XXII
Selitys kaikkeen, mikä tähän asti on näyttänyt käsittämättömältä.
Sillä hetkellä ja ennenkuin Godfrey oli ehtinyt vastata, kuului pyssynlaukauksia vähän matkan päästä Willin puusta.
Juuri silloin eräs noita rajuja rankkasateita, jotka vyöryttävät vettä ihan kaatamalla, humahti juuri parahiksi vuodattamaan vuolaat suihkunsa hetkellä, jolloin ensimmäisiä oksia ahmivat liekit uhkasivat levitä niihin puihin, joita vastaan Willin puu oli nojallaan.
Mitä oli Godfreyn ajateltava tästä selittämättömästä tapausten sarjasta? Karefinotu puhui englanninkieltä kuin Lontoon asukas, kutsui häntä nimeltä, ilmoitti Will-enon piakkoin saapuvan, ja sitten nuo äkkiä paukahtaneet pyssynlaukaukset!
Hän pelkäsi tulleensa hulluksi, mutta hänellä oli tuskin aikaa tehdä itselleen nämä ratkaisemattomat kysymykset.
Sillä hetkellä — tuskin viittä minuuttia ensi laukausten jälkeen — ilmestyi näkyviin puiden suojassa hiipivä merimiesjoukko.
Godfrey ja Karefinotu luisuttivat itsensä heti alas runkoa pitkin, jonka sisäseinämät vielä paloivat.
Mutta heti kun Godfreyn jalat koskettivat maata, kuuli hän itseänsä kutsuvan kahden äänen, joita hän hädässäänkään ei olisi voinut olla tuntematta.
"Godfrey-poikaseni, minulla on kunnia sinua tervehtää!"
"Godfrey! Rakas Godfrey!"
"Eno Will…! Phina!… Tekö…!" huudahti Godfrey hämmästyneenä.
Kolme sekuntia myöhemmin oli hän enonsa sylissä ja painoi tyttöä omaansa.
Samaan aikaan kiipesi kaksi matruusia pientä joukkoa johtavan kapteenin Turcotten käskystä mammutpetäjän runkoa ylös vapauttamaan Tartelettin, jonka he "korjasivat" kaikkea hänen olemukselleen kuuluvaa huomaavaisuutta noudattaen.
Ja sitten vaihdettiin kysymyksiä, vastauksia ja selityksiä toinen toisensa perään.
"Eno Will, tekö?"
"Niin, me!"
"Ja miten olette voineet löytää Phinan saaren?"
"Phinan saaren!" vastasi William W. Kolderup. "Tarkoitat Spencerin saarta. Kah, sehän ei ollut vaikeata, — minähän sen kuusi kuukautta sitten ostin!"
"Spencerin saaren?"
"Jolle sinä siis olit antanut minun nimeni, rakas Godfrey", virkkoi nuori tyttö.
"Tämä uusi nimi miellyttää minua, ja me säilytämme sen saarelle",
vastasi eno; "mutta tähän asti ja maantieteilijöille se on yhä
Spencerin saari, joka on vain kolmen päivän matkan päässä San
Franciscosta ja jolle olin katsonut hyödylliseksi lähettää sinut
Robinsonin elämään tutustumaan!"
"Oi, eno, eno Will, mitä sanottekaan?" huudahti Godfrey. "Ah, jos puhutte totta, en voi suinkaan väittää, että en olisi tätä ansainnut! Mutta, rakas eno, entä se Dreamin haaksirikko…?"
"Valehaaksirikko!" vastasi William W. Kolderup, joka ei ollut koskaan ollut paremmalla tuulella. "Dream vaipui rauhallisesti pohjaan täyttämällä vesiruumansa Turcottelle antamieni ohjeitten mukaan. Sinä arvelit sen uponneen tykkänään ikipäiviksi; mutta kun kapteeni näki Tartelettin ja sinun pääsevän turvallisesti rantaan, käänsi hän koneensa takaperin. Kolme päivää myöhemmin purjehti alus San Franciscon satamaan, ja se on meidät nyt sovittuna päivänä tuonut Spencerin saarelle."
"Ketään laivamiehistöstä ei siis tuhoutunut haaksirikossa!" kysyi
Godfrey.
"Ei ketään… jollei ehkä se viheliäinen kiinalainen, joka oli kätkeytynyt laivaan ja jota ei sieltä voitu löytää!"
