XIX
Tilanne mutkistuu yhä.
Jokainen myöntänee, että pelottavan villipedon ilmestyminen Phinan saarelle oli seikka, joka ei voinut olla mitä suurimmassa määrässä huolestuttamatta kovan kohtalon sinne sulkemia ihmisparkoja.
Godfrey — joka siinä ehkä menetteli epäviisaasti — ei pitänyt itseänsä oikeutettuna salaamaan Tartelettilta, mitä oli tapahtunut.
"Karhu!" huudahti Tartelett katsoen säikähtyneenä ympärilleen, ikäänkuin lauma noita petoja olisi hyökkäillyt Willin puun lähettyvillä. "Minkätähden karhu? Eihän tähän asti ole ollut karhuja saarellamme! Jos niitä on yksi, niin voi olla useampiakin, vieläpä suuri joukko muitakin raatelevia petoja: jaguareja, panttereja, tiikerejä, hyeenoja, leijonia!"
Tartelett näki Phinan saaren joutuneen jo kokonaisen häkistään ulos murtautuneen eläinkokoelman haltuun.
Godfrey vastasi hänelle, ettei saanut mitään liioitella. Hän oli nähnyt karhun, se oli varmaa. Miksi ei ainoakaan noista pedoista ollut tähän asti näyttäytynyt hänen samoillessaan saaren metsiä, sitä hän ei voinut selittää, ja se oli todella selittämätöntä. Mutta siitä oli pitkä matka johtopäätökseen, että saaren metsissä ja ruohikoilla vilisisi kaikenlaisia petoeläimiä. Oli kuitenkin oltava varuillaan eikä enää lähdettävä ulos muutoin kuin hyvin asestettuna.
Onneton Tartelett! Tästä päivästä lähtien oli hänen elämänsä alituista levottomuutta, mielenliikutusta, kauhua ja yhä uusiintuvaa järjetöntä säikähtymistä, mikä sai hänet kovin kipeästi ikävöimään takaisin kotimaahansa.
"Ei", toisteli hän, "ei! Jos täällä on petoja… niin olen saanut kylläkseni ja tahdon päästä täältä pois!"
Mutta keinot puuttuivat.
Godfreyn tovereineen oli siis tästedes oltava varuillaan. Hyökkäys saattoi tapahtua ei ainoastaan rannikon ja ruohikon puolelta, vaan itse mammutpetäjä-metsikössäkin. Senpävuoksi ryhdyttiin vakaviin toimenpiteisiin asunnon turvaamiseksi äkillisiltä päällekarkauksilta. Portti suljettiin visusti, niin että se saattoi vastustaa petoeläimen kynsiä. Mitä kotieläimiin tulee, olisi Godfrey mielellään laittanut niille tallin, johon olisi voinut ne sulkea, ainakin yöksi, mutta se ei ollut helppoa. Tyydyttiin siis pysyttämään ne, mikäli mahdollista, Willin puun lähettyvillä eräänlaisessa oksista tehdyssä aitauksessa, josta ne eivät voineet päästä ulos. Mutta tämä aitaus ei ollut kyllin vahva eikä kyllin korkea voidakseen pidättää karhun tai hyeenan murtautumasta sen lävitse tai hyppäämästä sen yli.
Mutta kun Karefinotu kaikista varoituksista huolimatta yhä vartioi öisin majan ulkopuolella, toivoi Godfrey yhä voivansa välttää suoranaisen hyökkäyksen.
Tosin kyllä antausi Karefinotu vaaraan, ollessaan täten Willin puun vartijana; mutta hän oli kaiketi käsittänyt, että hän siten tekisi palveluksen pelastajilleen, ja pysyi itsepintaisesti päätöksessään entiseen tapaansa valvoa yhteistä turvallisuutta, sanoipa Godfrey hänelle mitä tahansa.
Viikko kului, eikä mitään tuollaista peloittavaa vierasta ollut sillä tienoolla näkynyt. Muuten ei Godfrey enää poistunutkaan asunnolta, paitsi milloin se oli välttämätöntä. Kun lampaat, vuodet ja muu karja kävivät laitumella lähiniityllä, ei niitä päästetty näkyvistä. Useimmiten toimitti Karefinotu paimenen virkaa. Hän ei ottanut mukaansa pyssyä, sillä näytti siltä, että hän ei ollut oppinut käsittämään tuliaseiden käyttelyä; mutta toinen metsästyspuukoista riippui hänen vyöstään, ja oikeassa kädessään hänellä oli kirves.
