IX.
Kahden tulen välissä.
Vene kuuden vahvan matruusin soutamana kiiti nyt lentävällä vauhdilla eteenpäin ankkuripaikalle. Sumu sakeni sakenemistaan, ja James Playfairin oli vaikea pitää oikeata suuntaa. Crokston oli istunut keulaan ja mr Halliburt peräpuolelle kapteinin viereen. Halliburt joka alussa oli hämmästyksissään nähdessänsä palvelijansa, yritti puhutella häntä, mutta tämä antoi käden viittauksella hänen ymmärtää, että tuli pysyä äänetönnä.
Kun vene muutamain minuuttien perästä oli avoimella ulkosatamalla, päätti Crockston ruveta pakinoimaan. Hän ymmärsi hyvin kyllä että Halliburt kantoi sydämmessään kysymyksiä, joihin hän halusi vastausta.
"Niin, rakas herrani" — sanoi hän — "vanginvartija on nyt minun paikallani kopissani, jossa, hänen juuri tuodessa minulle illallista, annoin hänelle nyrkilläni pari oivallista puustia, toisen niskakuoppaan toisen vatsaa vasten huumauskeinoksi. Ajatelkaas mikä kiitollisuuden osoitus! Sitte otin hänen vaatteensa ja avaimensa, hain teidät ja vein teidät linnasta ulos sotamiesten nenäin edessä. Ei se ollut sen vaikeampaa!"
"Mutta missä tyttäreni on?" — kysyi Halliburt.
"Laivassa, joka on viepä teidät Englantiin."
"Tyttäreni täällä!" — huudahti amerikalainen, hypäten ylös paikaltansa.
"Hiljaa vain!" — vastasi Crockston. — "Muutamia minuuttia vielä, niin olemme pelastuneet."
Vene kiiti nuolen nopeudella pimeässä, vaikka hiukan onnen kaupalla. James Playfair ei voinut sumulta eroittaa Delphinin lyhtyjä. Häntä epäilytti mitä suuntaa hänen tulisi noudattaa, sillä oli niin pimeä, että soutajat eivät nähneet edes airon kärkiä.
"Kuinkas käy, herra kapteini?" — kysyi Crockston.
"Kaiketi olemme jo soutaneet enemmän kuin puolitoista peninkulmaa" — vastasi kapteini. "Ettekö näe mitään, Crockston."
"En mitään, ja kuitenkin on minulla hyvät silmät. Mutta olkaa huoleti kyllä perille tulemme, ja linnassa ne eivät mitään aavista."
Nämä sanat olivat tuskin lausutut, kun raketti halkasi ilmaa ja räjähti suunnattoman korkealla.
"Merkki!" — huudahti James Playfair.
"Tuhat tulimmaista!" — arveli Crockston, "se varmaankin tulee linnasta."
Toinen ja vielä kolmaskin raketti viskattiin samaan suuntaan kuin ensimäinen, ja miltei samassa silmänräpäyksessä annettiin yhdenlainen merkki peninkulman päästä keulan puolella.
"Tuo tulee Fort Sumterista" — äännähti Crockston — "ja on merkkinä että joku on karannut, Soutakaa, soutakaa, pojat! Kaikki on ilmi."
"Vetäkää kaikin voimin, ystäväni", — huusi James Playfair kehoittaen matruusiansa. — "Nuo raketit ovat näyttäneet minulle tien. Emme ole seitsemää sataa metriä Delphinistä. Hiljaa, minä kuulen kellon äänen laivasta. Saatte kaksikymmentä puntaa, jos olemme viidessä minuutissa perillä."
Matruusit kiidättivät venettä semmoisella vauhdilla, että se tuskin näytti viistävän laineita. Kaikkein sydämmet sykkivät levottomina. Kanuunanlaukaus kuului kaupungista päin, ja kahdenkymmenen sylen päässä veneestä Crockston paremmin kuuli kuin näki jonkun kappaleen, joka arvattavasti oli kuula, kiitävän nopeasti ohitse.
Samassa silmänräpäyksessä soitettiin kaikin voimin Delphinin kelloa. Päämäärää tultiin yhä likemmä. Vielä muutamia aironvetoja, ja vene laski laivan kylkeen. Moniaita sekuntia vielä ja Jenny oli isänsä sylissä.
Vene hinattiin heti ylös, ja James Playfair riensi komantosillalle.