"Entä se kanootti…?"
"Tekaistu, vartavasten veistättämäni!"
"Mutta ne villit…?"
"Valevillejä, joihin sinun luotisi eivät onneksi osuneet!"
"Entä Karefinotu sitten…?"
"Valehenkilö oli Karefinotukin. Hänhän on uskollinen Jup Brassini, joka, näen mä, on oivallisesti esittänyt Perjantain osaa!"
"Niin on", vastasi Godfrey, "ja hän on kahdesti pelastanut henkeni, kohtauksessa karhun ja tiikerin kanssa…"
"Valekarhu, valetiikeri!" huudahti William W. Kolderup nauraa hötköttäen mielissään. "Täytettyjä ne olivat kumpikin, ja sinun huomaamattasi toi Jup Brass tovereineen ne saarelle!"
"Mutta ne liikuttivat päätänsä ja käpäliänsä!"
"Koneiston avulla, jota Jup Brass yöllä kävi vetämässä muutamaa tuntia ennen niitä kohtauksia, jotka hän sinulle valmisti!"
"Mitä! Niinkö se kaikki oli…?" toisteli Godfrey hiukan häpeillään siitä, että oli antanut itseänsä mokomilla kepposilla petkuttaa.
"Niin, sinä elelit saarellasi liian mukavasti, rakas sisarenpoikani, ja täytyi hankkia sinulle vähän mielenjännitystä!"
"Mutta", vastasi Godfrey, yhtyen yleiseen iloon, "jos tahdoitte minua tuolla tavoin koetella, eno Will, miksi sitten lähetitte matkalaukun ja siinä kaikenlaisia esineitä, joita me niin kipeästi tarvitsimme?"
"Matkalaukun?" ihmetteli William W. Kolderup. "Minkä matkalaukun? En ole konsaan lähettänyt sinulle matkalaukkua! Olisiko ehkä…?"
Näin sanoen kääntyi eno Phinaan päin, joka loi silmänsä alas ja käänsi päänsä sivulle.
"Ah, tosiaan! Matkalaukku on lähetetty, mutta silloin on Phinalla täytynyt olla rikostoveri…"
Ja Will-eno kääntyi kapteeni Turcotteen päin, joka rämähti isoon nauruun.
"Mitäpä sille mahtoi, herra Kolderup?" vastasi hän. "Voin joskus vastustaa teitä… mutta Phina-neitiä… ei, se on liian vaikeata! Ja kun te neljä kuukautta sitten lähetitte minut saarelle tarkastelemaan, otin minä mainitun matkalaukun veneeseeni…"
"Rakas Phina, rakas Phinani!" virkkoi Godfrey ojentaen nuorelle tytölle kätensä.
"Te, Turcotte, olitte kuitenkin minulle luvannut pitää asian salassa", vastasi Phina punehtuen.
Ja ravistaen isoa päätänsä koetti eno William W. Kolderup turhaan salata suurta liikutustansa.
Mutta jos Godfrey ei ollutkaan voinut pidättää hyvätuulista hymyä kuunnellessaan Will-enon antamia selityksiä, niin opettaja Tartelett ei suinkaan nauranut. Hän oli kovin kiukuissaan kuulemastansa! Ettäkö häntä, tanssin ja plastiikan opettajaa, oli moisilla kujeilla vedetty nenästä! Siksipä hän hyvin arvokkaana astui esille ja kysyi:
"Herra William W. Kolderup ei kaiketikaan väitä, että suunnaton krokotiili, jonka onnettomaksi uhriksi olin joutumaisillani, oli pontimilla liikkuva pahvinukke?"
"Krokotiili?" ihmetteli eno.
"Niin, herra Kolderup", puuttui puheeseen Karefinotu, jolle täytyy palauttaa oikea nimensä, Jup Brass, "niin, todellinen krokotiili, joka ahdisti herra Tartelettia. Eikä minulla kuitenkaan ollut sellaista kokoelmassani!"
Godfrey kertoi sitten, mitä viimeksi oli tapahtunut: runsaslukuisten petoeläinten, todellisten leijonain, tiikerien ja pantterien äkillisestä ilmestymisestä saarelle sekä käärmetulvasta, vaikka ainoatakaan näytettä moisista matelijoista ei ollut siellä neljänä ensi kuukautena havaittu! William W. Kolderup joutui nyt vuorostaan hämilleen eikä käsittänyt tästä kaikesta mitään. Spencerin saarella — sehän oli jo aikoja sitten tunnettu asia — ei oleksinut ainoatakaan petoa, ja kauppasopimuksen mukaan ei siellä saanut olla minkäänlaista tuhoeläintä.
