VIII.
Karkaaminen.
Miss Jenny istui Delphinin peräkannella odotellen kuumeentapaisella levottomuudella kapteinin tuloa. Tämän palattua hänen luoksensa, ei hän kyennyt sanaakaan virkkamaan, mutta silmänsä kysyivät James Playfairilta kiihkeämmin kuin hänen huulensa olisivat sen tehneet.
Crockstonin avustamana ilmaisi kapteini nuorelle tytölle, että hänen isänsä istui vankilassa ja että hän varovasti oli kuulustellut kenraali Beauregardilta sotavangeista. Mutta kun hän oli huomannut, ettei kenraali ollut suopea heitä kohtaan, oli hän vaan hyvin varovasti kajonnut asiaan ja päättänyt menetellä aivan asianhaarain mukaan.
"Koska mr Halliburt ei saa vapaasti liikkua kaupungilla" — sanoi James
Playfair — "niin hänen karkaamisensa käy vaikeammaksi, mutta minä olen
pääsevä tarkoitukseni perille ja vannon teille, miss Jenny, että
Delphin ei ole lähtevä Charlestonin rediltä ilman isäänne."
"Kiitos, mr James" — sanoi tyttö — "minä kiitän teitä kaikesta sydämmestäni."
Nämä sanat kuultuansa James Playfair tunsi sydämmensä hypähtävän rinnassaan. Kyynelsilmin ja värähtävin huulin hän lähestyi tyttöä. Hänen teki mieli puhua ja ilmaista tytölle tunteensa, joita ei kauemmin voinut hillitä, kun Crockston astui väliin sanoen:
"Kas niin nyt ei olekaan aikaa olla noin hellätunteinen. Sen sijaan tuumikaamme, ja neuvotelkaamme järkevästi asiasta."
"Onko sinulla siis jotakin neuvoa, Crockston?" — kysyi miss Jenny.
"Minulla on aina joku neuvo varalla" — vastasi amerikalainen. — "Se juuri on erikoisalani."
"Mutta onko se hyväkin neuvo" — sanoi James Playfair.
"Oivallinen eivätkä edes ministerit Washingtonissa voisi parempaa keksiä. Onpa niin kuin mr Halliburt jo olisi täällä laivassa."
Crockston sanoi nämä sanat semmoisella varmuudella ja niin hyvillä mielin, että heikkouskoisimpaankin olisi sama varma vakaumus tarttunut.
"Annapas kuulla tuumasi!" — sanoi James Playfair.
"Annan, kapteini; teidän pitää mennä kenraali Beauregardin luokse ja pyytää hänen apuansa erääseen hyvään asiaan, jota hän ei ole teiltä kieltävä."
"Ja mikähän hyvä asia se olisi?"
"Teidän pitää sanoa hänelle, että teillä on laivassanne eräs kehno ihminen, oikea ilkiö, joka on teille haitaksi ja joka matkalla on koettanut yllyttää laivaväkeä salakapinaan, sanalla sanoen ilkeä roisto. Sitte pyydätte lupaa saada lukita hänet linnaan, kuitenkin ehdolla että ennen lähtöänne saatte noutaa hänet takaisin viedäksenne Englantiin ja jättääksenne hänet oikeuden käsiin, rangaistavaksi maan lakien mukaan."
"Hyvä, hyvä!" — vastasi James Playfair puoleksi naurusuin. — "Minä teen kaikki mitä tahdotte, ja Beauregard on heti mielellään myöntyvä pyyntööni."
"Siitä olen minäkin täydellisesti vakuutettu" — jatkoi amerikalainen.
"Mutta minulta puuttuu yksi asia" — virkahti vielä Playfair.
"Mikä se olisi?"
"Tuo roisto."
"Seisoohan hän juuri silmäinne edessä, kapteini."
"Mitä? Sekö ilkeä lurjus?"
"Se olen juuri minä, ellette pahaksi pane."
"Oi, mikä jalomielisyys, mikä uhrautuva sydän!" — huudahti miss Jenny, puristaen pienillä käsillään amerikalaisen karkeita käsiä.
"Crockston, ystäväni" — sanoi James Playfair — "ymmärrän teidät täydellisesti, ainoastaan yhdestä asiasta olen pahoillani: etten voi astua sijaanne."