Täten asestettuna ei tarmokas neekeri olisi epäröinyt hyökätä tiikeriä tai mitä muuta pahimmanlaatuista petoa vastaan tahansa.
Mutta kun ei karhua eikä mitään muutakaan suurta petoa ollut viime kohtauksen jälkeen näyttäytynyt, alkoi Godfrey rauhoittua. Vähitellen hän ryhtyi uudestaan tutkimuksiinsa ja metsästykseen, mutta etääntymättä niin kauaksi saaren sisäosaan. Tällöin, kun neekeri oli Godfreyn mukana, ei Willin puuhun visusti sulkeutunut Tartelett olisi uskaltautunut sieltä ulos, vaikka olisi ollut tanssitunti annettavana! Toisinaan Godfrey taas lähti yksinään, ja balettimestarilla oli silloin toveri, jonka opettamiseen hän itsepäisesti uhrautui.
Niin! Tartelett oli ensin aikonut opettaa Karefinotulle englanninkielen tavallisimmat sanat; mutta hänen täytyi siitä yrityksestä luopua, sillä niin huonosti näkyivät neekerin äänijänteet soveltuvan sen sanojen lausumiseen.
— No, — oli Tartelett tuuminut, — koska en kelpaa hänen opettajakseen, niin olen hänen oppilaansa!
Niinpä hän oli saanut päähänsä oppia Karefinotun puhumaa kieltä.
Turhaan selitti hänelle Godfrey, että siitä ei olisi heille suurta hyötyä; Tartelett ei antanut perään. Hän keksi siis keinoja tehdäkseen Karefinotulle käsitettäväksi, että tahtoi tätä omalla kielellään nimittämään ne esineet, joita hän kädellään osoitti.
Täytyy tosiaan uskoa, että oppilas Tartelettilla oli hyvää taipumusta, sillä kahden viikon päästä hän taisi viitisentoista sanaa! Hän tiesi, että Karefinotu sanoi hirsi tarkoittaessaan valkeata, aradu, kun oli kysymys taivaasta; mervira merkitsi hänen kielellään merta, dura oli puu ja niin edespäin. Tartelett oli tästä taidostaan yhtä ylpeä kuin jos olisi saanut ensimmäisen palkinnon Polynesian kielessä suurissa tutkintokilpailuissa.
Silloin hän kiitollisena tahtoi antaa tunnustuksensa opettajalleen siitä, mitä tämä oli hänen hyväkseen tehnyt, — ei enää pakottamalla häntä mongertamaan englantilaisia sanoja, vaan opettamalla hänelle eurooppalaisen tanssitaiteen sirot liikkeet ja oikeat periaatteet.
Nyt ei Godfrey voinut olla sydämestään nauramatta! Kuluihan siihen ainakin aika, ja sunnuntaisin, kun ei enää ollut mitään tehtävää, hän oli mielellään saapuvilla San Franciscon kuuluisan tanssiopettajan esityksissä.
Se oli tosiaan näkemisen arvoista! Onneton Karefinotu ähki, puhki ja hikoili kuin höyrypannu alistuessaan tanssin alkeisharjoituksiin! Hän oli kuitenkin opinhaluinen ja koetti parastaan; mutta olihan hän kaikkien heimolaistensa tapaan pystyhartiainen ja eikö hänen rotuominaisuuksiinsa kuulunut ulkoneva vatsa, sisäänpäin kääntyneet polvet ja jalat? Kasvattakaa sitten moisella tavalla rakennetusta villistä joku Vestris tai Saint-Leon!
Kuitenkin kaikitenkin oli opettaja hellittämätön. Ja vaikka tämä harjoitus Karefinotulle olikin kidutusta, oli hän sittenkin innokas. Mitä saikaan hän kärsiä vain asettaakseen jalkansa ensimmäiseen asentoon, sitä ei voisi kuvaillakaan! Ja kun oli siirryttävä toiseen ja sitten kolmanteen, oli se vieläkin vaikeampaa!