Hän ei myöskään käsittänyt, mitä Godfrey hänelle kertoi kaikista yrityksistään ottaa selvää savusta, joka oli näyttäytynyt eri kohdilta saarta. Samaten hän tuntui kovin ällistyvän paljastuksista, jotka vihjaisivat hänelle, että kaikki ei ollut käynyt hänen ohjeittensa mukaan, sen ohjelman puitteissa, jonka tekemiseen hänellä yksin oli ollut oikeus.
Mitä Tartelettiin tulee, niin hän ei ottanut noita selityksiä kuuleviin korviinsa. Hän näet ei tahtonut mitään myöntää, ei valehaaksirikkoa, ei valevillejä, ei kuvaeläimiä, ja kaikkein vähimmin hän tahtoi luopua saavuttamastaan kunniasta, että oli ensimmäisellä laukauksellaan kellistänyt polynesialaisheimon päällikön — erään Kolderupin palvelijakunnasta, joka muuten voi yhtä hyvin kuin hän itsekin.
Kaikki oli sanottu, kaikki selitetty, paitsi tärkeä kysymys todellisista pedoista ja tuntemattomasta savusta. Sen johdosta oli jo Will-enokin vaipumaisillaan syviin mietteisiin. Mutta käytännöllisenä miehenä hän siirsi näiden kysymysten ratkaisun toistaiseksi ja sanoi kääntyen sisarenpoikaansa kohti:
"Godfrey, sinä olet aina niin paljon pitänyt saarista, että varmaan tuotan sinulle suuren ilon ja täytän toivomuksesi ilmoittamalla tämän saaren kuuluvan sinulle, yksinomaan sinulle. Minä lahjoitan sen sinulle! Sinä saat nauttia saarestasi niin paljon kuin vain tahdot! En aio pakottaa sinua täältä lähtemään, en yritä väkisin eroittaa sinua saarestasi. Pysy siis Robinsonina koko elämäsi päivät, jos sydämesi sitä halajaa…"
"Minäkö", huudahti Godfrey, "kaikiksi ajoiksi!"
Phina lähestyi vuorostaan:
"Godfrey", kysyi hän, "tahdotko sinä todella jäädä saarellesi?"
"Mieluummin kuolisin!" vastasi nuori mies suoristautuen niin kimmoisesti, että hänen sanojensa vilpittömyyttä ei voinut epäillä.
Mutta sitten hän heti muutti mielensä.
"No, kyllä sentään", jatkoi hän tarttuen neitosen käteen, "kyllä jään tänne, mutta vain kolmella ehdolla, ensiksikin sinun on jäätävä tänne minun kanssani, rakas Phina, toiseksi täytyy Will-enon suostua asumaan täällä meidän kanssamme, ja kolmanneksi pitää Dreamin laivapapin vielä tänään tulla meidät vihkimään!"
"Dreamissa ei ole pappia, Godfrey", vastasi Will-eno, "sen kyllä tiedät; mutta luullakseni on niitä vielä San Franciscossa, ja kaiketi sieltä tapaisimme useammankin kuin yhden arvokkaamman pastorin, joka suostuisi tekemään meille tämän pienen palveluksen! Arvelen siis noudattavani mielihaluasi sanoessani sinulle, että huomenna astumme jälleen laivaan!"
Sitten Phina ja Will-eno tahtoivat, että Godfrey olisi hyvä ja näyttäisi heille saartansa. Hän opasteli heitä siis mammutpetäjäin juurella ja vähäisen joen vartta pienelle sillalle asti.
Voi, Willin puun majasta ei enää ollut mitään jäljellä! Tuli oli kokonaan polttanut poroksi puun tyveen laaditun asunnon. Jollei William W. Kolderup olisi saapunut, niin nyt, kun heidän pienet talouskapineensa ja työkalunsa olivat hävitetyt ja ilmieläviä petoja juoksenteli saarella, olisi Robinsoniemme kohtalo talven tullen ollut varsin surkuteltava.
