XXI
Neekeri Karefinotu lausuu aivan hämmästyttävän mietteen.
Talvikausi, perin ankara näillä leveysasteilla, oli vihdoin tullut. Ensimmäisiä pakkasia alkoi jo tuntua, ja täytyi otaksua säiden muuttuvan tavattoman kolkoiksi. Godfrey oli siis syystä hyvillään, että oli laittanut tulisijan asunnon sisään. Sanomattakin on selvää, että paaluaita oli tehty valmiiksi ja että vankka portti nyttemmin sulki siten eristetyn tarhan.
Lähinnä seuraavien kuuden viikon aikana eli puoliväliin joulukuuta oli kovin myrskyisiä päiviä, jolloin ei ollut mahdollista lähteä ulkosalle. Ensiksikin tuiskahti hirveitä tuulenpuuskia. Ne horjuttivat metsikön mammutpetäjiä tyveen asti ja peittivät maan taittuneilla oksilla, joita kerättiin runsas varasto polttopuiksi.
Willin puun asukkaat pukeutuivat silloin mahdollisimman lämpimästi. Matkalaukusta tavattuja villavaatteita käytettiin niillä retkeilyillä, jotka muonitusta varten olivat välttämättömät. Mutta sää kävi niin kurjaksi, että oli pakko pysyä pirtissä.
Kaikki metsästys kävi mahdottomaksi, ja lunta tuiskutti pian niin kosolta, että Godfrey olisi voinut luulla olevansa Jäämeren epäystävällisillä rannoilla.
Tiedetäänhän, että pohjatuulten mitään ehkäisevää estettä kohtaamatta pieksemä Pohjois-Amerikka on maapallon kylmimpiä seutuja. Talvea jatkuu siellä yli huhtikuun puolivälin. Sitä vastaan kamppaillakseen täytyy ryhtyä erikoisiin varokeinoihin. Tämä sai ajattelemaan, että Phinan saari sijaitsi paljon korkeammalla leveysasteella kuin Godfrey oli otaksunut.
Senvuoksi oli välttämätöntä laittaa Willin puun sisusta niin mukavaksi kuin mahdollista. Mutta kauheasti saatiin kärsiä pakkasesta ja kylmästä. Muonatarpeet olivat, sen pahempi, riittämättömät, säilytetty kilpikonnanliha hupeni vähitellen. Monta kertaa täytyi uhrata jokunen pää karjasta, joku lammas, porsaskaniini tai vuohi, joiden lukumäärä niiden saarelle saavuttua oli vain vähän lisääntynyt.
Mitä surullisia mietteitä toivatkaan nämä uudet koettelemukset Godfreyn mieleen!
Tapahtuipa vielä, että ankara kuume lannisti hänet pariksi viikoksi. Ilman pientä kotiapteekkia, joka sisälsi hänen hoitoonsa tarpeellisia rohtoja, hän ehkä ei olisi vironnutkaan. Tartelett muuten ei juuri kyennyt antamaan hänelle tämän ankaran taudin aikana tarpeellista apua. Karefinotua hänen oli toipumisestaan etupäässä kiitettävä.
Mutta mitä muistoja ja mitä kaipuuta! Eikä hän voinut syyttää ketään muuta kuin itseänsä tilasta, jonka loppuakaan hän ei enää nähnyt! Monet monituiset kerrat hän houraillessaan kutsui Phinaa, jota ei enää koskaan luullut näkevänsä, Will-enoansa, josta luuli olevansa iäksi eroitettu! Ah, kylläpä hän nyt tinki tuosta Robinsonien elämästä, jonka hänen lapsellinen mielikuvituksensa oli maalannut niin ihanteelliseksi! Nyt hän näki kamppailevansa ankaran todellisuuden kanssa! Hän ei enää voinut edes toivoa, että koskaan pääsisi kotilieden ääreen!
Näin kului tämä surullinen joulukuu, jonka lopulla Godfrey alkoi saada hiukan voimia takaisin.