"Itsekullakin on tehtävänsä tässä maailmassa" — vastasi Crockston. — "Jos te astuisitte minun sijaani, niin varmaankin joutuisitte moneen pahaan pulaan, mikä ei minulle voi tapahtua. Te sitävastoin saatte kyllin tekemistä siinä miten pääsette ankkuripaikalta yhdysvaltalaisten ja liittoutuneitten kanuunain ahdistamina, jossa yrityksessä minun huonosti kävisi."
"Jatkakaa Crockston?"
"Päästyäni kerran onnellisesti linnaan, jonka tunnen kuin viisi sormeani, voin kyllä nähdä miten on meneteltävä, mutta olkaa varma, että hyvä siitä tulee. Sillä aikaa pitäkää Te vaan huoli laivanne lastaamisesta."
"Niin tosiaan! Ne kauppahommat!" — sanoi kapteini — "ne tulevat nyt vaan toiseen sijaan."
"Ei suinkaan! Muistakaa setä Vincentiä. Mitähän setä sitte sanoisi? Antakaa tunteiden ja kauppatointen käydä rinnatusten. Sillä keinoin vältätte kaikki epäluulot. Mutta pitäkää kiirettä vain. Voipiko kaikki olla kuudessa päivässä suoritettuna?"
"Voipi kyllä."
"Siis on Delphin lastannut ja valmis lähtemään 22 päivänä."
"Aivan valmis."
"Kuulkaa sitte. Tammikuun 22 päivän illalla, ymmärrättekö, te lähetätte veneen ja muutamia paraita matruusianne White-Pointin luokse kaupungin äärimmäisessä päässä. Odottakaa siellä kello 9:ään asti, ja te saatte nähdä mr Halliburtin ja nöyrimmän palvelijanne tulevan saapuville."
"Mutta kuinka menettelette auttaaksenne mr Halliburtia karkaamaan ja samalla päästäksenne itsekin pakoon?"
"Se on minun asiani."
"Rakas Crockstonini" — sanoi Jenny — "te aiotte siis panna henkenne alttiiksi pelastaaksenne isäni?"
"Älkää minun tähteni olko huolissanne, miss Jenny, minä en laisinkaan pane mitään alttiiksi. Saatatte uskoa mitä sanon."
"Mutta" — kysyi James Playfair — "milloin pitää minun panettaa teidät linnaan?"
"Jo tänä päivänä. Ymmärrättehän sen, että minä turmelen kaiken laivaväkenne ja ett'ei ole aikaa hukata."
"Tarvitsetteko rahaa? Olisivatko ne teille joksikin hyödyksi linnassa?"
"Rahaako lahjoakseni vanginvartijan? Eikö mitä! Se tulisi sekä kovin kalliiksi että olisi tyhmästi tehty. Jos niin sattuu, niin vanginvartija pitää sekä rahat että vangin, ja siinä tekee hän oikein. Ei, minulla on muita paljoa parempia keinoja. Kuitenkin saatatte antaa muutamia dollareita. Täytyyhän toki jos tarvis vaatii, saada ryyppy."
"Ja päihdyttää vanginvartija?"
"Ei suinkaan, päihtynyt vanginvartija pilaisi koko juonen. Ei, ei, minä sanon teille, että minulla on tuumani, ja antakaa minun hoitaa asia."
"Kas tässä, urhea Crockstonini, tässä on teille kymmenen dollaria."
"Se on liiaksi, mutta jäännöksen annan takaisin."
"Oletteko siis valmis?"
"Aivan valmis astumaan esiin oikeana pääkonnana."
"Matkaan siis!"
"Crockston" — sanoi tyttö liikutetulla äänellä — "oletpa kumminkin paras ihminen maanpäällä."
"Eipä se minusta kumma olisikaan" — vastasi amerikalainen nauraa hohotellen. — "Mutta olipa unhottua, herra kapteini, minulla on jotain tähdellistä teiltä pyydettävänä."
"No mitä?"
"Jos kenraali ehdottaisi, että antaisitte hirttää tuon ilkiönne, sillä tiedättehän että soturit eivät häikäile!…"
"Mitä tarkoitatte?"
"Niin sanokaa että teidän pitää asiaa ajatella."
"Sen lupaan."
