XVIII
Yksinkertaisen alkuasukkaan siveellistä ja ruumiillista kasvatusta.
Godfrey nosti heti maasta jalkojensa juureen langenneen mustan poloisen ja katseli tarkkaan hänen kasvojansa.
Mies oli korkeintaan kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen, ja hänen ainoana pukunaan oli nivusten ympärille kääritty riekale. Hänen piirteistään samoin kuin päänmuodostuksesta saattoi tuntea hänen kuuluvan afrikalaiseen neekerirotuun. Häntä ei mitenkään voinut sekoittaa perin alhaisella asteella oleviin papualaisiin, jotka matalan kallonsa ja pitkien käsivarsiensa vuoksi niin omituisesti muistuttavat apinasta.
Mutta miten oli tämä Sudanin tai Abessinian neekeri joutunut Tyynessä meressä sijaitsevan saariryhmän alkuasukkaiden käsiin? Sen olisi voinut saada tietää, jos musta tulokas olisi puhunut englanninkieltä tai jotakuta niistä kahdesta tai kolmesta eurooppalaisesta kielestä, joita Godfrey kykeni ymmärtämään.
Mutta pian kävi selville, että tuo onneton ei käyttänyt muuta kuin aivan käsittämätöntä kieltä — luultavasti noiden alkuasukkaiden murretta, joiden luo hän epäilemättä oli saapunut aivan nuorena.
Godfrey oli kyllä heti kysynyt häneltä jotakin englanninkielellä, mutta saamatta mitään vastausta. Hän oli sitten eleillä ja merkeillä hiukan vaivaloisesti antanut hänen ymmärtää, että halusi tietää hänen nimensä.
Muutamien turhien yritysten perästä tämä neekeri, joka kasvonpiirteiltään näytti tosiaan varsin järkevältä, jopa rehelliseltäkin, vastasi hänelle tehtyyn kysymykseen tällä ainoalla sanalla:
"Karefinotu."
"Karefinotu!" huudahti Tartelett. "Kuuletteko, mikä nimi…? Minä ehdottaisin puolestani, että nimittäisimme häntä 'Keskiviikoksi', koska tänään on keskiviikko. Niinhän tehdään aina Robinsonien saarilla! Onko luvallista nimittää itseään Karefinotuksi?"
"Jos se on tämän miehen nimi", vastasi Godfrey, "niin miksi hän ei saisi sitä pitää?"
Ja sillä hetkellä hän tunsi käden laskeutuvan rintaansa vasten, samalla kun neekerin koko naama näkyi häneltä kysyvän, mikä hänen nimensä oli.
"Godfrey!" vastasi nuori mies.
Neekeri koetti matkia nimeä; mutta vaikka Godfrey oli sen hänelle toistanut usean kerran, ei hän kyennyt sitä lausumaan käsitettävästi. Silloin hän kääntyi opettajan puoleen, ikäänkuin tahtoen tietää hänen nimensä.
"Tartelett", vastasi tämä ystävällisesti.
Tuo tavuyhtymä oli kaiketikin sopiva neekerin puhe-elimille, sillä hän lausui sen hyvin selvästi.
Siitä näkyi opettaja olevan erinomaisen ylpeä ja mielissään. Ja olihan siihen syytäkin!
Sitten Godfrey, tahtoen koetella miehen älyä, yritti saada hänet käsittämään, että hän halusi tietää saaren nimen. Hän näytti hänelle siis kädellään metsien, ruohikkojen ja kukkulain muodostamaa kokonaisuutta, sitten niitä kehystävää rantaa ja meren ulappaa sekä katsoi häneen kysyvästi.
Karefinotu, joka ei heti käsittänyt hänen tarkoitustansa, matki
Godfreyn liikkeitä ja kääntyi ympärinsä silmäillen koko seutua.
"Arneka", virkkoi hän vihdoin.
"Arneka?" matki Godfrey polkien jalallaan maata paremmin korostaakseen kysymystänsä.
"Arneka!" toisti musta.
Tästä ei Godfrey saanut selville mitään, ei saaren oikeata maantieteellistä nimeä eikä sen asemaa Tyynessämeressä. Muististaan hän ei laisinkaan löytänyt tuollaista nimeä; se oli luultavasti alkuasukasten antama nimitys ja kartanpiirustajille ehkä tuntematon.