Mitä Tartelettiin tulee, oli hänelle tosin erityisenä armona suotu, että hän aina oli terve. Mutta mitä lakkaamattomia valituksia, mitä loppumattomia jeremiaadeja! Kuten Kalypson luola Odysseuksen lähdettyä, ei Willin puukaan "enää kajahdellut hänen laulustaan" — nimittäin pienen viulurämän pakkasenkangistamain kielien sävelistä!
On vielä mainittava, että Godfreyn raskaimpia huolia oli, paitsi vaarallisten eläinten ilmestymisen pelkoa, myöskin pelko siitä, että villit monilukuisina saapuisivat uudestaan Phinan saarelle, jonka asema oli niille tunnettu. Sellaista hyökkäystä vastaan olisi paaluaitaus ollut varsin riittämätön suojavarustus.
Kun kaikkea tarkoin mietti, näytti mammutpetäjän korkeiden oksien tarjoama turvapaikka vieläkin varmemmalta, ja sinne pääsyä ryhdyttiin tekemään helpommaksi. Aina olisi helppo puolustaa ahdasta aukkoa, jonka läpi oli tunkeuduttava tyvirungon huipulle päästäkseen.
Karefinotun avulla Godfreyn onnistuikin laittaa säännöllisten välimatkojen päähän jalan vastineita seinästä toiseen ikäänkuin tikapuiden askelmia, jotka kiinnitettiin pitkällä kasviköydellä ja joita pitkin saattoi nopeammin nousta sisätorvea ylös.
"Kah", virkkoi Godfrey hymyillen, kun tämä työ oli päättynyt, "nyt on meillä talvimaja alhaalla ja kesähuvila ylhäällä!"
"Minä asuisin mieluummin kellarissa, kunhan se vain olisi
Montgomery-kadun varrella!" vastasi Tartelett.
Saapui joulu — tuo kaikkialla Pohjois-Amerikassa niin juhlittu christmas! Sitten tuli uudenvuoden päivä monine lapsuudenmuistoineen, joka sateisena, lumisena, kylmänä ja synkkänä aloitti uuden vuosiluvun mitä kaameimmin entein!
Nyt oli kulunut kuusi kuukautta siitä, kun Dreamin haaksirikkoiset viimeksi olivat olleet yhteydessä muun maailman kanssa.
Vuoden alku ei ollut onnellisimpia. Se sai ajattelemaan, että Godfrey tovereineen joutuisi vielä julmempia koettelemuksia kestämään.
Lumipyryä kesti aina tammikuun 18 päivään asti. Täytyi antaa karjan käydä laitumella ulkona, jotta se voisi hankkia ravinnokseen mitä löytäisi.
Päivän lopulla verhosi koko saaren kovin kostea ja kylmä yö, ja mammutpetäjäin alusta vaipui sysimustaan pimeyteen.
Vuoteillaan mammutpuun sisustassa loikovat Godfrey ja Karefinotu yrittivät turhaan nukkua. Pihkasoihdun epävarmassa valossa Godfrey selaili raamattua.
Kellon kymmenettä käydessä kuului etäistä melua, joka vähitellen läheni ja tuntui tulevan saaren pohjoisosasta.
Siitä ei voinut erehtyä. Petoeläimet siellä kiertelivät ympäristöllä ja, mikä vielä kamalampaa, tiikerin ja hyenan ulvonta yhtyi tällä kertaa pantterin ja leijonan karjunnan kanssa hirvittäväksi konsertiksi.
Godfrey, Tartelett ja neekeri olivat äkkiä nousseet sanomattoman kauhun vallassa. Jos Karefinotu tämän selittämättömän petojen hyökkäyksen uhatessa säikähtyi yhtä paljon kuin toisetkin, täytyy sen lisäksi myöntää, että hänen hämmästyksensä oli ainakin yhtä suuri kuin hänen pelkonsakin.