Samana päivänä suureksi kummastukseksi laivaväelle, joka salaisuudesta ei mitään tiennyt, vietiin Crockston sidottuna kahleisiin maihin, ja puoli tuntia sen jälkeen huolimatta hänen rajuista vastustuksistaan, hän kapteinin pyynnöstä sulettiin Charlestonin linnaan.
Tänä ja seuraavina päivinä purettiin Delphiniä suurella touhulla. Höyryranat nostivat taukoamatta koko europalaisen lastin pois sisäänpantavan uuden lastin tieltä. Charlestonin väestö auttoi tässä mieluisessa tehtävässä ilolla ja riemulla laivaväkeä. Voitiinpa melkein sanoa että merimiehet olivat silloin kuten sanotaan, korkeimmat kukot linnalla, niin ystävällisiä ja kohteliaita olivat kaupunkilaiset heitä kohtaan. Mutta James Playfair ei antanut heille aikaa vastaanottaa amerikalaisten kohteliaisuudenosotuksia. Hän kehoitteli ja kiirehti mitä kiihkeimmällä innolla, johon Delphinin matruusit eivät voineet oikeata syytä arvata.
Kolme päivää sen jälkeen eli tammikuun 18 päivänä aljettiin ensimäisiä pumpulipakkoja lastata ruumaan. Vaikka James ei enää ollut kauppavoitosta millänsäkään, teki kauppahuone Playfair ja Kumpp. oivallisen kaupan, se kun sai polkuhinnalla kaiken pumpulin, mikä rojuna oli kasaantunut Charlestonin varville.
Sillä aikaa ei ollut saatu mitään tietoja Crockstonista. Mitään virkkamatta oli Jenny alinomaisessa pelossa. Hänen kasvonsa, jotka olivat levottomuudesta tuntuvasti muuttuneet, puhuivat hänen puolestansa, ja James Playfair koki hyvillä sanoilla rauhoittaa häntä niin hyvin kuin taisi.
"Minulla on mitä suurin luottamus Crockstoniin" — sanoi hän. "Hän on uskollinen palvelija, ja te, miss Jenny, joka tunnette hänen paremmin kuin minä, saatatte siis olla aivan huoleti. Kolmen päivän perästä on isänne painava teidät sydäntänsä vasten, uskokaa minun sanani."
"Oi, herra kapteini, kuinka voinen koskaan osoittaa teille kiitollisuuttani tuommoisesta uhrautuvaisuudesta? Millä tavoin voimme me, isäni ja minä, palkita teidän jalomielisyytenne?"
"Sen olen sanova teille tultuamme Englannin vesille" — vastasi reipas kapteini.
Jenny tarkasteli häntä hetkisen aikaa, loi sitte kyynelillä täytetyt silmänsä alas ja palasi hyttiinsä.
James oli toivonut että tämä nuori tyttö ei saisi mitään tietää isänsä hirvittävästä tilasta, ennenkuin isä olisi hyvässä turvassa; mutta tänä viimeisenä päivänä sattui eräs matruusi vastoin tahtoansa virkahtamaan jotakin, mikä hänelle ilmaisi koko totuuden. Vastaus Richmondin keskushallitukselta oli näet tullut edellisenä päivänä ratsastavaa kuriiria myöten, joka oli onnistunut pääsemään vihollisten etuvartijarivin läpi. Tämä vastaus sisälsi Jonathan Halliburtin kuolemantuomion, jonka mukaan tämä onneton kansalainen oli seuraavana aamuna ammuttava. Eikä viipynyt kauan, ennenkuin uutinen tästä tuomion täytäntöönpanosta levisi kaupungille ja viimein erään Delphinin matruusin muassa laivaan. Tämä mies kertoi uutisen kapteinille aavistamatta, että miss Halliburt seisoi niin likellä että kuuli kaikki. Neito päästi sydäntä vihlovan huudon ja kaatui tainnoksiin kannelle. James Playfair kantoi miss Jennyn hänen hyttiinsä, ja vasta pitkien ja vaivaloisten ponnistusten perästä onnistui hänen saada neiti jälleen tajuntaan virkoamaan.
Kun hän taas avasi silmänsä, näki hän nuoren kapteinin seisovan kumartuneena ylitsensä antaen sormi huulillansa merkin pysyä aivan ääneti. Hänellä oli vielä siksi itsensä hillitsemisvoimaa, että hän voi vaieta ja hillitä niitä tuskanhuutoja, jotka tahtoivat tunkeutua hänen rinnastaan. James Playfair kuiskasi hänen korvaansa:
"Jenny, kahden tunnin perästä isänne on turvassa luonanne, taikka myös olen minä saanut surmani koetellessani pelastaa häntä!"