Tällä välin Karefinotu katseli herkeämättä ja hämmästyneenäkin näitä kahta valkoihoista, kulkien toisen luota toisen luo ikäänkuin tahtoen painaa tarkasti mieleensä heille ominaiset eroavaisuudet. Hänen hymyilevä suunsa paljasti komeat, hohtavan valkoiset hampaat, joita Tartelett tarkkasi hiukan arastellen.
"Jos nuo hampaat", sanoi hän, "eivät koskaan ole purreet ihmislihaa, niin räjähtäköön pikku viuluni kädessäni!"
"Ainakaan, Tartelett", vastasi Godfrey, "ei uusi kumppanimme enää näytä sellaiselta kurjalta raukalta, joka paistetaan ja syödään! Se on pääasia!"
Enimmin kiinnittivät Karefinotun huomiota Godfreyn ja Tartelettin kantamat aseet, yhtä hyvin pyssyt, jotka heillä oli kädessä, kuin vyöllä riippuvat revolveritkin.
Godfrey huomasi helposti tuon uteliaisuuden. Oli ilmeistä, että villi ei koskaan ennen ollut nähnyt tuliasetta. Ajatteliko hän, että joku noista rautaputkista oli singahduttanut salaman, tuoden hänelle itselleen pelastuksen? Sitä saattoi aavistaa.
Godfrey tahtoi silloin antaa hänelle, viisaasti kyllä, ylevän käsityksen valkoisten voimasta. Hän viritti pyssynsä hanan ja näyttäen sitten Karefinotulle ruohokentällä noin viidenkymmenen jalan päässä pyrähtelevää peltopyytä kohotti pyssyn nopeasti olkapäätänsä vasten ja laukaisi. Lintu putosi maahan.
Pamauksen kuullessaan neekeri oli tehnyt mainion hyppäyksen, jota Tartelett ei voinut olla ihailematta tanssitaiteelliselta näkökannalta. Voittaen sitten pelkonsa ja nähdessään linnun siipirikkona laahustavan ruohossa neekeri ponnahti ja juoksi nopeana kuin ajokoira saalista noutamaan. Puolittain riemuissaan, puolittain hämmästyneenä hypähdellen hän toi sen herralleen.
Silloin pisti Tartelettin päähän näyttää Karefinotulle, että Suurhenki oli hänellekin suonut kyvyn luoda salamaa. Ja kun hän havaitsi jäävarpusen levollisena istumassa vanhalla kannolla joen partaalla, nosti hän pyssyn poskelleen ja tähtäsi.
"Ei!" kielsi Godfrey heti. "Älkää ampuko, Tartelett!"
"Ja miksikä en?"
"Ajatelkaahan toki, että jos vahingossa ampuisitte ohi, niin tuon neekerin käsitys meistä alenisi!"
"Ja miksikä ampuisin ohi?" vastasi Tartelett hiukan suutahtaen. "Enkö minä taistelussa, vaikka käsittelin pyssyä ensi kertaa, enemmän kuin sadan askeleen päästä osannut suoraan rintaan yhtä noista ihmissyöjistä?"
"Epäilemättä osasitte", myönsi Godfrey, "koskapa se kellistyi. Mutta uskokaa minua, Tartelett, älkää yhteisen etumme nimessä uhmailko onnea toistamiseen!"
Opettaja närkästyi hiukan, mutta taipui kuitenkin. Hän laski pyssynsä jälleen olalleen — hyvin mahtailevasti, — ja molemmat palasivat Karefinotun seuraamina Willin puulle.
Täällä Phinan saaren uusi asukas todella hämmästyi nähdessään tämän mammutpetäjän tyveen niin onnellisesti laaditun majan. Hänelle täytyi ennen kaikkea esimerkeillä näyttää, mihin näitä työkaluja, kojeita ja astioita käytettiin. Karefinotu kuului kaikesta päättäen alimmalla kehitysasteella oleviin villeihin tai oli kauan elänyt sellaisten parissa, sillä rautakin näkyi olevan hänelle tuntematonta. Hän ei käsittänyt, että pata ei syttynyt, kun se asetettiin hehkuville hiilille. Hän tahtoi nostaa sen tulelta pois suureksi kiusaksi Tartelettille, jonka toimena oli valvoa liemen kehitystä. Kuvastimen edessä, joka hänelle näytettiin, hän osoitti myöskin täydellistä kummastusta. Hän käänsi sitä ja käänsi uudestaan, nähdäkseen oliko hän itse siellä takana.