"Mutta katsohan toki minua, visapää!" huusi Tartelett, joka esimerkillä avusti ohjaustansa. "Jalat ulospäin! Vielä enemmän ulospäin! Tuon varpaat toisen kantapään kohdalle! Avaa polvesi, vintiö! Alenna olkapäitäsi, tolvana! Pää suoraan…! Käsivarret kaareen…!"
"Mutta tehän vaaditte häneltä mahdottomia!" huomautti Godfrey.
"Mikään ei ole mahdotonta älykkäälle ihmiselle!" vastasi Tartelett poikkeuksetta.
"Mutta hänen ruumiinrakenteensa ei siihen sovellu…"
"Mutta sen täytyy sopia; kyllä se vielä sopiikin! Se on välttämätöntä, siitä ei mihinkään pääse; ja myöhemmin saa tuo villi kiittää minua ainakin siitä, että osaa säädyllisesti esiintyä salongissa!"
"Mutta eihän tuo neekeri koskaan joudu salonkiin!"
"No, no, mistäpä te sen tiedätte, Godfrey?" vastasi opettaja ylvästellen. "Eikö tulevaisuus ole nousukkaiden, jotka osaavat ottaa ajasta vaarin?"
Tämä oli Tartelettin kaikkien väitteiden loppuponsi. Ja sitten opettaja otti taskuviulunsa ja veti jousellaan pieniä kimeitä säveliä, jotka riemastuttivat Karefinotua. Muuta kiihoitusta ei tarvittu! — Välittämättä tanssitaidon säännöistä neekeri hyppi, vääntelihe ja kieppui kuin mikäkin hyrrä!
Ja nähdessään tämän Polynesian lapsen käyttäytyvän tähän tapaan Tartelett mietti uinaillen, eivätkö nuo ehkä hiukan liian rohkeat ja omaperäiset askeleet olleet ihmiselle aivan luonnollisia, vaikkakin ne uhmailivat kaikkia taiteen periaatteita!
Mutta jättäkäämme tanssin ja plastiikan opettaja näihin filosofisiin mietteisiinsä palataksemme kysymyksiin, jotka ovat sekä hyödyllisempiä että tärkeimpiä.
Viimeisillä retkeilyillään metsässä tai kentällä, joko sitten yksinään tai Karefinotun seurassa, ei Godfrey ollut havainnut mitään muuta petoa. Hän ei edes ollut nähnyt niiden jälkiä. Puron partaalla, jonne ne tietenkin olisivat tulleet janoansa sammuttamaan, ei ollut ainoatakaan merkkiä niiden käpälistä. Öisin ei kuulunut ulvontaa eikä epäilyttävää mörinää. Sitäpaitsi eivät kotieläimet vieläkään osoittaneet minkäänlaista levottomuutta.
— Tuo on omituista, — ajatteli Godfrey toisinaan, — enkä minä kuitenkaan ole erehtynyt! Eikä myöskään Karefinotu. Karhun hän minulle tosiaan näytti. Ihan varmaa on, että ammuin karhua! Otaksuen, että sen tapoin, olisiko tuo siis ollut kämmenjalkaisten viimeinen edustaja saarellamme?
Se oli aivan selittämätöntä! Sitäpaitsi olisi Godfreyn, jos hän oli karhun kaatanut, täytynyt löytää sen ruumis paikalta, missä oli sitä ampunut. Mutta turhaan hän oli sitä sieltä etsinyt! Täytyikö hänen siis uskoa, että eläin oli kuolettavasti haavoitettuna heittänyt henkensä kaukana sieltä jossakin luolassa? Olihan se kyllä mahdollista; mutta silloin tuolla kohdalla puun juurella olisi näkynyt hyytynyttä verta, jota siellä ei kuitenkaan ollut.
— Olkoon sen asian laita miten tahansa, — tuumi Godfrey, — mutta olkaamme aina varuillamme!
Marraskuun alkupäivinä saattoi sanoa ankaran vuodenajan alkaneen tällä tuntemattomalla leveysasteella. Kylmää sadetta tuli jo tuntikausia. Myöhemmin kai seuraisi loppumattomia rankkasateita, jotka jatkuvat taukoamatta viikkomäärin ja ovat ominaisia tämän leveyspiirin sateisille talvikuukausille.