Sitte lähti hän hytistä ja sanoi itsekseen:
"Ja nyt täytyy minun millä hinnalla hyvänsä pelastaa Halliburt, vaikka vapauttamisensa maksaisinkin omalla ja koko laivaväkeni hengellä!"
Ratkaiseva hetki oli nyt lähellä. Delphin oli jo aamulla saanut pumpulin ruumaansa, ja hiilihinkalotkin olivat täynnä. Alus, joka oli valmis lähtemään kahden tunnin perästä, oli jättänyt North Commercial varvin ja oli ankkurissa avoimella redillä. Se oli valmis käyttämään nousuvettä hyväksensä, ja nousuvesi oli tuleva kello 9 aikana illalla.
Kun James Playfair jätti miss Jennyn, löi kello 7 ja hän alkoi tehdä lähtöä. Aina tähän asti oli salaisuus mr Halliburtin suhteen ollut yksinomaisesti hänen, Crockstonin ja miss Jennyn hallussa, mutta kapteini näki nyt tarpeelliseksi antaa Mathewille tiedon asioista, minkä hän hetikohta tekikin.
"Niinkuin suvaitsette käskeä" — vastasi Mathew tekemättä minkäänlaisia esteitä — "siis kello 9 aikana?"
"Kello 9! Antakaa hetikohta lämmittää ja lämmittäkää aika lailla."
"Se on tapahtuva, kapteini."
"Delphin makaa varppi-ankkurissa. Me hakkaamme köyden poikki ja lähdemme heti, sekuntiakaan hukkaamatta."
"Aivan niin, kapteini."
"Panettakaa lyhty ison maston huippuun. Yö on pimeä ja me saamme sakean sumun. Meidän täytyy pitää varamme, ettemme eksyisi paluumatkallamme. Teidän täytyy siis vähäväliin soittaa kelloa 9:sästä alkaen."
"Käskynne noudatetaan säntillensä, kapteini."
"Ja nyt, rakas Mathew" — lisäsi James Playfair — "antakaa laittaa kevy-vene valmiiksi ja asettakaa siihen kuusi vankinta soutajaamme. Minä menen viipymättä White-Pointille. Minä jätän Jennyn teidän huostaanne niin kauaksi kuin olen poissa, ja Jumala meitä nyt auttakoon!"
"Jumala meitä auttakoon!" — vastasi Mathew.
Heti sen perästä antoi hän tarpeelliset käskyt virittää tuli koneuuniin ja laittaa vene lähtövalmiiksi. Muutamissa minuuteissa oli tämä tehty. Sanottuansa viimeiset jäähyväisensä miss Jennylle, astui James Playfair veneesen ja laskiessaan laivasta ulos näki hän isoja, mustia savutupruja katoavan taivaan sakeaan sumuun.
Kaikki oli synkän pimeyden peitossa. Tuuli oli tyyntynyt. Kuolonhiljaisuus vallitsi avaralla ankkuripaikalla, jonka laineet näyttivät uneen vaipuneen. Muutamia tuskin nähtäviä valoja tuikki siellä ja täällä pimeässä. James Playfair oli ottanut peräsimen ja ohjasi venettänsä vakavalla kädellä White-Pointia kohti. Tätä matkaa oli noin kaksi peninkulmaa. James Playfair oli päivän kuluessa mitä tarkimmasti laskenut asemansa ja tutkinut kaikki karit, niin että hän suoraa linjaa osasi laskea Charlestonin nientä kohti.
Kello löi 8 Saint Philippissä, kun veneen keula-kokka törmäsi White-Pointia vasten. Siis piti vielä tunnin ajan odottaa, ennenkuin Crockstonin määräämä kellonlyönti oli kuuluva. Rantalaituri oli aivan tyhjä ihmisistä. Ainoastaan vahtimiehet etelä- ja itäpattereilla astuskelivat edes ja takaisin. James Playfair luki minuutit, mutta aika ei kulunut niin nopeasti kuin hänen malttamattomuutensa vaati.