"Mutta hänhän on tuskin edes apina, tuo murjaani!" huudahti opettaja virnistäen halveksivasti.
"Ei, Tartelett", vastasi Godfrey, "hän on enemmän kuin apina, koska hän katsoo kuvastimen taakse, — se osoittaa hänessä järkevää ajattelua, johon ei mikään elukka pystyisi!"
"No, olkoon menneeksi, myöntäkäämme, että hän ei ole apina", virkkoi Tartelett pudistaen päätänsä varsin epäilevästi. "Mutta saammepa nähdä, että moisesta oliosta ei ole mitään apua."
"On varmaan!" vastasi Godfrey.
Kuitenkaan ei Karefinotu hylkinyt ruokia, joita hänelle tarjottiin. Hän haisteli ensin, maistoi sitten huulillaan, ja loppujen lopuksi riitti hänen nauttimansa aamiainen, kaniiniliemi, osa Godfreyn tappamasta peltopyystä ja lampaan olkalapa kama- ja jam-juurien kera tuskin sammuttamaan hänen sisälmyksiänsä kalvavaa nälkää.
"Mies-raukalla näkyy olevan hyvä ruokahalu", virkkoi Godfrey.
"On niinkin", vastasi Tartelett, "ja parasta on olla varuillaan sen veitikan kannibaalivaistoja vastaan!"
"No, no, Tartelett! Kyllä me osaamme vieroittaa hänet ihmislihaa himoitsemasta, jos hän joskus olisikin sen makuun päässyt!"
"En mene siitä valalle", vastasi opettaja. "Sanotaan, että kun on sitä kerran maistanut…!"
Toisten täten jutellessa Karefinotu kuunteli mitä tarkkaavaisimmin. Hänen silmänsä loistivat älykkyydestä. Huomasi, että hän olisi tahtonut ymmärtää, mitä hänen kuultensa sanottiin. Sitten hän puhui itsekin ja tavattoman vuolaasti; mutta kaikki oli pelkkiä luonnonääniä muistuttavia, merkityksettömiä tavuja ja kimeitä huudahduksia, joissa pääaineksena olivat a- ja u-ääntiöt, kuten on laita useimmissa polynesialaisissa kielissä.
Mutta kuka tuo sallimuksen toimesta pelastettu neekeri lienee ollutkin, hän oli toki uusi toveri, sanokaamme, että hän oli määrätty uskolliseksi palvelijaksi, todelliseksi orjaksi, jonka mitä odottamattomin sattuma oli lähettänyt Willin puun isännille. Hän oli roteva, ketterä ja vilkas, eikä häntä siis mikään työ tympäissyt. Hän osoitti todellista kykyä matkimaan kaikkea, mitä näki tehtävän. Täten Godfrey ryhtyikin häntä kasvattamaan. Kotieläinten hoito, juurien ja hedelmien keruu, päivän ravinnoksi tarvittavien lampaiden tai kaniinien teurastaminen ja paloitteleminen, eräänlaisen juoman, manzanillan villeistä "omenista" puristetun hedelmäviinin valmistus jätettiin hänen toimekseen, ja hän suoritti kaikki huolellisesti, kun ensin oli nähnyt, miten toiset menettelivät.
Mitä Tartelett lienee ajatellutkin, niin Godfrey ei koskaan tuntenut minkäänlaista epäluuloa tätä villiä kohtaan, ja näytti siltä, että hänen ei koskaan tarvitsisi luottamustansa katua. Jos hän oli levoton, johtui se siitä, että hän pelkäsi ihmissyöjien joskus palaavan, ne kun nyt tunsivat Phinan saaren aseman.
Ensimmäisestä päivästä asti oli Karefinotulle varattu vuode Willin puun kammiossa; mutta jos ei satanut, nukkui hän mieluummin ulkona jossakin puunkolossa, ikäänkuin olisi tahtonut olla sellaisessa paikassa, mistä voi paremmin vartioida asuntoa.