"Mathew, onko meillä tarpeeksi asti höyryä?"
"On, kapteini."
"Ankkuritouvi poikki ja eteenpäin täydellä voimalla!"
Muutamia silmänräpäyksiä sen perästä työnsivät molemmat propellit laivaa pääväylää kohti kiidättäen sitä siten loitommaksi Sumter-linnasta.
"Mathew" — sanoi Playfair — "me emme voi ajatella mennä väylää myöten Sullivan-saaren vieritse, sillä silloin tulemme suoraan liittoutuneitten tulen alle. Siis purjehdimme niin liki ulkosataman oikeata puolta kuin mahdollista, valmiina ottamaan vastaan kuulan yhdysvaltalaisten pattereista. Onko teillä luotettava mies peräsimessä?"
"On, kapteini."
"Antakaa sammuttaa valkeat ja lyhdyt laivassa. Kovin vahva valo hohtaa jo koneestakin, mutta sitä ei voi estää."
Tämän puhelun aikana meni Delphin eteenpäin tavattomalla nopeudella, mutta liikehtiessään päästäksensä Charlestonin sataman oikean rannan puolelle, oli sen täytynyt seurata väylää, mikä joka silmänräpäys vei sen yhä likemmä Sumter-linnaa, eikä se ollut enempää kuin puolen peninkulman päässä siitä, kun kaikki ampumareiät yhdellä haavaa välähtivät ja kuulasade hirmuisten pamausten seuraamana lensi aluksen keulan editse.
"Liika varhain, poropeukalot! — äännähti James Playfair naurahdellen. Lämmittäjä, lisää höyryä! meidän täytyy syöksyä kahden ampuvan patterin välitse!"
Lämmittäjät ahtoivat uunit täpötäyteen, ja Delphin tärisi jokaisessa saumassansa, koneen tehdessä työtä niinkuin olisi se ollut vimmattu.
Samassa kuului vielä pamaus ja uusi projektiili-sade viuhahti höyrylaivan perän sivutse.
"Liika myöhään, naudat!" — huudahti kapteini oikein ärjäisten.
Crockston, joka silloin juuri tuli perän puolelta, arveli:
"Se oli numero yksi! — Muutamia minuuttia vielä niin olemme kuitit liittoutuneista."
"Ettekö siis luulekaan meillä olevan enää mitään peljättävänä
Sumter-linnasta?" — kysyi James Playfair.
"En, ei vähintäkään sieltä, mutta kyllä sitä vastoin Moultrie-linnasta Sullivan saaren viimeisessä niemennenässä. Mutta siellä taas niillä vain on puolen minutin aika siepataksensa meidät, ja silloin täytyy heidän pitää varansa oikealla silmänräpäyksellä ja tähdätä oikein, muuten eivät osaa meihin. Me lähenemme linnaa yhä."
"Sumter-linnan asema sallii meidän laskea suoraan pääväylälle.
Paahtakaa päälle enemmän tulta."
Näyttipä melkein siltä kuin James Playfair itse olisi komentanut tulta, sillä juuri samassa silmänräpäyksessä valaisi linnaa kolmenkertainen viiru tulenleimauksia. Hirmuinen pamaus kuului, jota seurasi kauhea ratina laivalla.
"Tällä kertaa osasivat" — sanoi Crockston.
"Mathew" — huusi kapteini ensimäiselle perämiehelle, joka seisoi keulan puolessa — "kuinka kävi?"
"Klyyväri-puomi meni mereen."
"Haavoittuiko kukaan?"
"Ei, kapteini."
"No, sitte huolin lempoja taklingista. Pidä suoraan pääväylälle päin ja laske saarta kohti!"
"Saittepa pitkän nenän, eteläläiset" — huudahti Crockston — "ja jos meidän välttämättömästi pitää saada muutamia kuulia runkoomme, niin pidän Yhdysvaltojen kuulia parempina. Ne ovat helpommat sulattaa."
Kaikki vaara ei kumminkaan vielä ollut ohitse, eikä Delphin saattanut vielä luulla päässeensä eheänä tästä leikistä, sillä jos Morris-saari ei ollutkaan varustettu niin hirvittävillä tykeillä, kuin muutamia kuukausia myöhemmin, niin sen kanuunat ja mörssärit yhtähyvin taisivat helposti ampua aluksen semmoisen kuin Delphin upoksiin.