Godfreyn täytyi nyt ryhtyä laittamaan tulisijaa itse Willin puun sisukseen, — välttämätöntä tulisijaa, jonka avulla talvella sekä lämmitettäisiin asuntoa että keitettäisiin ruokaa suojassa sadekuuroilta ja tuulenpuuskilta.
Tulisijan saattoi kyllä aina laittaa asunnon nurkkaan isojen kivien väliin, joista toiset sovitettiin lappeelleen ja toiset syrjälleen. Vaikein kysymys oli savun ulosjohtaminen, sillä sen päästäminen pitkästä torvesta, joka kulki mammutpetäjän sisässä tyvirungon päähän asti, ei ollut käytännöllistä.
Godfreyn mieleen juolahti silloin tehdä putki muutamista pitkistä ja paksuista bamburuo'oista, joita kasvoi paikoittain joen partailla.
Täytyy myöntää, että Karefinotusta oli hänelle siinä hommassa hyvin suurta apua. Musta mies käsitti, ei aivan vaikeuksitta, mitä Godfrey halusi. Neekeri seurasi hänen mennessään kahden penikulman päähän Willin puusta valitsemaan paksuimpia bambuja; hän avusti myöskin takan rakentamisessa. Kivet sijoitettiin lattialle kammion perälle vastapäätä ovea. Bamburuo'oista, joiden ydin oli poistettu ja joiden oksien kohdalle oli leikattu kierteitä, tehtiin, kun ne sovitettiin päistään toinen toisensa sisään, kylliksi pitkä putki, joka päättyi mammutpetäjän kuoreen puhkaistuun aukkoon. Tämän täytyi siis riittää, kunhan vain pidettiin tarkka huoli, että bambu ei syttynyt tuleen. Ilokseen Godfrey näki hauskan tulen pian loimuavan, savun tärvelemättä puun sisustaa tai tekemättä siellä oleskelemista tukalaksi.
Hän oli tehnyt viisaasti ryhtyessään tähän laitokseen ja vielä viisaammin kiirehtiessään sen valmistumista.
Sillä marraskuun 3 päivästä sen 10 päivään asti satoi ihan lakkaamatta kuin saavista kaataen. Olisi ollut mahdotonta ylläpitää tulta ulkoilmassa. Näiden synkkien päivien kuluessa täytyi pysytellä majassa. Ei voinut lähteä ulos muutoin kuin karjan ja kanatarhan välttämättömiä tarpeita varten.
Näissä olosuhteissa sattui kama-varasto loppumaan. Se oli heidän varsinainen leipäaineksensa, ja sen puute kävi pian tuntuvaksi. Eräänä päivänä — marraskuun 10:nä — Godfrey siis ilmoitti Tartelettille, että hän lähtisi Karefinotun kera kaman mukuloita hakemaan, heti kun sää näkyisi asettuvan.
Tartelett, jota ei suinkaan haluttanut lähteä samoilemaan kahden penikulman päähän liejuiseksi lionneen ruohikon läpi, suostui jäämään kotimieheksi Godfreyn poissaollessa.
Illalla alkoivat taivaalta todellakin hälvetä paksut pilvet, joita länsituuli oli kasannut kuukauden alusta asti. Sade taukosi vähitellen, aurinko heitti joitakuita himmeitä valonsäteitä. Saattoi toivoa, että huomispäivä toisi tullessaan hiukkasen seestä, jota täytyi käyttää hyväkseen.
"Huomenna", virkkoi Godfrey, "minä lähden aamulla varhain ja Karefinotu tulee mukaan".
"Se on sovittu", vastasi Tartelett.
Illan tullen, sitten kun ehtoollinen oli syöty ja usvista seljenneelle taivaalle välähtänyt muutamia tähtiä, aikoi neekeri sijoittua tavalliselle paikalleen majan ulkopuolelle, joka hänen oli täytynyt jättää edellisinä sadeöinä. Godfrey yritti kuitenkin saada hänet käsittämään, että olisi parasta pysyä huoneessa ja että lisävalppaus ei ollut tarpeen, koska ainoakaan peto ei sen koommin ollut antanut merkkejä itsestään. Mutta Karefinotu pysyi itsepintaisesti tuumassaan. Hänen täytyi antaa pitää päänsä.