Kahden viikon ajalla senjälkeen, kun oli saapunut saarelle, seurasi Karefinotu useita kertoja Godfreytä metsästysretkelle. Hänen kummastuksensa oli silloin aina tavaton, kun hän näki otusten putoavan tuolla tavoin matkan päästä iskettyinä; mutta tällöin hän teki koiranvirkaa niin innokkaasti ja ripeästi, että mikään este — viidakko, pensasryhmä tai puro — ei voinut häntä pysähdyttää. Vähitellen Godfrey siis varsin vakavasti kiintyi tähän neekeriin. Ei ollut muuta kuin yksi asia, johon Karefinotu ei laisinkaan näkynyt pystyvän, nimittäin englanninkielen oppiminen. Kuinka paljon hän ponnistelikin, hän ei kyennyt lausumaan tavallisimpiakaan sanoja, joita Godfrey ja varsinkin tanssimestari Tartelett itsepintaisesti yrittivät hänelle opettaa.
Näin kului aika. Mutta vaikka nykyisyys niin onnellisten sattumain yhdyttyä olikin jokseenkin siedettävä, vaikka mikään välitön vaara ei ollut uhkaamassa, täytyihän Godfreyn toki miettiä, kuinka joskus pääsisi pois tältä saarelta, millä keinoin vihdoinkin voisi palata kotimaahan! Ei kulunut päivääkään hänen ajattelemattansa Will-enoa ja kihlattuansa! Hän ei voinut salaista pelkoa tuntematta nähdä sateisen ja myrskyisen talvikauden lähenevän, se kun kohottaisi hänen ja hänen ystäviensä ja perheensä välille vieläkin ylipääsemättömämmän rajamuurin!
Syyskuun 27 päivänä tapahtui jotakin. Jos se tuottikin lisähommia Godfreylle ja hänen kahdelle kumppanilleen, takasi se samalla runsaan lisävaraston heidän muonaansa.
Godfrey ja Karefinotu olivat simpukoita poimimassa Dream-lahden äärimmäisessä pohjukassa, kun huomasivat tuulen alla suunnattoman määrän pieniä liikkuvia luotoja, joita nousuvesi keinutteli hiljalleen rantaa kohti. Se oli ikäänkuin uiva saaristo, ja sen pinnalla käveli tai pyrähteli muutamia noista laajasiipisistä linnuista, joita toisinaan nimitetään merihaukoiksi.
Mitä siis olivat nuo röykkiöt, jotka ajelehtivat yhdessä, nousten ja laskeutuen aaltojen mukaan?
Godfrey ei tiennyt, mitä siitä ajatella, kunnes Karefinotu heittäytyi vatsalleen maahan ja työntäen sitten päänsä syvälle hartiainsa väliin ja taivuttaen käsivartensa ja säärensä alleen alkoi matkia eläimen liikkeitä, joka hitaasti ryömii maassa.
Godfrey katseli häntä käsittämättä mitään tuosta kummallisesta voimistelusta.
"Kilpikonnia!" huudahti hän sitten yhtäkkiä.
Karefinotu ei ollut pettynyt. Siellä oli neljännespenikulman alalla kymmeniä tuhansia kilpikonnia, jotka uivat vedenkalvossa. Sadan sylen päässä rannasta hävisivät useimmat sukeltamalla, ja merihaukat, jotka menettivät tukikohtansa, kohosivat laajoissa kierteissä ilmaan. Mutta onneksi päätyi satakunta matelijaa rannikolle.
Godfrey ja neekeri olivat juoksujalkaa rientäneet rantahietikolle tätä merisaalista vastaan, josta jokainen elukka oli ainakin kaksi tai kolme jalkaa läpimitaten. Ja ainoa keino estää kilpikonnia pääsemästä takaisin mereen oli kääntää ne selälleen. Tähän raskaaseen hommaan Godfrey ja Karefinotu siis ryhtyivät, ja aika väsyttävää se olikin.
Seuraavat päivät käytettiin kaiken tämän saaliin keräämiseen. Kilpikonnanlihaa, joka on oivallista sekä tuoreena että säilytettynä, voitiin heti käyttää ja myös panna varastoon. Talven varalle Godfrey suolautti suurimman osan lihoista, voidakseen käyttää niitä jokapäiväiseksi tarpeeksi, mutta jonkun aikaa oli pöydällä erilaisia kilpikonnanliemiä, joita ei ainoastaan Tartelett pitänyt herkullisina.
