XX
Tartelett hokee kaikissa äänilajeissa, että hän haluaisi jo päästä pois saarelta.
Kun Tartelett sai kuulla, että saarella ei ollut ainoastaan karhuja, vaan tiikerejäkin, alkoivat hänen valituksensa jälleen entistä surkeampina. Nyt ei enää uskaltaisi lähteä ulos! Lopuksi nuo pedot osaisivat Willin puullekin!
Enää ei olisi turvassa missään! Peloissaan vaatikin opettaja suojakseen vähintäänkin vallituksia, — niin, kivisiä muureja vallihautoineen ja vastahautoineen, välivarustuksineen ja linnakkeineen, sanalla sanoen varustuksia, jotka täydellisesti turvaisivat koko sequoia-ryhmän. Muutoin hän tahtoi tai ainakin tahtoisi lähteä pois.
"Niin minäkin", vastasi Godfrey koruttomasti.
Tositeossa eivät olosuhteet, joissa Phinan saaren isännät olivat tähän asti eläneet, enää olleet samat. Heidän oli onnistunut taistella puutetta vastaan ja hankkia itselleen elämän välttämättömimmät tarpeet, kun onnelliset asianhaarat olivat tulleet heille avuksi. Sadekautta, talvea ja sen uhkaa vastaan he myöskin osaisivat pitää puoliansa. Mutta puolustautua villipetoja vastaan, jotka saattoivat karata heidän kimppuunsa millä hetkellä tahansa, oli toista, ja siihen heiltä puuttui keinojakin.
Täten mutkistunut tilanne kävi siis varsin vakavaksi, ja pelättävä oli, että se muuttuisi kestämättömäksi.
— Mutta kuinka on mahdollista, — toisteli Godfrey lakkaamatta itsekseen, — ettemme neljän kuukauden ajalla nähneet ainoatakaan petoa saarella ja että meidän nyt kahden viikon kuluessa on täytynyt otella karhua ja tiikeriä vastaan. Mitä se merkitsee?
Sellainen asiaintila saattoi olla selittämätön, mutta se oli liiankin totta, se täytyi myöntää.
Godfrey, jonka kylmäverisyys ja rohkeus karttuivat koettelemuksissa, ei kuitenkaan antanut mielensä lannistua. Koska vaarallisia petoja oli nyt pientä siirtolaa uhkaamassa, täytyi viipymättä ryhtyä varokeinoihin niiden hyökkäyksiä vastaan.
Mutta miten siinä oli meneteltävä?
Päätettiin ensiksikin, että retkiä metsään tai rannikolle tehtäisiin harvemmin ja ettei lähdettäisi ulkosalle muuten kuin hyvin asestettuna ja ainoastaan, milloin se elämäntarpeiden vuoksi oli ehdottomasti välttämätöntä.
"Näissä kahdessa kohtauksessa", sanoi Godfrey usein, "on onni meitä kyllä suosinut, mutta kolmannella kerralla ehkä emme pääse niin huokealla! Ei siis saa antautua vaaraan, milloin se ei ole ihan välttämätöntä!"
Kuitenkaan ei riittänyt, että vain vältettiin tarpeettomia retkiä. Oli kaikin mokomin suojeltava Willin puuta samoin kuin talouden lisärakenteitakin: kanakarsinaa, karjahakaa ja niin edespäin, joissa pedot eivät olisi häikäilleet aiheuttaa korvaamattomia vahinkoja.
Godfrey päätti siis, jollei juuri linnoittaa Willin puuta Tartelettin suurenmoisten suunnitelmien mukaan, niin ainakin yhdistää samaan piiriin sitä ympäröivät neljä tai viisi mahtavaa mammutpetäjää. Jos voitiin rakentaa vankka ja korkea paaluaita toisesta rungosta toiseen, saattaisi sen sisällä olla verraten hyvässä turvassa tai ainakin äkkihyökkäykseltä suojattuna.
