko ennenkuin minä käsken!"
Godfrey oli lausunut nuo sanat niin käskevään sävyyn, että opettaja, joka tunsi jalkainsa horjuvan allaan, vaivatta ja ponnistuksetta lysähti vaadittuun asentoon.
Ja siinä hän teki viisaasti!
Sillä Godfrey ei suinkaan ollut syyttä suotta puhunut niin pontevasti.
Siltä paikalta, jossa molemmat silloin olivat, ei voinut nähdä rantaa eikä sitä kohtaa, missä joki laski mereen. Joen polvessa oleva töyränne näet katkaisi jyrkästi näköalan sadan askeleen päästä; mutta yläpuolella tätä ahdasta näköpiiriä, jonka rannan kohoutumat sulkivat, nousi paksu savu suoraan ilmaan.
— Olisikohan tuo savu samaa alkuperää kuin ne, joita jo kahdesti olen vilaukselta nähnyt? — tuumi hän. — Olisiko siitä tehtävä se johtopäätös, että alkuasukkaita on jo ennen astunut maihin saaren pohjois- ja etelärannikolla ja että nuo savutuprut nousivat heidän sytyttämistään nuotioista? Mutta ei, se ei ole mahdollista, koska en ole milloinkaan tavannut tuhkaa, en jälkiä tulisijasta enkä sammuneita hiiliä! Ah, tällä kertaa kyllä tiedän, mistä savu johtuu!
Ja nopealla mateluliikkeellä, jota Tartelett parhaansa mukaan matki, hänen onnistui päätään ruohon yli kohottamatta ryömiä joen mutkaan asti.
Sieltä hän voi helposti tarkata koko sitä rannikon osaa, jonka halki pieni joki vyörytteli vettänsä.
Hän oli vähällä parkaista!… Hänen kätensä laskeutui opettajan olkapäälle merkiksi, että tämä ei saisi hievahtaakaan…! Turhaan mennä kauemmaksi…! Godfrey näki vihdoinkin sen, mitä katsomaan oli tullut.
Iso puista tehty, rantahietikolle matalien kallioiden väliin sytytetty rovio tuprutti taivaalle savutöyhtöänsä. Tämän tulen ympärillä häärivät eilen saapuneet villit syytäen sen virikkeeksi kahmaloittain uusia risuja, joita olivat keränneet kasaan. Niiden kanootti oli kiinnitetty isoon kiveen, ja nousevan vuoksen kohottelemana se keinui tyrskyn pienillä laineilla.
Godfrey saattoi eroittaa kaikki, mitä rannalla tapahtui, tarvitsematta käyttää kiikariansa. Hän ei ollut enempää kuin kahdensadan askeleen päässä nuotiosta, jonka räiskymisenkin hän kuuli. Hän käsitti heti, ettei hänen laisinkaan tarvinnut pelätä yllätystä takaapäin, koska neekerit, joiden lukumäärän hän niiden ruuhessa ollessa oli laskenut, olivat kaikki koolla.
Kymmenen kahdestatoista oli todella puuhassa, toiset nuotion kohentelemisessa, toiset paalujen maahan lyömisessä, ilmeisesti aikoen ripustaa niille paistinvartaan polynesialaiseen tapaan. Yhdestoista, joka näytti päälliköltä, käveli rannikon hiekalla luoden usein silmänsä saaren sisäosaa kohti, ikäänkuin peläten jotakin hyökkäystä.
Godfrey tunsi tämän alkuasukkaan hartioilla punaisen lippukankaan, josta oli tullut koristusesine.
Kahdestoista villi taas virui pitkänään maassa, tiukasti vaajaan sidottuna.
Godfrey käsitti liiankin hyvin, mikä kohtalo tätä onnetonta odotti. Tuo varras oli hänen lävistämistään varten! Tuo tuli oli laitettu hänen käristämisekseen…! Tartelett ei siis eilen ollut erehtynyt, kun hän aavistuksissaan nimitti näitä tulokkaita ihmissyöjiksi!
Täytyy myöntää myöskin, että hän ei siinäkään ollut erehtynyt, kun sanoi kaikkien Robinsonien, todellisten tai kuviteltujen, seikkailujen olevan vain jäljennöksiä toisistaan! Aivan varmaan olivat Godfrey ja hän nyt samassa tilanteessa kuin Daniel de Foen sankari villien astuessa maihin hänen saarelleen. Molemmat saisivat epäilemättä olla samanlaisen kaamean näytelmän katselijoina.
No, Godfrey oli päättänyt toimia tuon sankarin tavoin! Ei, hän ei sallisi surmata vankia, jota noiden ihmissyöjäin vatsat odottivat! Hän oli hyvin asestettu. Kahdella pyssyllään — neljä laukausta, — kahdella revolverillaan — kaksitoista laukausta, — hän kykeni helposti saamaan voiton yhdestätoista roikaleesta, jotka pelkkä tuliaseen pamauskin ehkä saisi lähtemään käpälämäkeen. Tämän päätöksen tehtyään hän odotti aivan kylmäverisesti hetkeä, jolloin hän salamana tulisi väliin.