"Eno Will", virkkoi sitten Godfrey, "jos olin antanut tälle saarelle Phinan nimen, niin sallikaa minun lisätä, että mammuttipetäjän, jossa asuimme, olin ristinyt Willin puuksi".
"Hyvä on", vastasi eno, "me otamme sen siemeniä mukaamme kylvääksemme niitä Friscossa puutarhaani!"
Tämän kävelyn aikana havaittiin etäältä muutamia petoeläimiä, mutta ne eivät tohtineet hyökätä Dreamin lukuisan ja hyvin aseistetun matruusijoukon kimppuun. Siitä huolimatta oli niiden olemassaolo yhtä käsittämätön tosiasia.
Sitten noustiin laivaan, kun Tartelett ensin oli pyytänyt, että saisi ottaa mukaan "krokotiilinsa" todistuskappaleeksi — mikä hänelle myönnettiin.
Illalla, kun kaikki olivat kokoontuneet Dreamin ruokasaliin, juhlittiin iloisella aterialla Godfrey Morganin koettelemusten päättymistä ja hänen kihlaustaan Phina Hollaneyn kanssa.
Seuraavana päivänä, tammikuun 20:ntenä, Dream oli lähtökunnossa kapteeni Turcotten komentaessa. Kello kahdeksalta aamulla Godfrey näki, jonkun verran heltyen, lännen taivaanrannalle varjona haihtuvan tuon saaren, jolla hän oli ollut viisi kuukautta koulussa ja oppinut unohtumattomia läksyjä.
Matka sujui nopeasti kauniilla säällä ja suotuisalla tuulella, joka salli Dreamin levittää purjeensa. Ah, tällä kertaa se ohjasi suoraan maaliinsa, se ei yrittänyt ketään pettää! Se ei tehnyt lukemattomia mutkia, kuten ensimmäisellä matkallaan! Se ei perääntynyt yöllä, minkä oli päivän kuluessa kulkenut!
Niinpä se tammikuun 23 päivänä, laskettuaan Kultaportista San Franciscon laajaan satamalahteen saapui kello kahdentoista aikaan tyynesti Merchant Streetin laiturin viereen.
Ja mitä silloin nähtiin?
Nähtiin laivan ruumasta astuvan esille miehen, jonka saavuttuaan uimalla Dreamiin sen ankkuroidessa Phinan saaren edustalla oli onnistunut kätkeytyä vielä toistamiseen.
Ja kuka se mies oli?
Se oli kiinalainen Seng-Vu, joka oli tehnyt paluumatkansa samalla tavalla kuin ensi retkensäkin!
Seng-Vu astui William W. Kolderupia kohti.
"Suokoon herra Kolderup anteeksi", sanoi hän hyvin kohteliaasti.
"Astuessani Dream-laivaan luulin sen purjehtivan suoraan Shanghaihin,
jonne tahdoin päästä — takaisin kotimaahani; mutta sen palatessa San
Franciscoon minä astun laivasta!"
Hämmästyneinä tästä kummituksesta he eivät osanneet vastata mitään tungettelijalle, joka hymyillen katseli heitä.
"Mutta", sanoi vihdoin William W. Kolderup, "et kaiketikaan ole viipynyt kuutta kuukautta lastiruuman pohjalla?"
"En", vastasi Seng-Vu.
"Missä sinä sitten piileskelit?"
"Saarella!"
"Sinäkö?" huudahti Godfrey.
"Minä!"
"Ne savut siis…?"
"Täytyihän toki tehdä tulta!"
"Etkö sinä yrittänyt saapua meidän luoksemme, elämään yhdessä meidän kanssamme?"
"Kiinalainen viihtyy yksinään", vastasi Seng-Vu tyynesti. "Hän on kylliksi itselleen eikä kaipaa ketään!"
Näin sanoen tuo olento kumarsi William W. Kolderupille, lähti laivasta ja hävisi.
"Siitä näet, mistä puusta oikeat Robinsonit ovat veistetyt!" huudahti eno Will. "Katsele häntä ja sano, oletko hänen kaltaisensa! Samantekevää, mutta anglosaksilaisen rodun ei ole hyvä sulattaa itseensä tuollaisia ihmisiä!"
"Hyvä", virkkoi silloin Godfrey; "savun näkymisen selittää Seng-Vun oleskelu saarella; mutta ne pedot…?"