Sen pystyttäminen oli mahdollista — Godfrey oli ottanut siitä selvän, ensin tarkoin tutkittuaan seutua, — mutta se oli tosiaan aikamoinen urakka. Vaikkapa supisti kehän mahdollisimman pieneksi, olisi tuota paalutusta kuitenkin laitettava vähintään kolmesataa jalkaa. Arvaa siis, millainen puumäärä oli valittava, kaadettava, karsittava, kuljetettava paikalle ja pystytettävä, ennenkuin aitaus olisi valmis.
Godfrey ei antanut työn paljouden itseänsä pelottaa. Hän ilmaisi suunnitelmansa Tartelettille, joka sen hyväksyi luvaten tarmokasta apua; mutta vielä tärkeämpää oli, että hänen onnistui saada se selitetyksi Karefinotulle, joka oli aulis häntä auttamaan.
Ryhdyttiin viipymättä työhön.
Erään joenmutkan luona vajaan mailin päässä Willin puusta ylöspäin oli pieni metsä, jossa kasvoi keskikokoisia merimäntyjä; näiden runkoja saattoi lankkujen puutteessa asettaa vieretysten, tarvitsematta niitä sitä ennen hakata nelitahkoisiksi, ja siten rakentaa vankan paaluaitauksen.
Tuohon metsään siis lähtivät Godfrey ja hänen kaksi toveriansa heti aamunkoitteessa seuraavana päivänä eli marraskuun 12:na. He olivat hyvin asestetut ja etenivät perin varovaisesti.
"Minä en näistä retkistä paljoa pidä!" jupisi Tartelett, jonka uudet koettelemukset tekivät yhä äreämmäksi. "Minä tahdon lähteä täältä pois!"
Mutta Godfrey ei viitsinyt hänelle enää vastata. Tässä tilaisuudessa ei otettu huomioon hänen halujansa, ei edes vedottu hänen älyynsä. Yhteishyvä vaati vain hänen käsivarttensa apua. Hänen oli alistuttava vetojuhdan virkaan.
Mitään ikävää kohtausta ei muuten sattunut tällä mailin taipaleella Willin puulta pieneen metsään. Turhaan oli näreikköjä huolellisesti tutkittu, ruohokenttää tähystetty äärestä ääreen. Kotieläimet, jotka oli täytynyt päästää sinne laitumelle, eivät osoittaneet mitään säikähdyksen merkkejä. Linnut kisailivat kuten tavallista, osoittamatta minkäänlaista huolestumista.
Työt alkoivat heti. Syystä jätti Godfrey rakennusaineiden kuljettamisen siksi, kunnes kaikki tarvittavat puut olivat kaadetut. Niitä voitaisiin veistää turvallisemmin sitten, kun ne olivat paikalla.
Tässä raskaassa urakassa oli Karefinotusta hyvin paljon apua. Hänestä oli tullut hyvin taitava kirveen ja sahan käyttäjä. Hänen sitkeä voimansa teki hänelle mahdolliseksi työn jatkamisen silloinkin, kun Godfreyn jo täytyi pysähtyä tuokioksi levähtämään ja kun Tartelett, kädet rakoilla ja jäsenet pehmeinä, ei enää olisi jaksanut edes taskuviuluansa kohottaa.
Kuitenkin oli Godfrey onnettomalle, puunhakkaajaksi muuttuneelle tanssin ja plastiikan opettajalle varannut tehtävän huokeimman osan, nimittäin pikkuoksain karsimisen. Siitä huolimatta olisi Tartelett, vaikkei hänelle olisi maksettu kuin puoli dollaria päivässä, saanut neljä viidennestä palkastaan ansiotta!
Kuuden päivän aikana, marraskuun 12 päivästä 17 päivään, jatkettiin työtä herkeämättä. Lähdettiin työpaikalle päivänkoitteessa, otettiin evästä mukaan ja palattiin Willin puulle vasta illallista syömään. Taivas ei ollut aivan selkeä. Toisinaan kasaantui suuria pilviä. Oli vihurien aika, sade ja päiväpaiste vuorottelivat. Sadekuurojen ropsahtaessa etsivätkin metsänhakkaajat parhaansa mukaan suojaa puiden alta, ryhtyen sitten jälleen työhönsä, joka oli hetkiseksi keskeytynyt.