Kello 8.30 kuului askeleen kapsetta. Kapteini jätti miehensä, jotka jäivät odottamaan airot valmiina lähtöön, ja astui itse maihin. Mutta tuskin oli hän astunut kymmentä askelta, ennenkuin yhdytti yövahdiston, jossa oli yhteensä kaksikymmentä miestä. James sieppasi vyöltään revolverin, lujalla päätöksellä käyttää sitä tarpeen vaatiessa. Mutta mitä hän olisi voinut tehdä kaikkia näitä sotilaita vastaan, jotka tulivat alas aina rantakaijille saakka.
Patrullin johtaja tuli häntä vastaan ja kysyi, nähdessään veneen:
"Mikä vene tuo on?"
"Delphinin soutuvene" — vastasi kapteini.
"Ja kuka te olette?"
"Kapteini James Playfair."
"Kah, kun luulin jo teidän menneen ja olevan jo Charlestonin vesien ahtailla salmilla."
"Ei, vaan minä olen valmis purjehtimaan… ja minun pitäisi jo olla matkallakin… mutta…"
"Mutta?…" kysäsi patrullin johtaja kiihkeästi.
James Playfairin päähän pisti yhtäkkiä ajatus ja hän vastasi:
"Eräs matruuseistani istuu vankina linnassa ja minä olin tosiaankin unhottaa hänet tänne. Onneksi johtui se mieleeni, niin kauan kun vielä aikaa oli, ja minä olen lähettänyt muutamia miehiä häntä noutamaan."
"Vai niin, sekö veijari, jonka aiotte viedä Englantiin."
"Se juuri."
"Mutta olisihan sopinut hirttää hänet täällä yhtähyvin kuin kotonakin" — sanoi johtaja naurahdellen sukkeluudelleen.
"Sen hyvin teidänkin" — vastasi James Playfair — "mutta parempi on että kaikki käy laillista menoansa."
"Onnea siis, kapteini, mutta varokaa itseänne Morris-saaren pattereilta."
"Olkaa huoleti! Koska olen tullut sisään ilman esteettä, niin toivon pääseväni uloskin samalla lailla."
"Onnea matkalle, kapteini."
"Kiitos!"
Tuo vähäinen joukko meni sitte tiehensä, ja taas oli kaikki hiljaa rannalla.
Samalla kello löi 9. Tämä oli määrätty aika. James tunsi sydämmensä lyövän ikäänkuin olisi se ollut haljeta. Vihellys vingahti ilman läpi. James vastasi siihen samalla lailla. Sitte odotti hän kuunnellen ja antoi kädellä matruuseille merkin pysyä hiljaa. Eräs mies ilmaantui, puettuna avaraan skotlantilais-kaapuun. Hän katseli ympärilleen kaikille suunnille. James Playfair riensi häntä vastaan.
"Mr Halliburt?" — kysyi kapteini.
"Minä se olen" — vastasi kaapuun puettu mies.
"Jumala olkoon kiitetty!" — huudahti James Playfair.
"Lähtekäämme laivaan silmänräpäystäkään viipymättä. Mutta missä
Crockston on?"
"Crockston?" — kysäsi Halliburt kummastuneella äänellä. — "Mitä tarkoitatte?"
"Miestä, joka vapautti teidät ja toi teidät tänne, uskollinen palvelijanne Crockston."
"Mies, joka saatti minut tänne, on vanginvartija linnassa" — vastasi
Halliburt.
"Vanginvartija!" — huudahti James Playfair.
Selvästi näkyi ettei hän ymmärtänyt puheesta niin mitään, ja tuhannet pahat aavistukset alkoivat häntä ahdistaa.
"Se on tietty, se on tietty, että se oli vanginvartija!" — virkahti eräs hyvin tunnettu ääni. "Vanginvartija nukkuu kuin pölkky minun kopissani."
"Crockston! Sinäkö se olet?" — kysyi Halliburt.
"Minä se olen, herra, mutta hiljaa nyt! Sitte saatte tietää kaikki.
Henkenne on vaarassa! Heti laivaan!"
Kaikki kolme astuivat veneesen.
"Ulos maasta!" — huusi kapteini.
Kuusi airoa työnnettiin ulos yhtä aikaa.
"Eteenpäin!" — komensi James Playfair, ja vene viilsi kuin kala tietänsä Charlestonin sataman pimeillä laineilla.