Kahden kamalan tunnin kuluessa kaikki kolme heristivät korviansa. Ajoittain kajahti ulvonta varsin läheltä, sitten äkkiä lakatakseen, ikäänkuin vaaniskeleva petolauma samoilemaansa seutua tuntematta harhailisi umpimähkään. Kenties silloin Willin puukin säilyisi hyökkäykseltä!
— Vähätpä siitä apua! — ajatteli Godfrey. — Jollei meidän onnistu hävittää noita eläimiä sukupuuttoon, niin ei ole enää mitään turvaa saarellamme!
Vähän jälkeen keskiyön alkoivat karjumiset kajahdella entistä voimakkaampina ja lyhyemmän matkan päästä. Oli mahdotonta epäillä, että ulvova joukko lähestyi Willin puuta.
Niin, se oli liiankin varmaa! Mutta mistä nuo pedot sitten oikeastaan olivat tulleet? Eivät ne olleet voineet aivan äskettäin nousta maihin Phinan saarelle! Niiden oli täytynyt siis olla siellä ennen Godfreyn tuloa! Mutta miten sitten koko tuo lauma oli voinut niin hyvin lymytä, että hän eräretkillään enempää kuin samoiluillaan keskimetsissä ja saaren uloimmilla eteläisillä rannikoilla ei ollut koskaan tavannut niistä jälkeäkään! Missä oli se salaperäinen luola, joka oli oksentanut kidastaan nuo leijonat, pantterit ja tiikerit? Eikö tämä kaikkien tähänastisten selittämättömien seikkojen joukossa ollut selittämättömin?
Karefinotu ei voinut uskoa korviansa. Kuten sanottu, oli juuri hänen kummastuksensa kaikkein suurin. Willin puun sisustaa valaisevan liekin hohteessa olisi hänen mustalla naamallaan voinut havaita mitä omituisimpia irvistyksiä.
Tartelett puolestaan voihki, valitti ja nurisi loukossaan. Hän tahtoi kysellä Godfreyltä tätä kaikkea; mutta nuori mies ei voinut hänelle vastata eikä ollut sillä tuulellakaan. Hän aavisti ääretöntä vaaraa, mietti keinoja sen välttämiseksi. Kerran, pari hän Karefinotun kanssa etääntyi aitauksen keskelle. He tahtoivat tarkastaa, oliko tarhan portti sisäpuolelta vankasti suljettuna.
Yhtäkkiä syöksyi eläinjoukko lumivyöryn tapaan Willin puuta kohti.
Se oli vasta vain vuohi-, lammas- ja kaniinilauma. Säikähtyneinä kuulemastaan petoeläinten mölystä ja vainuten niiden lähenemisen nämä elukat olivat paenneet kuin hullut laitumelta ja saapuivat etsimään suojaa paalutuksen takaa. "Niille täytyy avata!" sanoi Godfrey. Karefinotu nyökkäsi. Hänen ei tarvinnut puhua samaa kieltä kuin Godfrey lausuakseen ajatuksensa.
Portti avattiin, ja koko säikähtynyt lauma syöksyi aitaukseen.
Mutta sillä hetkellä välähti avatun aukon läpi kiiluvia silmiä tuosta pimennosta, jonka mammutpetäjäin muodostama katto teki vielä synkemmäksi. Ei ollut enää aikaa tarhan sulkemiseen! Tarttua Godfreyn niskaan, laahata hänet vastoin tahtoansa mukaansa ja työntää kammioon, jonka oven hän rajusti sulki — tuon kaiken teki Karefinotu salamannopeasti.
Uudet karjahdukset ilmaisivat, että kolme tai neljä petoa oli tunkeutunut aitauksen sisäpuolelle.
Silloin sekaantui näihin kauheihin karjahduksiin moniäänistä säikähdyksen määkinää ja mörinää. Kotieläinten lauma oli kuin satimeen ajettuna jäänyt hyökkääjäin kynsien raadeltavaksi.
Godfrey ja Karefinotu, jotka olivat kavunneet mammutpetäjän kuoreen puhkaistuihin ikkunoihin, koettivat nähdä, mitä pimeässä tapahtui.