Marraskuun 18 päivänä viruivat kaikki puut latvottuina ja oksittuina maassa, valmiina Willin puulle kuljetettaviksi. Tällä välin ei ainoatakaan petoeläintä ollut näyttäytynyt joen lähettyvillä. Saattoi kysyä, oliko niitä enää saarella jäljellä. Olivatko surmaniskun saaneet karhu ja tiikeri — perin vähän luultavaa! — olleet lajinsa ainoat edustajat? Oli miten oli, ei Godfrey suinkaan tahtonut luopua suunnitelmastaan pystyttää vankka paaluaita turvaksi yhtä hyvin villien alkuasukkaiden hyökkäystä kuin karhujen ja tiikerien käpäläniskuja vastaan. Sitäpaitsi oli jo raskain työ suoritettu, koska enää oli vain kuljetettava puut paikalle, missä ne käytettäisiin tarkoitukseensa.
Sanomme, että "raskain työ oli suoritettu", vaikka voisi näyttää siltä, että tuon kuljettamisen täytyi olla äärettömän työlästä. Että niin ei kuitenkaan ollut asianlaita, johtui siitä, että Godfrey oli keksinyt käytännöllisen keinon, joka mitä suurimmassa määrässä huojentaisi hommaa. Käytettäisiin nimittäin tulvivaa jokea, joka äskeisten sateiden paisuttamana oli käynyt kyllin vuolaaksi kuljettaakseen kaikki nuo tukit. Ne sidottaisiin pieniksi kapeiksi lautoiksi ja soluisivat siten mukavasti sequoia-metsikölle asti, jonka läpi puro juoksi vinoon. Siellä pieni silta ne aivan luonnollisena salpapuomina pysähdyttäisi. Siltä kohdalta oli Willin puulle tuskin viittäkolmatta askelta. Jos ken oli erinomaisen tyytyväinen tähän menettelytapaan, joka salli hänen korjata epäedulliseen valoon joutunutta ihmisarvoansa, niin se oli opettaja Tartelett. Kahdeksantenatoista päivänä lautattiin ensimmäiset puut. Ne ajelehtivat vastuksia kohtaamatta sulkupuomille. Vähemmässä kuin kolmessa päivässä oli kaikki kuljetettu, niin että marraskuun 20 päivänä kaikki hakkaukset olivat määräpaikallaan.
Seuraavana päivänä pystytettiin ensimmäiset rungot kahden jalan pituudelta maahan upotettuina, ja aita alkoi kohota Willin puuta ympäröiväin suurimpain mammutpetäjäin välille. Tukevista ja taipuvista oksista tehdyt siteet lujittivat rakenteen, jossa paalujen latvat olivat kirveellä teräviksi suipennetut.
Godfrey katseli työn edistymistä tyytyväisenä ja toivoi hartaasti, että se pian olisi valmis.
"Kun paaluaita kerran on pystyssä", sanoi hän Tartelettille, "niin olemme todella kotonamme".
"Emme ole todella kotonamme", vastasi opettaja kuivakiskoisesti, "ennenkuin olemme huoneissamme Kolderupin talossa Montgomery-kadun varrella!"
Siitä asiastahan ei voinut olla kahta mieltä.
Marraskuun 26 päivänä oli paalutus kolmelta neljännekseltään valmis. Sen toisiinsa liittämien mammutpetäjäin joukossa oli myöskin se, jonka runkoon kanahuone oli järjestetty, ja Godfrey aikoi laittaa kehän sisälle myöskin tallin.
Vielä kolme tai neljä päivää, ja koko aitaus olisi pystyssä. Enää olisi vain laitettava siihen tukeva portti, joka lopullisesti turvaisi Willin puun suljetun alueen.