Hänen ei tarvinnut pitkää aikaa odottaa.
Tuskin oli näet kahtakymmentä minuuttia kulunut, kun päällikkö lähestyi nuotiota ja näytti sitten vankia kädellään, määräyksiä odotteleville alkuasukkaille.
Godfrey nousi. Tietämättä miksi, noudatti Tartelett hänen esimerkkiänsä. Hän ei edes tiennyt, mitä hänen toverillaan oli mielessä, tämä kun ei ollut suunnitelmistaan hänelle mitään virkkanut.
Godfrey luulotteli kai, että villit hänet nähdessään tekisivät jonkun liikkeen, joko pakenisivat ruuhelleen tai hyökkäisivät häntä kohti…
Mitään sellaista ei tapahtunut. Näyttipä siltä kuin ei häntä olisi huomattukaan. Mutta sillä hetkellä teki päällikkö merkitsevämmän eleen… Kolme hänen kumppaneistaan kääntyi vankiin päin; he päästivät tämän irti ja pakottivat kävelemään tulen ääreen.
Tämä oli vielä nuori mies, joka tietäen viimeisen hetkensä tulleen tahtoi tehdä vastarintaa. Päättäen, jos mahdollista, myydä henkensä kalliista hinnasta hän alkoi työnnellä kiinni piteleviä alkuasukkaita pois; mutta hänet oli pian kaadettu maahan, ja tarttuen eräänlaiseen kivikirveeseen johtaja ryntäsi esille murskatakseen hänen päänsä.
Godfrey kirkaisi, ja sitten seurasi pamaus.
Luoti oli suhahtanut ilmassa, ja sen oli täytynyt kuolettavasti haavoittaa päällikköä, sillä tämä tuupertui tantereelle.
Laukauksen pamahtaessa pysähtyivät villit hämmästyneinä ikäänkuin eivät olisi koskaan pyssynpamausta kuulleet. Godfreyn nähdessään ne, jotka pitelivät vankia, päästivät hänet hetkiseksi.
Heti nousi mies-rukka ja lähti juoksemaan siihen suuntaan, missä huomasi odottamattoman pelastajansa.
Sillä hetkellä pamahti toinen laukaus.
Tartelett se oli, joka tähtäämättä — se kunnon mies sulki silmänsä siksi visusti! — oli laukaissut pyssynsä, ja sen perästä hän sai oikeaan poskeensa sellaisen täräyksen, että kukaan tanssin ja plastiikan opettaja ei milloinkaan ollut moista kokenut.
Mutta mikä sattuman oikku! Toinen villi kellistyi päällikkönsä viereen.
Silloin valtasi pakokauhu mustat miehet. Kenties luulivat jälkeenjääneet olevansa tekemisissä lukuisan alkuasukasjoukon kanssa, jota eivät voisi vastustaa? Tai ehkä he aivan yksinkertaisesti säikähtyivät huomatessaan nämä kaksi valkoihoista, jotka näkyivät taskustaan sieppaavan salaman! Villit korjasivat molemmat haavoitetut, veivät ne mukanaan ja syöksyivät ruuheensa alkaen meloa airoillaan tarmonsa takaa, päästäkseen pois pienestä lahdenpoukamasta. Levittäen purjeensa ne laskivat ulapalle suunnaten Lippuniemekkeen kärkeä kohti, jonka pian sivuuttivat.
Godfrey ei ajatellut niiden enempää hätyyttelemistä. Mitä olisi hyödyttänyt tappaa niistä useampia? Hän oli pelastanut heidän uhrinsa ja ajanut heidät pakoon; se oli tärkeintä. Kaikki tämä oli tapahtunut sellaisella tavalla, että ihmissyöjät varmaankaan eivät ikinä tahtoisi palata Phinan saarelle. Kaikki oli siis kääntynyt parhain päin. Oli vain nautittava voitosta, jonka tuottamasta kunniasta Tartelett ei epäröinyt lukea suurta osaa omaksi ansiokseen.
Tällä välin oli vanki saapunut pelastajainsa luo. Hetkiseksi hän oli pysähtynyt pelosta, jonka nämä yliluonnolliset olennot hänessä herättivät, mutta oli melkein heti jatkanut kulkuansa. Päästyään kahden valkoisen eteen hän kumartui maahan asti. Sitten hän tarttui Godfreyn jalkaan ja asetti sen päänsä päälle alistumisen ja kuuliaisuuden merkiksi.
Ihan olisi voinut luulla, että tämä Polynesian luonnonlapsikin oli lukenut kertomuksen Robinson Crusoesta.