Kaiketikin olivat pedot — tiikerit tai leijonat, pantterit tai hyeenat, sitä ei vielä voinut tietää — karanneet karjan kimppuun ja alkaneet teurastuksensa.
Sillä hetkellä tarttui Tartelett, sokean pelon vallassa ja kauhusta suunniltaan yhteen pyssyistä, tahtoen umpimähkään ampua toisen ikkunan aukosta!
Godfrey pidätti häntä.
"Ei!" kielsi hän. "Tässä pimeydessä on perin vähän mahdollisuutta, että luodit osuvat. Emme saa turhaan tuhlata ampumavaroja. Odottakaamme aamua!"
Hän oli oikeassa. Luodit olisivat yhtä hyvin voineet osua kotieläimiin kuin villipetoihin — vieläpä varmemminkin, koska edellisiä oli runsaammin. Niiden pelastaminen oli nyt mahdotonta. Kun ne olivat uhratut, niin kenties kylläiset pedot olisivat ennen päivännousua lähteneet tarhasta. Sitten olisi aikaa miettiä, kuinka tulisi menetellä puolustautuakseen uutta hyökkäystä vastaan.
Parempi oli myöskin, että tänä kovin pimeänä yönä mahdollisuuden mukaan salattaisiin pedoilta ihmisolentojen läsnäolo, koska ne ehkä olisivat pitäneet ihmisenlihaa parempana. Siten ehkä vältettäisiin suoranainen hyökkäys Willin puuta vastaan.
Koska Tartelett ei kyennyt ymmärtämään tämänlaatuista perustelua enempää kuin mitään muunlaistakaan, tyytyi Godfrey sieppaamaan häneltä aseen pois. Opettaja heittäysi silloin vuoteelleen noituen matkoja ja matkustajia, riiviöitä, jotka eivät ymmärrä rauhallisesti pysyä kotilieden ääressä!
Hänen kaksi toveriansa oli jälleen noussut ikkunoihin tähystämään. Siellä he havaitsivat, voimatta mennä väliin, pimennossa tapahtuvan kauhean verilöylyn. Lampaiden ja vuohien määkinä hiljentyi vähitellen, joko sitten ne kaikki olivat surmatut tai suurin osa päässyt pakenemaan ulos, jossa niitä odotti yhtä varma kuolema. Se olisi pienelle siirtolalle arvaamaton menetys; mutta Godfrey ei enää joutanut tulevaisuutta ajattelemaan. Nykyhetki oli kyllin vavistuttava kiinnittääkseen kaiken hänen huomionsa. Ei voinut mitään tehdä, mitään yrittää tämän tihutyön ehkäisemiseksi.
Kello oli varmaankin noin yksi yöllä, kun kiljunta hetkiseksi taukosi.
Godfrey ja Karefinotu tähystivät yhä: heistä näytti kuin olisi isoja varjoja vielä hiiviskellyt aitauksessa, samalla kun uusi askelten töminä kuului heidän korviinsa. Kaiketi olivat jotkut myöhästyneet petoeläimet ilmaan nousevan verenhajun vietteleminä vainunneet erikoisia huuruja Willin puun ympäriltä. Ne kuljeksivat edestakaisin kiertäen puuta ja päästäen käheitä vihaisia mörähdyksiä. Muutamat näistä varjoista hypiskelivät maassa kuin jättiläiskissat. Teurastettu lauma ei ollut riittänyt tyydyttämään niiden raivoa.
Ei Godfrey eivätkä hänen toverinsa hievahtaneet. Jos he pysyisivät aivan liikkumatta, niin ehkä voisivat välttää suoranaisen hyökkäyksen.
Onneton laukaus ilmaisi pian heidän läsnäolonsa ja saattoi heidät mitä suurimmille vaaroille alttiiksi.
Todellisen mielenhairahduksen vallassa oli Tartelett noussut. Hän oli siepannut revolverin ja, ennenkuin Godfrey tai Karefinotu tällä kertaa ehti häntä siitä estää, oli hän, tietämättä mitä teki, luullen ehkä näkevänsä tiikerin kohoavan pystyyn edessään, laukaissut…! Luoti oli lävistänyt Willin puun oven.