Mutta seuraavana päivänä, marraskuun 27:nä, keskeytti työn välitapaus, joka meidän on kerrottava verrattain seikkaperäisesti, koska se kuuluu Phinan saarelle ominaisten käsittämättömien seikkojen joukkoon.
Kello kahdeksan tienoissa aamusella oli Karefinotu kiskonut itsensä sisätorvea pitkin mammutpetäjän haaraan sulkeakseen tiukasti aukon, jonka lävitse kylmä viima ja sade voivat tunkeutua sisään. Silloin hän päästi omituisen huudon.
Aitauksella työskentelevä Godfrey kohotti päätänsä ja huomasi neekerin, joka ilmeikkäin elein viittoi häntä viipymättä saapumaan luokseen.
Arvaten, että Karefinotu ei suinkaan tahtonut ilman vakavaa aihetta häntä vaivata, otti Godfrey kaukoputkensa, nousi sisätorveen, pujottausi aukosta ja istui pian hajareisin eräällä emäoksista.
Osoittaen silloin käsivarrellaan Phinan saaren koilliskolkassa olevaa pyöreätä kulmausta kohti näytti Karefinotu pitkän höyhentöyhdön tapaan ilmaan kohoavaa savua tai höyryä.
"Vieläkin!" huudahti Godfrey.
Ja suunnaten kaukoputkensa osoitettua paikkaa kohti täytyi hänen tällä kertaa todeta, että mikään näköhäiriö ei ollut mahdollinen, vaan että siellä todellakin oli savua, jonka täytyi kohota melkoisesta roviosta, koska sen selvästi huomasi lähes viiden mailin päähän.
Godfrey kääntyi neekeriä kohti.
Tämä ilmaisi kummastuksensa katseillaan, huudahduksillaan, koko asennollaankin. Epäilemättä hän ei ollut vähemmän hämmästynyt tästä ilmiöstä kuin Godfrey itse.
Muuten ei ulapalla eikä rannikolla näkynyt mitään laivaa, ei alkuasukasten ruuhta eikä muutakaan, mikä olisi ilmaissut, että äskettäin oli noustu maihin.
"Ah, tällä kertaa kyllä osaan ottaa selvän siitä, mikä tuon savun aiheuttaa!" huudahti Godfrey.
Ja osoittaen saaren koilliskulmaa ja sitten mammutpetäjän tyveä hän ilmoitti kädenliikkeellä Karefinotulle, että hän tahtoi hetkistäkään hukkaamatta mennä sinne.
Karefinotu käsitti hänen tarkoituksensa, vieläpä päännyökkäyksellä ilmaisi aietta kannattavansakin.
— Niin, — tuumi Godfrey, — jos siellä on ihmisolento, täytyy tietää, kuka hän on ja mistä hän on tullut! On saatava selville, miksi se piileskelee! Siitä riippuu meidän kaikkien turvallisuus!
Hetkistä myöhemmin hän oli Karefinotun kera astunut alas Willin puun juurelle. Siellä Godfrey mainiten Tartelettille, mitä oli nähnyt ja mitä aikoi tehdä, ehdotti tälle, että hän lähtisi heidän kerallaan rannikon pohjoisosaan.
Kymmenisen mailin samoilu päivässä ei ollut houkuttelevaa henkilölle, joka piti sääriään ruumiinsa arvokkaimpana osana, yksinomaan jaloihin harjoituksiin luotuina. Hän vastasi siis mieluummin jäävänsä kotiin.
"Jääkää sitten!" vastasi Godfrey. "Me lähdemme kahden; mutta älkää odottako meitä ennen iltaa!"
Sitten Karefinotu ja hän, ottaen evästä mukaansa, jotta voisivat matkalla murkinoida, lähtivät liikkeelle sanottuaan hyvästi opettajalle, jonka mielestä he eivät mitään löytäisi, vaan väsyttäisivät itsensä ilman aikojaan.