Tätä tapausta lukuunottamatta ei elämän yksitoikkoisuutta enää mikään häirinnyt. Joka päivä käytettiin samat tunnit samoihin hommiin. Ja eikö tämä olo kävisi vielä synkemmäksi, sitten kun talvikausi pakottaisi Godfreyn tovereineen sulkeutumaan Willin puuhun? Sitä ajatellessaan Godfrey tunsi aina levottomuutta. Mutta mitäpä sille mahtoi?
Sillä välin hän jatkoi Phinan saaren tutkimista; hän käytti metsästykseen kaiken ajan, jota ei tarvinnut kiireellisempiin puuhiin. Useimmiten oli Karefinotu hänen mukanaan, mutta Tartelett pysyi kotona.
Tämä ei varmaankaan ollut erämies, vaikka hänen ensimmäinen yrityksensä olikin ollut mestarilaukaus!
Näillä retkillä sitten kerran sattui odottamaton tapaus, senlaatuinen, että se tiesi Willin puun asukkaiden vastaiselle turvallisuudelle perin vakavaa vaaraa.
Godfrey ja neekeri olivat menneet otusten pyyntiin isoon keskusmetsään sen harjanteen juurelle, joka oli Phinan saaren varsinaisena selkärankana. Aamusta asti he eivät olleet nähneet kuin parin antiloopin juoksevan korkeiden ikäpuiden välitse, mutta liian etäällä, jotta niiden kaatamiseen olisi ollut mitään otaksuttavaa mahdollisuutta.
Mutta koska Godfrey, joka ei laisinkaan ollut pikkuriistaa ampumassa, ei yrittänytkään surmata vain surmaamisen vuoksi, päätti hän palata ilman saalista. Kai hän sitä hiukan pahoitteli, mutta ei niin paljon antiloopin lihan kuin näiden märehtijäin taljojen vuoksi, joita hän aikoi käyttää hyvään tarpeeseen.
Kello oli jo kolme iltapäivällä. Ennen aamiaista, jonka hän tovereineen oli nauttinut puiden juurella, yhtä vähän kuin sen jälkeenkään ei häntä ollut metsästysonni suosinut. Molemmat laittautuivat siis päivälliseksi palaamaan Willin puulle, kun Karefinotu heidän juuri metsästä ulos tullessaan äkkiä hätkähti. Sitten hän syöksyen Godfreytä kohti tarttui tämän hartioihin ja laahasi niin tarmokkaasti mukanaan, että toinen ei kyennyt vastustamaan.
Kaksikymmentä askelta etäämpänä Godfrey pysähtyi, veti henkeänsä ja kääntyen Karefinotuun päin loi häneen kysyvän katseen.
Suunniltaan säikähtynyt neekeri osoitti ojennetulla kädellään vähemmän kuin viidenkymmenen askeleen päässä liikkumatta kyyröttävää eläintä.
Se oli harmaakarhu, joka käpälillään syleili puunrunkoa ja nuokutti isoa päätänsä ikäänkuin juuri olisi hyökkäämäisillään molempain metsästäjäin kimppuun.
Asiaa edes miettimättä Godfrey veti pyssynsä hanan heti vireeseen ja laukaisi, ennenkuin Karefinotu oli ehtinyt häntä siitä estää.
Oliko luoti osunut mahtavaan kämmenjalkaiseen? Luultavasti. Oliko se saanut surmansa? Siitä ei voinut mennä takuuseen; mutta sen käpälät irtaantuivat ja se kierähti puun juurelle.
Ei ollut viivyteltävä. Käsikähmästä noin peloittavan eläimen kanssa olisi saattanut olla mitä kamalimmat seuraukset. Tiedetään, että noiden karhujen hyökkäys Kalifornian metsissä saattaa ammattimetsästäjätkin mitä kauheimpaan vaaraan.
Niinpä neekeri tarttuikin Godfreyn käsivarteen raahatakseen hänet mitä nopeimmin sieltä pois. Ja käsittäen, että tässä ei voinut olla liian varovainen, nuori mies totteli.