"Onneton!" huudahti Godfrey hyökäten Tartelettin kimppuun, jolta neekeri riuhtaisi aseen.
Se oli liian myöhäistä. Kun hälytys oli annettu, kajahti karjunta entistä hurjempana oven ulkopuolelta. Kuultiin hirveiden kynsien raapivan mammutpuun kuorta. Kauheat sysäykset horjuttivat ovea, joka oli liian heikko tätä ryntäystä kestääkseen.
"Puolustautukaamme", huusi Godfrey.
Ja pyssy kädessä, patruunakotelo vyöllään, hän asettui jälleen toisen ikkunan luo.
Hänen suureksi kummastuksekseen oli Karefinotu tehnyt samoin! Niin, tarttuen toiseen pyssyyn — aseeseen, jota hän ei siihen asti kuitenkaan ollut koskaan käsitellyt — neekeri täytti taskunsa ammuksilla ja asettui toisen ikkunan pieleen.
Silloin alkoivat laukaukset kajahdella näistä ampumarei'istä. Niiden leimausten valossa Godfrey saattoi puoleltaan ja Karefinotu toiselta nähdä, millaisten vihollisten kanssa he olivat tekemisissä.
Siellä aitauksessa, raoista ulvoen, möristen pamausten ärsyttäminä, kieriskellen luotien haavoittamina, jotka muutamiin osuivat, hyppeli leijonia, tiikerejä, hyeenoja, panttereita — vähintäänkin kaksikymmentä raivokasta eläintä! Niiden kauaksi kaikuvan mölyn vaikutuksesta riensi kai toisia petoja paikalle. Saattoikin jo kuulla etäisempiä ulvahduksia, jotka lähenivät Willin puun ympäristöä. Tuntui siltä kuin kokonainen petoeläinten näyttely olisi äkkiä tyhjennetty saarelle!
Tällä välin Godfrey ja Karefinotu, välittämättä Tartelettista, josta ei voinut olla heille mitään hyötyä, säilyttivät kylmäverisyytensä ja koettivat tähdätä varmasti. Tahtomatta tuhlata turhaan ainoatakaan panosta he odottivat, kunnes joku varjo vilahti ohi. Silloin pamahti laukaus ja luoti osui maaliinsa, sillä heti ilmaisi tuskanulvahdus, että eläintä oli haavoitettu.
Neljännestunnin perästä tuli jonkinlainen aselepo. Väsyivätkö siis pedot hyökkäykseen, joka oli maksanut monelle niistä hengen, vai odottivatko ne päivän valkenemista aloittaakseen sen uudestaan suotuisammissa olosuhteissa? Oli miten oli, mutta Godfrey ja Karefinotu eivät olleet tahtoneet jättää asemaansa. Neekeri ei ollut käyttänyt pyssyänsä vähemmän taitavasti kuin Godfrey. Jos se oli pelkkää matkimisvaistoa, niin täytyy myöntää, että se oli ihmeteltävää.
Kellon lähestyessä kahta aamusella hälytti heidät uusi hyökkäys, ja ottelu yltyi entistä tulisemmaksi. Vaara oli välittömästi uhkaava, asema Willin puun sisässä alkoi käydä mahdottomaksi.
Jo kuului uutta kajahtelevaa karjuntaa mammutpetäjän juurelta. Ikkunain aseman vuoksi, ne kun olivat puhkaistut sivuille, ei Godfrey eikä Karefinotu voinut eroittaa hyökkääjiä eikä siis luodeillaan niihin osata.
Nyt ryntäsivät pedot ovea vasten, ja liiankin varmaa oli, että se murtuisi niiden sysäyksistä tai kynneniskuista.
Godfrey ja neekeri olivat jälleen laskeutuneet permannolle. Ovi horjui jo ulkoapäin tulevista iskuista… Tunnettiin kuuman hengityksen huokuvan sisälle kaarnanhalkeamista.