"Ja minun krokotiilini?" tiukkasi Tartelett. "Selitettäköön toki minulle minun krokotiilini!"
Kovin hämmästyneenä tästä seikasta kosketti eno William W. Kolderup neuvottomana otsaansa, ikäänkuin karkoittaakseen pilven.
"Kyllä sen myöhemmin saamme selville", sanoi hän. "Kaikki selviää lopuksi sille, joka osaa tiedustella."
Muutamia päiviä myöhemmin vietettiin suurella loistolla William W. Kolderupin sisarenpojan ja kasvattityttären häitä. Voitte arvata, että kaikki upporikkaan kauppiaan tuttavat juhlivat ja onnittelivat nuorta paria.
Näissä juhlamenoissa Tartelett esiintyi perin siroryhtisesti ja hienosti, aivan comme il faut; ja oppilaskin puolestaan tuotti kunniaa kuuluisalle tanssin ja plastiikan opettajalle.
Tartelettin mieleen juolahti oiva ajatus. Kun hän ei voinut pistää krokotiiliansa neulaan — mitä hän pahoitteli, — päätti hän aivan yksinkertaisesti täyttää sen oljilla.
Tällä tavoin olisi eläin hyvin laitettuna, kita puoliammollaan, jalat harallaan, kattoon ripustettuna hänen kamarinsa uhkein koristus.
Krokotiili lähetettiin siis taitavalle eläintentäyttäjälle, joka toi sen taloon muutamia päiviä myöhemmin.
Silloin saapuivat kaikki ihmettelemään "hirviötä", jonka ateriaksi
Tartelett oli ollut joutumaisillaan.
"Tiedättekö, herra Kolderup, mistä tuo eläin on kotoisin?" kysyi kuuluisa täyttäjä esittäessään laskunsa.
"En", vastasi Will-eno.
"Mutta olihan sen selkäkilven alle kiinnitetty osoitelappu."
"Osoitelappu!" huudahti Godfrey.
"Kas tässä!" vastasi kuuluisa ammattimies.
Ja hän näytti nahanpalasta, johon oli lähtemättömällä musteella piirretty:
Hagenbeckittä, Hampurista, J.R. Taskinarille Stocktoniin,
U.S.A.
Kun William W. Kolderup oli lukenut nämä sanat, purskahti hän räjähtävään nauruun.
Hän oli käsittänyt kaikki.
Hänen vastustajansa J.R. Taskinar, hänen laudalta lyöty kilpailijansa oli ostanut kokonaisen laivanlastin suuria petoja, matelijoita ja muita tuhoeläimiä molempain pallonpuoliskojen eläinnäyttelyjen hyvin tunnetulta hankkijalta ja kostaakseen kuljettanut ne öiseen aikaan useammissa erissä Spencerin saarelle. Se oli käynyt hänelle epäilemättä kalliiksi, mutta hänen oli onnistunut tärvellä kilpailijansa omaisuus, kuten englantilaiset, jos saamme tarinaa uskoa, tekivät Martinique-saarella ennenkuin luovuttivat sen ranskalaisille.
Nyt ei enää ollut mitään selittämätöntä Phinan saaren muistettavissa tapauksissa.
"Hyvin pelattu!" huudahti William W. Kolderup. "Minä en olisi osannut tehdä paremmin kuin tuo vanha Taskinarin lurjus!"
"Mutta noine hirvittävine vieraineen", huomautti Phina, "on nyt
Spencerin saari…!"
"Phinan saari…" oikaisi Godfrey.
"Phinan saari", toisti nuori rouva hymyillen, "aivan kelpaamaton asuttavaksi!"
"Pyh",, vastasi Will-eno, "odotetaan siksi, kun sen viimeinen leijona on syönyt viimeisen tiikerin!"
"Ja etkö silloin, rakas Phina", kysyi Godfrey, "pelkää lähteä sinne kesäkaudeksi minun kanssani?"
"Sinun kanssasi, rakas puolisoni, en pelkää mitään missään!" vastasi Phina. "Ja koska sinä siis et olekaan tehnyt kiertomatkaasi maapallon ympäri…"
"Niin teemme sen yhdessä!" huudahti Godfrey. "Ja jos kova onni joskus tekisi minusta todellisen Robinsonin…"
"Niin minä olen uskollisimpana Robinsonittarena rinnallasi!"