Yhdysvaltalaiset saarella ja piirityslaivat olivat Sumter- ja Moultrie-linnain tulesta tulleet hälytetyksi. Piirittäjät eivät voineet millään muotoa käsittää syytä tähän yölliseen hyökkäykseen, joka ei näyttänyt heitä tarkoittavan. Mutta yhtähyvin luulivat he pitävänsä olla ja olivatkin valmiit vastaamaan.
Tätä James Playfair ajattelikin mennessään noiden ahtaiden vesien kautta Morris-saaren vieritse, ja hänellä oli syytä peljätä, sillä neljännestunnin päästä nähtiin pimeällä taivaalla tulijuovia. Pieniä pommia porahteli sateena höyrylaivan ympärille veteen, joka pärskyi laivanpartaan yli. Muutamia niistä putosi Delphinin kannellekin, mutta kannallensa, mikä pelasti aluksen tietystä häviöstä.
Näiden pommien olisi, kuten sittemmin tultiin havaitsemaan, pitänyt räjähtää sadoiksi kappaleiksi ja peittää sadankahdenkymmenen neliöjalan alan kreikkalaisella tulella, jota ei kukaan olisi voinut sammuttaa ja joka olisi palanut kaksikymmentä minuuttia. Yksi ainoa sellainen pommi olisi pistänyt aluksen tuleen. Onneksi Delphinille olivat ne äskettäin keksityt ja siis vielä sangen vajanaiset. Kun pommi kerta oli viskattu, pysyi sen akseli kiepomisliikuntonsa voimasta alinomaa yhtäsuuntaisena ja siis kallellaan vedenpintaa kohti, joten se pudotessaan iski kannallaan sen sijaan että se olisi iskenyt huipullaan, johon räjähdysaine oli pantuna. Tämä vaillinaisuus keksinnössä yksistään pelasti Delphinin varmasta häviöstä. Nämä vähäpainoiset pommit eivät tehneet pudotessaan alukselle mitään mainittavaa vahinkoa, vaan se pitkitti korkealle pingoitetulla höyryllä tyynesti matkaansa ahtaassa kulkuväylässä.
Sinä hetkenä ja vasten kapteinin kovaa kieltoa tulivat Mr Halliburt ja hänen tyttärensä ylös James Playfairin luo peräkannelle. Kapteini tahtoi pakoittaa heitä palaamaan hytteihinsä, mutta miss Jenny selitti tahtovansa jäädä hänen luoksensa.
Halliburt, joka juuri oli saanut tiedon pelastajansa jalomielisyydestä, puristi vaan liikutettuna hänen kättänsä voimatta saada sanaakaan sanotuksi.
Delphin meni nyt suurella nopeudella aavaa merta kohti. Sen ei tarvinnut enempää kuin kolme peninkulmaa vielä laskea tätä väylää ollaksensa Atlantin ulapalla. Jos salmessa ei olisi risteilijöitä, kun Delphin purjehti sinne, niin se olisi pelastunut, James Playfair tunsi ihmeellisen hyvästi Charlestonin lahden ja hän ohjasi laivaansa ihmeteltävällä tarkkuudella pimeydestä huolimatta. Hänellä oli siis täysi syy toivoa että hänen rohkea yrityksensä onnistuisi, kun samassa eräs matruusi keulanpuolelta huusi:
"Purjehtija!"
"Purjehtijako?" — huudahti kapteini.
"Vasemman puolisen looringin puolella."
Nyt näkyi sumun läpi iso regatti, joka näytti aikovan sulkea sataman suun ja estää Delphinin kulun. Siis oli, maksoi mitä maksoi, parempi vauhti saatava, muuten oli kaikki hukassa.
"Ruori oikeaan!" — huusi kapteini.
Sitte hyökkäsi hän komentosillalle, joka oli koneen päällä. Hänen käskystään tehtiin toinen potkuri vaikuttamattomaksi, ja Delphin teki yhdellä ainoalla propellilla ihmeellisen jyrkän pyöräyksen. Se oli sillä tavoin välttynyt hyökkäämästä yhdysvaltalais-regattia kohti ja meni niin kuin sekin kulkuväylän suulle päin. Nyt se oli nopeus vaan, jonka piti ratkaista asia.