Godfrey otti pyssynsä ja revolverinsa, neekeri taas kirveen ja metsästyspuukon, josta oli tullut hänen mieliaseensa. He astuivat puusillan yli, saapuivat joen oikealle rannalle ja samosivat sitten ruohikon poikki sille rannikon suunnalle, josta oli nähty savun nousevan kallioiden välistä.
Se oli kauempana idässä kuin se paikka, jossa Godfrey oli toisella tutkimusretkellään turhaan käynyt.
Molemmat astuivat ripeästi, kuitenkin tarkastaen, oliko tie turvallinen, eikö pensaissa ja vesakoissa ollut mitään eläintä, jonka hyökkäys olisi ollut pelottava.
He eivät kohdanneet mitään vaarallista.
Keskipäivällä he, sittenkun olivat einehtineet, mutta muutoin eivät hetkeksikään pysähtyneet, saapuivat ensimmäiselle rannikkoa reunustavalle kalliovyöhykkeelle. Savu, joka yhä oli näkyvissä, kohosi enää tuskin neljännesmailin matkan päässä. Tarvitsi enää vain kulkea suorassa viivassa päämäärään saapuakseen.
He kiirehtivät siis askeleitaan, mutta asettuen hiukan varuilleen, jotta voisivat yllättää eivätkä itse tulisi yllätetyiksi.
Kahta minuuttia myöhemmin haihtui savu, ikäänkuin tuli olisi yhtäkkiä sammutettu.
Mutta Godfrey oli pannut tarkasti merkille paikan, mistä se oli kohonnut. Siinä oli jyrkän, omituisesti muodostuneen kallion, ikäänkuin katkaistun pyramiidin huipputynkä, jonka saattoi helposti tuntea. Osoittaen sitä toverilleen hän astui suoraan sitä kohti.
Neljännesmaili oli nopeasti kuljettu; kiivettyään takaapäin olivat Godfrey ja Karefinotu rantahietikolla vähemmän kuin viidenkymmenen askeleen päässä tuosta kalliosta.
He juoksivat sinne… ei ketään…! Mutta tällä kertaa osoitti tuskin sammunut valkea ja puoliksi hiipunut hiillos kylläkin selvästi, että paikalla oli äskettäin ollut tuli sytytettynä.
"Täällä oli joku", huudahti Godfrey, "joku oli täällä tuokio sitten!
Siitä on otettava selvä…!"
Hän huusi… Ei vastausta…! Karefinotu hihkaisi kaikuvasti… Ketään ei näkynyt!
Sitten he ryhtyivät molemmat tutkimaan naapurikallioita etsien luolaa tai koloa, joka olisi voinut tarjota suojaa haaksirikkoiselle, alkuasukkaalle, metsäläiselle…
Turhaan he tarkoin nuuskivat rannikon pienimmätkin kolot ja lokerot. Mitään vanhan tai uuden leiripaikan merkkejä ei näkynyt, ei jälkeäkään minkäänlaisen ihmisolennon käynnistä.
"Eikä se kuitenkaan", toisteli Godfrey, "voinut tällä kertaa olla mitään kuuman lähteen höyryä! Se oli tosiaan palavan puun ja ruohon savua, eikä tuo tuli ole voinut itsestään syttyä!"
Kaikki etsiskelyt olivat turhia, ja niin lähtivät Godfrey ja Karefinotu kellon kahta käydessä paluumatkalle Willin puulle yhtä levottomina kuin ällistyneinäkin sen johdosta, etteivät olleet mitään löytäneet.
Kukaan ei ihmettele, että Godfrey lähti sieltä hyvin miettiväisenä.
Hänestä tuntui, että hänen saarellaan nyt hallitsi jokin salattu voima.
Tuon savun uusiutuminen, petoeläinten ilmestyminen, eikö se kaikki
viitannut johonkin merkilliseen, käsittämättömään ja aavistamattomaan?
Ja eikö hänen täytynyt yhä enemmän varmistua tässä ajatuksessa, kun hän tuntia myöhemmin ruohikolle saavuttuaan kuuli omituista ratinaa tai kalinaa…? Karefinotu työnsi häntä sivulle, samalla kun ruohoon kiertynyt käärme oli hyökkäämäisillään hänen kimppuunsa.