Godfrey ja Karefinotu koettivat lujittaa ovea pönkittämällä sitä vuoteittensa tukina käytetyillä paaluilla, mutta se ei voinut riittää.
Oli ilmeistä, että kaarnaportti ennen pitkää puhkaistaisiin, sillä pedot kävivät raivokkaasti kimppuun, varsinkin sitten, kun pyssyjen luodit eivät enää voineet niitä tavoittaa.
Godfrey oli siis tehty voimattomaksi. Jos hän tovereineen vielä oli Willin puun sisustassa, silloin kun hyökkääjät sinne syöksyisivät, eivät heidän aseensa olisi kyllin tehokkaat puolustukseen.
Godfrey seisoi käsivarret ristissä rinnallaan. Hän näki kaarnalevyjen vähitellen höltyvän… Hän ei voinut mitään.
Hetkiseksi huumaantuneena hän laski kätensä otsalleen kuin epätoivoissaan. Mutta melkein heti hän sai mielenmalttinsa takaisin.
"Ylös", komensi hän, "ylös!… kaikki!" Ja hän osoitti kapeaa käytävää, joka kohosi Willin puun koloa pitkin päättyen haaraantumaan.
Ottaen pyssyt ja revolverit varustautuivat Karefinotu ja hän ammuksilla.
Nyt oli pakotettava Tartelett seuraamaan heitä tuohon korkeuteen, johon hän ei vielä koskaan ollut tahtonut eikä tohtinut nousta.
Tartelettia ei enää ollut siellä. Hän oli jo toiminut edeltäpäin, sillaikaa kun hänen toverinsa ampuivat.
"Ylös!" toisti Godfrey.
Siellä oli viimeinen pakopaikka, jossa toki olisi pedoilta turvassa. Joka tapauksessa olisi helppo puolustaa aukkoa, jonka lävitse eläimen oli tunkeuduttava, jos joku niistä — tiikeri tai pantteri — yrittäisikin nousta mammutpetäjän haaraantumaan.
Godfrey ja Karefinotu eivät olleet ehtineet kolmenkymmenenkään jalan korkeudelle, kun kiljahdukset kajahtivat jo Willin puun sisästä.
Jos he olisivat viipyneet siellä jonkun silmänräpäyksen lisää, olisivat pedot heidät yllättäneet. Ovi oli lennähtänyt sisään.
Molemmat kiirehtivät kiipeämistänsä ja pääsivät rungon yläaukolle.
Heitä vastaan kajahti säikähdyksen huuto. Sen päästi Tartelett, joka luuli näkevänsä pantterin tai tiikerin tulevan! Onneton opettaja oli oksaan kiinni tarrautuneena, kauheasti peläten putoavansa.
Karefinotu meni hänen luokseen ja pakotti hänet nojautumaan erästä sivuhaaraa vasten, johon lujasti sitoi hänet vyöllään.
Sitten Karefinotu, sillä välin kun Godfrey asettui paikalle, josta saattoi hallita aukkoa, etsi toisen paikan, sijoittuen niin, että he voivat aikaansaada ristitulen.
Ja he odottivat.
Näissä olosuhteissa oli todella mahdollista, että saarretut olisivat turvassa kaikilta hätyytyksiltä.
Godfrey yritti kuitenkin nähdä, mitä tapahtui hänen allaan, mutta yö oli vielä liian synkkä. Sitten hän koetti kuunnella, ja hänen korviinsa alati nousevat karjumiset ilmaisivat selvästi, että hyökkääjät eivät aikoneet poistua paikalta.
Yhtäkkiä, noin neljän tienoissa aamulla, leimahti kirkas valo puun tyvestä. Pian kajastivat liekit ovesta ja ikkunoista. Samalla purkautui yläaukosta kitkerää savua, joka haihtui korkeihin oksiin.
"Mitä nyt vielä?" huudahti Godfrey.