Kuten Godfrey oli aavistanut, havaittiin aamulla, että sitten eilisen ei ollut satanut. Ja kun hän läksi Willin puusta kellon seitsemää käydessä, kultailivat auringon ensi säteet keveästi mammutpetäjäin tiivistä holvia.
Karefinotu oli paikallaan, missä oli viettänyt yönsä. Hän odotteli.
Hyvin asestettuina ja isot säkit mukanaan he sitten heti sanoivat
Tartelettille hyvästi ja suuntasivat kulkunsa joelle, jonka vasempaa
vartta he aikoivat kulkea ylöspäin kama-pensaikoille asti.
Tunnin kuluttua he olivat päässeet perille mitään vaarallista kohtaamatta.
Juuria kaivettiin nopeasti riittävän runsas määrä molempien säkkien täyttämiseksi. Se vei kolme tuntia, niin että kello oli noin yksitoista aamupuolella, kun Godfrey toverinsa kanssa lähti paluumatkalle Willin puuta kohti.
Astuen lähetysten ja tyytyen katselemaan toinen toistansa, koska eivät voineet puhella, he saapuivat puron tekemään mutkaan, jonka yli kaartui isoja puita niin sijoittuneina, että ne näyttivät rannalta toiselle laitetulta luonnonkedolta. Tässä Godfrey äkkiä pysähtyi.
Nyt hän vuorostaan näytti Karefinotulle liikkumatonta eläintä, joka seisoi puun juurella ja jonka silmistä hohti kummallinen kiilto. "Tiikeri!" huudahti hän.
Godfrey ei siinä erehtynyt. Tiikeri se kyllä oli, kookas tiikeri, takajaloilleen nousseena ja kynsillään kuorien puunrunkoa, sanalla sanoen valmiina hyökkäämään.
Silmänräpäyksessä oli Godfrey pudottanut juurisäkkinsä. Panostettu pyssy siirtyi hänen oikeaan käteensä, hän viritti hanan, nosti perän olkapäätänsä vasten, tähtäsi ja laukaisi.
"Hurraa, hurraa!" huusi hän.
Tällä kertaa ei ollut epäilemistäkään: luodin kohtaama tiikeri oli hypähtänyt taaksepäin. Mutta kenties se ei ollut saanut kuolinhaavaa, ehkä se hyökkäisi jälleen eteenpäin yhä enemmän vimmastuneena…
Godfrey piti kivääriänsä tähtäysasennossa ja toisella laukauksellaan hän yhä uhkasi petoa.
Mutta ennenkuin Godfrey oli ehtinyt sitä estää, oli Karefinotu rynnännyt sinnepäin, minne tiikeri oli hävinnyt, metsästyspuukko kädessään..
Godfrey huusi häntä pysähtymään, tulemaan takaisin. Se oli turhaa. Neekeri, joka henkensäkin uhalla oli päättänyt lopettaa eläimen, jos se oli vain haavoittunut, ei häntä kuullut tai ei tahtonut kuulla.
Godfrey riensi siis hänen jälkeensä…
Kun hän saapui virran partaalle, näki hän Karefinotun mittelemässä voimiaan tiikerin kanssa puristaen sitä kurkusta, ponnistellen kauheassa kamppailussa ja vihdoin antaen tarmokkaalla kädellään sille puukoniskun sydämeen.
Tiikeri kierähti silloin jokeen asti, jonka äskeisistä sateista paisuneet laineet tempasivat sen vuolaan pyörteen tavoin mukaansa. Eläimen raato, joka vain hetkisen kellui veden pinnalla, kulkeutui vinhaa vauhtia merta kohti.
Karhu, tiikeri! Ei enää ollut epäilemistäkään, että saarella piili kauheita petoeläimiä!
Tultuaan jälleen Karefinotun luo Godfrey oli kuitenkin havainnut, että neekeri oli ottelussa saanut vain muutamia lieviä naarmuja. Sitten hän hyvin huolissaan siitä, mikä heitä tulevaisuudessa mahdollisesti odotti, jatkoi matkaansa Willin puuta kohti.