James Playfair ymmärsi, että siinä riippui hänen, miss Jennyn, tämän isän ja laivaväen pelastus. Rekatti oli melkoisen matkaa edellä Delphiniä. Sen mustasta savusta, joka savutorvesta tuprusi, saattoi nähdä, että se voimansa mukaan ponnisti höyryä. James Playfair ei ollut se, joka tahtoi jäädä alakynteen sellaisessa.
"Kuinka korkealla on höyry?" — kysyi hän koneenhoitajalta.
"Mahdollisen korkein ponnistus" — vastasi tämä — "höyry pursuaa ulos varaventtiilien kautta."
"Venttiilit kiinni!" — komensi kapteini.
Hänen käskynsä noudatettiin säntilleen, vaikka alus olisi voinutkin ilmaan lentää.
Delphinin kulku kävi yhä nopeammaksi ja pistonit kävivät hirvittävällä nopeudella, kaikki koneen osat ja levyt tärisivät näitten kiihkeitten sysäysten vaikutuksesta; se oli nähtävä, joka olisi voinut saattaa paatuneimmankin sydämmen kauhistumaan.
"Kivottakaa höyryä, kivottakaa!" — huusi James Playfair ehtimiseen.
"Mahdotonta" — vastasi koneenhoitaja, "venttiilit ovat hengen pitävästi suljetut. Uunit ovat täynnä aina luukkuihin asti."
"Mitä se tekee? Mättäkää sisään väkiviinassa kastettua pumpulia. Meidän täytyy mistä hinnasta hyvänsä päästä tuon kirotun fregatin edelle."
Nämät sanat kuultuansa katsahtivat rohkeimmatkin matruusit toisiansa silmiin, kuitenkin he eivät häikäilleet. Muutamia pumpulipakkoja viskattiin alas konehuoneeseen, kostutettiin läpimäräksi väkiviinalla ja työnnettiin sitte ei ilman vaaratta, tulipunaisiksi kuumennettuihin uuneihin. Liekkien räiske esti lämmittäjät kuulemasta toisiansa. Ennen pitkää olivat paahto-uunit tulipunaiset, pistonit tekivät työtä kuin rautatien veturi-pistonit, manometerit osoittivat suunnatonta painoa, alus lensi aaltojen päällitse, saumat natisivat, ja savutorvista tuprusi tulta ja savua kauheasti. Delphin oli joutunut hirvittävään, huimaavaan vauhtiin, mutta se pääsikin fregatista sivu ja jätti sen kauas jälkeensä, ja kymmenen minutin päästä oli se ulkona väylästä.
"Pelastunut!" — huudahti kapteini.
"Pelastuneet!" — vastasi laivaväki taputellen käsiänsä.
Charlestonin valotorni alkoi jo kadota lounaasen. Sen tulien välke himmentyi, ja jo luultiin oltavan kaukana kaikesta vaarasta, kun pommi, viskattu eräästä aukealla merellä risteilevästä kanuunaveneestä, viuhahti pimeässä ilmassa. Helppo oli seurata sen rataa, sen tulipyrstön johdolla, jonka se jätti jälkeensä.
Tässä silmänräpäyksessä nousi kauhu ja levottomuus, jota on mahdoton selittää. Kaikki olivat ääneti, kauhistuksella katsellen projektiilin tekemää kaarta. Ei mitään voitu tehdä sen välttämiseksi, ja puolen minuutin perästä putosi se Delphinin keulalle.
Matruusit säikähdyksissään pakenivat perän puoleen, eikä yksikään uskaltanut askeltakaan liikahtaa tuliputken purskuttaissa hirvittävää tultansa.
Mutta yksi ainoa, urhein heistä kaikista, hyökkäsi tätä peljättävää hävityskonetta kohti.
Se oli Crockston! Hän kaappasi pommin vahvoihin käsiinsä, jolla aikaa tuhansia kipinöitä räiski tuliputkesta ulos, ja viskasi sen melkein yliluonnolliselta näyttävällä voimalla mereen.
Pommi oli tuskin ennättänyt vedenpintaan, kun se räjähti hirmuisella paukauksella.
"Hurraa; hurraa!" — huusi yhteen ääneen koko laivaväki, ja Crockston hieroi vaan kämmeniänsä.
Kohta sen jälkeen kynti höyryalus Atlantin meren laineita. Amerikan rannikko katosi katoamistansa pimeään, ja kaukaiset tulet, jotka risteilivät taivaanrannalla, osoittivat, että ottelu oli yleinen Morris-saaren patterien ja Charlestonin sataman linnoitusten välillä.