Asia oli liiankin selvä. Reuhatessaan Willin puun sisässä pedot olivat hajoittaneet tulisijan hiilet. Valkea oli heti tarttunut huoneessa oleviin esineihin. Liekki oli jo saavuttanut kuoren, jonka kuivuus teki sen hyvin tulenaraksi. Jättiläissuuri mammutpetäjä paloi kannastaan.
Asema kävi siis vielä kauheammaksi kuin se tähän asti oli ollut.
Tällä hetkellä saattoi tulipalon hohteessa, joka valaisi kirkkaasti sequoia-ryhmän alustaa, nähdä petojen hyppelevän Willin puun juurella.
Melkein samassa kuului hirvittävä räjähdys. Kauheasti tärähtäen vapisi mammutpetäjä juurista äärimmäisiin latvaoksiin saakka.
Jäljelle jäänyt ruutivarasto oli räjähtänyt Willin puun sisässä, ja rajusta painostuksesta syöksyi ilma aukon läpi kuin kanuunankidasta työntyneet kaasut.
Godfrey ja Karefinotu olivat vähällä suistua paikoiltaan. Jollei Tartelett olisi ollut lujasti kiinnisidottuna, olisi hän varmaan pudota mätkähtänyt maahan.
Räjähdyksen säikähdyttämät, enemmän tai vähemmän haavoittuneet pedot olivat juuri pötkineet pakoon.
Mutta samalla levisi valkea tämän äkillisen ruudinpalon kiihoittamana yhä laajemmalle. Liekki elpyi noustessaan ylöspäin mahtavan rungon sisustaa pitkin kuin se olisi ollut savupiippu. Se nuoleskeli jo sisäseinämiä, ja pian hulmahtivat ylimmät lieskat jo haaraantumaan asti, kuivan puun paukkuessa kuin revolverin laukaukset. Ääretön hohde valaisi ei ainoastaan jättiläispuiden ryhmää, vaan vieläpä koko rannikon Lippuniemekkeestä Dream-lahteen pistävään eteläkärkeen saakka.
Pian oli tulipalo saavuttanut mammutpetäjän alimmat oksat uhaten sitä kohtaa, jonne Godfrey kahden toverinsa kanssa oli paennut.
Joutuisivatko he siis tuon tulen uhriksi, jota vastaan eivät voineet taistella, vai eikö heillä olisi muuta neuvoa kuin syöksyä puusta alas liekeiltä pelastuakseen?
Kummassakin tapauksessa oli kuolema varma.
Godfrey tutki vielä, olisiko mitään mahdollisuutta päästä tästä pälkähästä. Hän ei keksinyt mitään! Alimmat oksat olivat jo ilmitulessa ja paksu savu hämärsi idästä nousevan päivän ensimmäiset valoviirut.
Tällä hetkellä kuului hirvittävä rysähdys. Mammutpetäjä, joka nyt oli palanut juuriinsa asti, tärähti pahasti, kallistui, kaatui…
Mutta alas romahtaessaan kohtasi taittunut runko naapuripuita. Sen vankat oksat sekaantuivat niiden oksiin, ja niin se jäi vinoon nojalleen ainoastaan viisiviidettäasteisessa kulmassa tantereesta.
Mammutpetäjän kaatuessa luulivat Godfrey ja hänen toverinsa, että heidän viimeinen hetkensä oli lyönyt…!
"Yhdeksästoista tammikuuta!" huudahti silloin ääni, jonka Godfrey ällistyksestään huolimatta tunsi…
Se oli Karefinotu — niin, Karefinotu, joka oli lausunut nuo sanat ja lausunut ne sillä englanninkielellä, jota hän tähän asti ei ollut näkynyt voivan puhua eikä ymmärtää!
"Mitä sanot…?" kysyi Godfrey, joka oli luisuttanut itsensä oksien välitse hänen luokseen.
"Sanon", vastasi Karefinotu, "että tänään on päivä, jolloin teidän Will-enonne pitäisi saapua, — ja jos hän ei saavu, niin hukka meidät perii!"