"Käärmeitä, vielä käärmeitäkin, sitten kun jo olemme tavanneet karhuja ja tiikerejä!" huudahti hän.
Niin, se oli yksi noita matelijoita, jotka voi helposti tuntea niiden paetessaan aiheuttamasta kalinasta — kalkkarokäärme myrkyllisintä lajia, oikea sukunsa jättiläinen.
Karefinotu oli heittäytynyt Godfreyn ja matelijan väliin, joka riensi pakenemaan tiheään varvikkoon.
Mutta ajaen sitä takaa neekeri saavutti sen ja katkaisi siltä pään kirveeniskulla. Kun Godfrey saapui hänen luokseen, vavahtelivat matelijan tyngät verisellä maalla.
Muitakin yhtä vaarallisia käärmeitä näyttäytyi sitten lukuisasti koko sillä osalla ruohikkoa, jonka joki eroitti Willin puusta.
Oliko siis äkkiä tapahtunut matelijain rynnäkkö? Oliko Phinan saaresta tuleva kilpailija muinoiselle Tenos-saarelle, jonka hirvittävät käärmeet ennen vanhaan tekivät kuuluisaksi ja joka kyykäärmeelle antoi nimensäkin?
"Rientäkäämme, rientäkäämme!" huudahti Godfrey viitaten Karefinotulle, että tämä kiirehtäisi askeliansa.
Hän oli levoton. Häntä puistattivat kamalat aavistukset eikä hän voinut niitä vaimentaa.
Niiden vaikutuksen alaisena, jotakin läheistä vaaraa aavistaen, hänellä oli kiire päästä Willin puulle takaisin.
Mitä sitten, kun hän lähestyi puron yli kyhättyä siltaa!
Säikähdyshuutoja kaikui mammutpetäjäin ryhmästä. Huudettiin apua niin pelästyneellä äänellä, että siitä ei voinut erehtyä!
"Se on Tartelett!" sanoi Godfrey. "Poloisen kimppuun on hyökätty…!
Nopeasti, nopeasti…!"
Kun he olivat kulkeneet sillan yli, näkivät he Tartelettin kahdenkymmenen askeleen päässä juosta vilistävän minkä sääret kantoivat.
Ääretön, joesta noussut krokotiili ajoi häntä takaa kita avoinna. Sensijaan, että olisi poikkeillut oikealle ja vasemmalle, juoksi säikähtynyt mies-parka pelosta hulluna suoraan eteenpäin, antautuen siten vaaraan, että peto hänet saavuttaisi… Äkkiä hän kompastui, kaatui… Hän oli hukassa…
Godfrey pysähtyi. Tämän välittömän vaaran uhatessa ei hänen kylmäverisyytensä hetkeksikään jättänyt häntä. Hän kohotti pyssynsä ja tähtäsi krokotiilia silmän alle.
Hyvin tähdätty luoti murskasi hirviön pään. Eläin ponnahti sivulle, mätkähti jälleen maahan eikä sitten enää hievahtanut.
Kiirehtien sitten Tartelettin luo Karefinotu nosti hänet pystyyn… Tanssinopettaja oli päässyt pelkällä säikähdyksellä. Mutta kylläpä hän oli säikähtynyt!
Kello oli kuusi illalla.
Hetkistä myöhemmin Godfrey oli molempine kumppaneineen vetäytynyt
Willin puuhun.
Kuinka katkerin miettein he söivätkään ilta-ateriansa! Mitä pitkiä unettomuuden hetkiä olikaan varalla näille Phinan saaren asukkaille, joita vastaan kova onni nyt raivokkaana riehui!
Mitä tanssinopettajaan tulee, ei hän tuskissaan osannut muuta kuin toistaa lauseen, johon lyhyesti sisältyivät kaikki hänen ajatuksensa:
"Minäpä tahtoisin lähteä täältä pois!"